Tänään alkavaa Night Visions -festivaalia ja useita sen elokuvia pyörittää rakkaus. Rakkaus elokuvaan, rakkaus ihmiseen, rakkaus musiikkiin ja rakkaus hirviöön.
The Duke of Burgundy
(Iso-Britannia 2014)
O: Peter Strickland
N: Sidse Babett Knudsen, Chiara D’Anna, Fatma Mohamed
Peter Stricklandin uuden elokuvan katsominen pelottaa. Ei siksi, että käsikirjoittaja-ohjaaja tekisi erityisen karmivia elokuvia, vaan siksi, että hänen edellinen teoksensa, Berberian Sound Studio (2012), nosti odotukset niin korkealle.
Pelkoon ei onneksi ole syytä, ei ainakaan laadun suhteen. The Duke of Burgundy on sekä totaalisen omaleimainen teos että rakastava pastissi. Psykoseksuaalinen draama sijoittuu jonnekin Eurooppaan, sivistyksen ja sensuaalisuuden leimaamaan paikkaan, jossa tuntuu asustavan lähes pelkästään hyönteistutkijoita ja pelkästään naisia.
Elokuvan vaikutteiksi on siteerattu lukuisia b-euroleffoja Jess Francon teoksista alkaen, mutta myös Rainer Werner Fassbinderin omapäinen taide-draama tulee mieleen.
Cynthia (Sidse Babett Knudsen) ja Evelyn (Chiara D’Anna) toteuttavat ensiksi mainitun omistamassa kartanossa huolella toistuvia sadomasokistisia rituaaleja. Evelyn pesee käskystä Cynthian alusvaatteet ja kiillottaa tämän saappaat. Huonosta suorituksesta hän saa “rangaistukseksi” nöyryytystä virtsasuihkujen ja sitomisen muodossa. Leikin edestessä katsoja miettii, kumpi oikeastaan toteuttaa kumman toiveita. Rituaalin alta alkavat paljastua toisenlaiset siteet.
Sofistikoitunutta dekadenssia henkivä draama ei alennu räväyttämään valkokankaalle seksuaalisia akteja toisensa perään. Pissaleikit tapahtuvat suljettujen ovien takana. Perhoselta nimensä saanut elokuva on kerronnaltaan ekonominen – loppupuolen unenomaista jaksoa lukuun ottamatta – mutta tyyliltään rehevä kokonaisuus. Sen sinetöi Cat’s Eyes -duon sensuelli musiikki.
Stricklandin lahjakkuus ei ole sitä sorttia, joka sulkee pois huumorintajun. Täydellisen seksuaalisen täyttymyksen voivat tietenkin estää naisen kuorsaaminen tai tämän pukeutuminen virttyneeseen pyjamaan.
Kaisu Tervonen
To 16.4. klo 16.00 Andorra
Spring
(USA 2014)
O: Aaron Moorhead & Justin Benson
N: Lou Taylor Pucci, Nadia Hilker, Francesco Carnelutti
Edesmenneen äitinsä omaishoitajana toimineelle kalifornialaiselle Evanille (Lou Taylor Pucci) käy hautajaispäivänä huono tuuri. Patoutuneiden tunteiden purkaus saa pari kuumakallea kiinnostumaan Evanin vahingoittamisesta, joten Evan pakkaa välttämättömimmät tavaransa ja hyppää krapulaisena virkailijan satunnaissuosituksesta Rooman-lennolle.
Harhailijan tie vie Italian Apulian maakunnan hiljaiseen turistikylään, johon saapuessaan Evan näkee ensimmäisenä jäätelöä syövän Louisen (Nadia Hilker). Punaiseen mekkoon pukeutunut Louise ehdottaa suorasukaisesti yhden yön juttua, mutta läpikotaisin ihastunut Evan haluaakin viedä Louisen kahville. Louise ei heti lämpene, mutta lopulta kuitenkin.
Springin virallisena häshtäginä toimii #LoveIsAMonster, ja nettisivu toimii samalla nimellä, joten ei ole mikään salaisuus, että koko leffan ydin on hirviöksi muuttuvassa kauniissa naisessa ja kaksikon romanssissa. Mutta sen sijaan, että Springissä vellottaisiin klassisten säikyttelykohtausten ja goren punaamassa geenialtaassa, elokuvassa puhutaan ja paljon. Arkisen puutarha- ja treffikeskustelun lomassa kerrotaan enemmän todellisesta elämästä ja muutostilanteessa olevien ihmisten ahdistuksesta kuin suurimmassa osassa tavallista puhedraamaa.
Toki verta, limaa ja teräviä pistimiäkin nähdään, onhan kyse naisesta. Mutta esimerkiksi kohtaus, jossa Louise kokeilee viimeisinä keinoinaan vanhoja poppakonsteja hylätyissä rauniossa, on auringonvalossa kylpiessään nerokkaasti kuvattu. Efektejä ja maskeerausta käytetään fiksusti, luontevana osana Louisen olotilaa ja tapaa, jolla se Evanille ilmenee. Mustaa huumoriakin piisaa.
Ohjaajapari Aaron Moorhead ja Justin Benson vierailivat keväällä 2012 Night Visionsissa Resolution-elokuvansa kanssa. Jo Resolutionissa oli nähtävissä rohkeaa lajityyppien rajankäyntiä, joka ei välttämättä ole se kaikkein kaupallisin tie yleisön sydämiin. Spring osoittaa omalta osaltaan, että romantiikan, kauhun ja kasvudraaman voi yhdistää onnistuneesti kumartelematta liikaa minkään genren pahimpien kliseiden suuntaan.
Johanna Siik
To 16.4. klo 17.50 Andorra
La 18.4. klo 18.15 Bio Rex
Molemmissa näytöksissä paikalla Lou Taylor Pucci.
Marfa Girl
(USA 2012)
O: Larry Clark
N: Adam Mediano, Drake Burnette, Jeremy St. James
Larry Clarkia on aina seurannut puberteetin ja seksin haju. Valokuvaaja-elokuvantekijä pysyy uskollisena maineelleen elokuvassa, joka valmistui jo kolme vuotta sitten. Pikkuruiseen teksasilaiskaupunkiin Marfaan sijoittuva draama sai Yhdysvaltainkin elokuvalevityksen vasta tänä vuonna Clarkin näytettyä sitä alkuun vain nettisivujensa kautta.
Vaikka elokuva ei kolmen vuoden vartoamisen arvoinen olekaan, on siinä oma rosoinen viehätyksensä. Se seuraa 16-vuotiasta Adamia (Adam Mediano), koulussa nukkuvaa ja vapaa-ajallaan vuoroin sekstaavaa ja vuoroin skeittaavaa nuorukaista. Hänen lähipiiriinsä kuuluvat äiti, tuore tyttöystävä, pari kaveria ja kaupungissa työskentelevä taiteilija (Drake Burnette).
Jälkimmäinen kertoo vapaan rakkauden iloista niin Adamille kuin muillekin miehille. Mutkaton alastomuus ja runsas seksi kuuluvat yhtälöön niin boheemin taiteilijan kuin innokkaan teinin kautta. Vaikka kuviossa on mukana myös huumeita, Clarkin valkokankaalle levittämä seksi ei ole tulenarkaa, kumouksellista tai edes jännittävää. Se on paikoin lähes hellää.
Kiinnostavimmat osuudet liittyvät pikkukaupungin sijaintiin ja tunnelmaan. Yhdysvaltain etelärajalla olevassa Marfassa on villin lännen tuntua. Maisema on puoliautio ja yhteisö pieni, mutta paikalliset viranomaiset eivät jahtaa karjavarkaita vaan laittomia maahanmuuttajia. Yhden rajavartijan (Jeremy St. James) väkivaltaiset taipumukset nostavat elokuvan jännitettä enemmän kuin seksi.
Kaisu Tervonen
Ke 15.4. klo 20.15 Dubrovnik
To 16.4. klo 20.15 Dubrovnik
La 18.4. klo 13.30 Dubrovnik
Salad Days: A Decade in Punk in Washington DC (1980–1990)
(USA 2015)
O: Scott Crawford
On kaupunkeja, joihin liittyy omaleimainen punkliikehdintä. Detroitista tulee mieleen protopunk, New Yorkista varhaisen punkin tyly asenne ja Olympiasta riot grrrl -liike. Washington D.C:llä on oma, poliittisesti motivoitunut tyylinsä.
Yhdysvaltain pääkaupungin punkhistoriaa valottava, tuore dokumentti kertoo, ettei asia ole niin yksinkertainen. Poliittisen maineen skene on saanut muutaman yksilön kautta. Heistä tunnetuin lienee Ian MacKaye, toinen pienen mutta vaikutusvaltaisen levy-yhtiön Dischord Recordsin perustajista ja muun muassa The Teen Idlesissä, Minor Threatissä ja Fugazissa vaikuttanut muusikko. Häneen liitetään myös päihteettömyydestä viestivän straight edge -liikkeen synty.
Washingtonin punkliikettä on pidetty keskivertoa etnisesti kirjavampana ja feministisempänä. Näin voi ollakin, mutta vertaus kertoo enemmän punkin valkoisuudesta ja miesvoittoisuudesta kuin yhden kaupungin asetelmista. Dokumentissa skenesterit myöntävät, että suurin osa punkkareista oli keskiluokkaisia, valkoisia kakaroita. Sitä paitsi dokumentissa haastateltavat naiset eivät todista yhteisön reiluuden puolesta.
Reilua tai ei, kaupungista on puskenut mieletön määrä hyvää musiikkia. Bad Brains herätti kokonaisen ikäluokan punkin pariin, mistä seurasi kokoonpanoja kuten Youth Brigade, Iron Cross, Government Issue, Void, SOA ja Gray Matter. Dokumentti on runsaudensarvi, jonka arkistopätkät yksin olisivat pääsylipun arvoisia. Käsikirjoittaja-ohjaaja Scott Crawford käy ansiokkaasti läpi liikehdinnän nousun ja tuhon ja uuden nousun.
Puhuvat päät ovat kaupungissa vaikuttavien päättäjien ikäluokkaa, mutta ikä on tuonut perspektiiviä tyyppien jorinoihin. Vastakkainasettelut straight edge -porukan ja oluen ystävien tai punkkareiden ja emopunkkareiden välillä saavat jo hymyjä aikaiseksi.
Kaisu Tervonen
Ke 15.4. klo 18.30 Dubrovnik
Pe 17.4. klo 16.00 Dubrovnik
Jaa:
