Aika moni nilkan nivelsidevamma saa alkunsa jalkapallosta. Niin minunkin.
12-vuotiaana kompuroin rappukäytävässä nähtyäni huoneeni ikkunasta Valkeakosken Hakan maalivahdin, Stefan ”Pappa” Lindströmin, suuntaavan alakerran baariin.
Tavoittelemani nimmarin sijaan sain kainalosauvat kuukaudeksi.
Ei silti, että olisin Pappa Lindströmin nimikirjoitusta erityisesti tarvinnut. Minulla oli jo muutama niitä kokoelmissani: yksi vihossa, toinen paperilappusessa, kolmas – kyllä – tyynyssä.
Asuin lapsuuteni 1970-luvulla Valkeakosken ydinkeskustassa, jossa minulla oli mitä parhaimmat olosuhteet toteuttaa intohimoani, Hakan edustusjoukkueen pelaajien vaanimista. Kotimme sijaitsi sopivasti samassa talossa kuin ravintola Musta Kissa, missä Hakan pelaajilla oli tapana käydä harjoitusten ja pelien jälkeen virkistäytymässä.
Aikakäsitykseni oli pitkälti jäsentynyt Hakan edustusjoukkueen treeniaikojen mukaan. Osasin olla arki-iltaisin aina tiettyyn aikaan stalkkausasemissa, jos en huoneeni ikkunassa niin jossakin Tehtaan kentän puiston puista. Raportointi oli tarkkaa ilman Excel-taulukoitakin: kirjasinvihkoihin tarkasti pelaajien liikkeet ja reitit, silloin tällöin uskaltauduin ottamaan valokuvankin – mutta vain kaukaa ja mieluummin ikkunan läpi. Samaan kuvaan idolin kanssa? Ei, sellaista intiimiyttä en tohtinut edes kuvitella.
Erityisen hyvin opin tunnistamaan pelaajien kulkupelit, polkupyörät, autojen mallit ja tietysti rekisterinumerot, joista osan muistan yhä. Kymmeniä vuosia myöhemmin onnistuin voittamaan nykyisen – erityisen futishullun – puolisoni itselleni lueteltuani ensitreffeillämme paitsi tuplamestaruuden 1977 voittaneen joukkueen kokoonpanon myös usean pelaajan autonmerkit ja rekisterinumerot.
Stefan Lindströmin lisäksi intohimoni kohteena oli Olli ”Oso” Laakso, josta opin hankkimaan hämmästyvän paljon tietoa aikana ennen Googlea. Tiesin hänen muun muassa pitävän Gotler-makkarasta. Tiedonhankinnassa korvaamaton apu oli 11 vuotta vanhempi veljeni, joka kuului pelaajien kanssa samana ikäluokkaan ja osin kaveripiiriinkin.
Vaikka minulle Oso Laakso olikin hetken ehkä Suomen, eli maailman, tärkein ihminen, ei muu Suomi ajatellut samoin. Tämän opin viimeistään silloin, kun kävin ostamassa vähillä markoillani Ilta-Sanomat, jonka päälööpistä olin idolini nimen bongannut. Isoveljeäni äkillinen uutisnälkäni ensin hämmästytti, sitten huvitti: iltapäivälehden juttu nimittäin käsitteli samannimistä poliitikkoa, jolta idolini oli todennäköisesti lempinimensä perinyt.
Ammensin pelaajafanituksesta myös muihin harrastuksiini. Suosikkipelaajani mustavalkoisissa peliasuissaan monistuivat paitsi lukuisina piirustuksina myös askartelumassasta muovailtuina miniatyyrihahmoina. Toimitin useampaakin lehteä, joissa raportoin Hakan peleistä ja pelaajien kuvitteellisista edesottamuksista. Kynästäni syntyi myös Haka-aiheisia novellinraakileita sekä aikalaishitin
R-A-K-A-S Haka-aiheinen uudelleensanoitus.
Varovaisen kiihkeät päiväkirjamerkinnät nostavat vieläkin punan poskelle. Koulujen alkaessa askartelin itselleni lukujärjestyksen, jota somistivat otteluohjelmasta leikatut kuvat suosikkipelaajistani. Uniikki tekeleeni päätyi Hakan silloisen toiminnanjohtajan silmiin, joka jalosti ideani pidemmälle ja painatti tuotantoon virallisia Haka-lukujärjestyksiä. Idean emo palkittiin piirustuspaperilla.
En muista elämässäni fanittaneeni mitään tai ketään niin paljon kuin Hakan edustusjoukkuetta 1977.
Vasta myöhään aikuisella iällä, kohdattuani ystävieni huvittuneet reaktiot, aloin pohtia syitä kohteeni valikoitumiseen. Bändeistä ikäisteni suosiossa ollut Bay City Rollers kiinnosti kyllä kovasti, mutta informaatioannin rajoittuessa kahteen harvoin ilmestyvään suomalaisjulkaisuun, jäi suhteeni skottiruutupoikiin kovin epämääräiseksi ja hauraaksi.
Jalkapallon fanitus on helppo ymmärtää sen kotikaupungissani saavuttaman hegemonisen aseman vuoksi. Mutta miksi ihailuni kohteena olivat itseäni huomattavasti vanhemmat miehet? Esiteini-ikäisen uudet, orastavat ja hämmentävätkin tunteet tuli kanavoida johonkin. Minulla oli palava halu ihastua, mutta omanikäisteni poikien taholta olin kokenut ainoastaan itseäni ja ulkonäköäni arvostelevaa julmaa pilkkaa. Minun ja pelaajien yli kymmenen vuoden ikäero oli tarpeeksi suuri ja siksi turvallinen. Lisäksi kun ihailun kohteena oli ”oman kaupungin tuttu naama”, suuri ikäero vahvisti idolin saavuttamattomuutta ja häntä ympäröivää tähtisumua.
Vaikka muutaman suosikkipelaajan bongaaminen sykähdytti aina erityisellä tavalla, varsinaista onnistumisen iloa toi nimikirjoituksen saaminen pelaajalta, joka harvemmin – jos koskaan – näyttäytyi keskikaupungin baareissa. Näin ollen harrastuksessani voi ajatella olleen myös voimakas keräilyulottuvuus, jonkinlainen kehittyneempi aste pelaajakorttien keräilystä tai 70-luvun pikkukaupunkilaisversio Pokémon-jahdista – ilman yhteisöllisyyttä tosin. Niillä parilla onnettomalla ystävälläni, jotka olin onnistunut houkuttelemaan harrastukseeni mukaan, innostus vaihtui hämmennykseen muutamassa kuukaudessa.
Toista vuotta kestänyt fanitus hiipui vähitellen oman jalkapalloharrastuksen ja teini-ikäisen uusien kiinnostuksen kohteiden myötä. Nivelsidevammaa lukuun ottamatta harrastukseni oli luonteeltaan varsin harmitonta ja viatontakin, minkä 12-vuotiaan tytön vanhemmatkin hyvin ymmärsivät. Sen sijaan jos nyt viisikymppisenä aloittaisin uudelleen Hakan nykyisen edustusjoukkueen stalkkaamisen, saattaisi sanomista sadella useammaltakin taholta.
Pääkuva Eino Pakkasen arkistosta
Muut kuvat Julle Jalavan omasta arkistosta
fanitus, jalkapallo, Olli ”Oso” Laakso, Stefan ”Pappa” Lindström, urheilunumero, Valkeakosken Haka