Sylvin hiljalleen jo vakiintuva ruokatoimittaja kirjoittaa ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Hän on kovin, kovin nälkäinen.
Hyvää juustotonta pizzaa on vaikea saada Suomessa, etenkin jos vertailukohtana on aito napolilainen pizza. Napolilaispizzan jälkeen lakkasin unelmoimasta täydellisestä pizzasoijajuustosta ja aloin sen sijaan toivoa, että Suomessa saisi kunnollista juustotonta pizzaa. Turun Pizzariumista olenkin jo kirjoittanut, ja mihinkään niin hyvään en ole törmännyt muualla. Melko hyviä juustottomia pizzoja saa kuitenkin Tampereen Napolista, klassisesta pizza- ja pastaravintolasta.
Olen aika nipo pastan suhteen enkä nykyään tilaa sitä suomalaisissa ravintoloissa juuri koskaan. Napolista saa kuitenkin ilmeisen kohtuullista vegaanipastaa, josta Gastropavussa on kirjoitettu useaan otteeseen. Ehkä täytyy joskus käydä testaamassa. Napoli on kuitenkin ennen kaikkea pizzapaikka, ja olen hakenut sieltä pizzaa mukaan useasti vuosien varrella. Edellisestä ateriasta paikan päällä oli kuitenkin jo aikaa.
Tilasin pizzan grillatulla munakoisolla, herkkutatilla, kapriksilla ja talon pestolla, joka on vegaanista. Juuston tilalle sain tuoretta tomaattia. Ruokalistan täytevalikoima onkin ihastuttavan monipuolinen, ja erityisesti herkkutatti on ainutlaatuinen lisä.
Väkeä oli aika paljon, ja jouduimme odottamaan yllättävän pitkään, kunnes herkulliselta tuoksuva pizza laskettiin pöytäämme. Valitettavasti taikina oli kaulittu niin ohueksi, kirjaimellisesti paperinohueksi, että pizzan sijaan minulla oli edessäni lautasellinen täytteitä. Hyvän makuisia kyllä, mutta pizzan kanssa tällä ei ollut oikein mitään tekemistä.
Korostan, että pidän ohutpohjaisesta napolilais- tai roomalaistyylisestä pizzasta. Tampereen Napoli seuraa tätä perinnettä kunniakkaasti, vaikka taikina ei olekaan venyvää juureen leivottua herkkua. Olen lähes aina saanut onnistuneen juustottoman pizzan, eikä tälläkään kertaa ongelmana ollut liiallinen käristyminen tai muu vegaanipizzojen vakio-ongelma. Pohja oli yksinkertaisesti niin ohut, että pientäkään palasta ei saanut nostettua ehjänä lautaselta. Taikina muistutti läpikuultavaa leivinpaperia. Se oli niin ohutta, että taikina ei maistunut hitusenkaan verta. En siis saanut pizzaa.
Toinen ongelma oli, että tarjoilija ei yksinkertaisesti suostunut ymmärtämään ongelmaani. Hän nyökkäili hämmentyneenä ja totesi, miten kyllä kyllä juustottomuus voi joskus vähän kuivattaa pizzan tai miten kyllä kyllä meillä on näitä ohutpohjaisia pizzoja. Selitin asian pariin kolmeen kertaan, mutta selvästikään lamppu ei syttynyt.
Paikan kunniaksi sanottakoon, että sain kyllä ongelmitta uuden pizzan ja vielä alennusta. Mutta kun uusi pizza tuli, tarjoilija totesi, että ”nyt sitä ei paistettu niin pitkään” – eli minua ei ollut ymmärretty. Onneksi pizza oli nyt leivottu normaalin paksuiseksi, mutta koska tarjoilija sitkeästi oletti ongelman liittyneen paistoaikaan, taikina oli jäänyt aavistuksen, joskaan ei onneksi häiritsevän raa’aksi keskeltä.
Pizzani oli ihan hyvä, kunnolla paistuneissa kohdissa jopa herkullinen. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä episodi yhtään pilannut nautintoani. Asiakkaan kuunteleminen on olennaista. Etenkin kun – lainatakseni vaimon työkaverin ilmaisua – olen niitä suomalaisia, jotka tuntevat itsensä jo lähtökohtaisesti silkoiksi sosiopaateiksi kehdatessaan valittaa ruuasta ravintolassa.
Napoli
Aleksanterinkatu 31
Tampere
ma–to 10.45–23
pe 10.45–24
la 12–24
pyhät 12–23
Jaa:
