Louisianan takametsien junttiarmeijasta amerikkalaisen perheenisän romahdukseen ja skotlantilaisen pikkukaupungin kulttimenoihin. Maximum Halloween kartoittaa jälleen tuhdin satsin pelkoja ja fantasioita.
The Wicker Man: The Final Cut
(Britannia 1973/2013)
O: Robin Hardy
N: Edward Woodward, Christopher Lee, Britt Ekland
Wicker Manista eli Uhrijuhlasta on ollut kautta vuosien liikkeellä niin monen mittaista printtiä, että tiedä nyt sitten miten ”lopullinen” tämä Harvardin elokuva-arkistosta löytyneen, aiemmin Roger Cormanille kuuluneen kopion pohjalta restauroitu Final Cut on. Ainakin se kuuluu olevan ohjaaja Robin Hardyn suosikkiversio. Hämmentävää kyllä, se on lyhempi kuin moni aiemmin julkaistu versio, ja sisältää vähemmän ainakin poliisikonstaapeli Howien (Edward Woodward) valmistautumista matkaansa Summerislen saarelle.
Joka tapauksessa Hardyn mestariteos hipoo täydellisyyttä näinkin, ja jos Night Visionsin arvostelukappaleeseen on luottaminen, restauroitu elokuva hehkuu pakanallista luontomystiikkaa oivasti korostavissa väreissä. Howie matkustaa siis Summerislen luonnonakauniille saarelle saatuaan kirjeitse vihjeen 12-vuotiaan tytön katoamisesta. Perillä kukaan ei mukamas tiedä tytöstä mitään, mutta syvästi kristityn Howien kauhistukseksi saaren väki on omistautunut jonkinlaiselle versiolle muinaiskelttiläisestä pakanauskosta. Erikoiset seremoniat, peniksen muotoon veistetyt pensaat, orgiamainen juhliminen ja runsas alastomuus saavat toki saarta johtavan, salamyhkäisen Lordi Summerislen (Christopher Lee) täyden hyväksynnän.
Wicker Man rakentaa jännitteensä minkä tahansa aikakauden kauhuun rinnastettuna ihastuttavan hienovaraisesti. Vaikka tyylilaji on toisaalta ajoittain lähellä viistoa komediaa, Summerislen outouksia ja Howien tyrmistystä ei paisutella pilalle. Tissinvilahdukset tulevat tietynlaisena shokkina (ainakin Howie-paralle), ja tuovat sikäli etäisesti mieleen Hammer-studion teokset, mutta hammermaisen julkean makaaberiuden sijaan Wicker Man herkuttelee hieman pienieleisemmillä luonto-erotiikka-rinnastuksilla.
Manu Haapalainen
La 7.11. klo 19.20 Maxim 1
The Other Side
(Ranska–Italia 2015)
O: Roberto Minervini
Miesporukka hekottelee naisen ollessa polvillaan muna suussa ja Barack Obama -naamari kasvoilla. Tässä kohtaa tekee mieli tarkistaa, onko kyse tosiaan dokumentista. Ovatko nämä automaattiaseiden kanssa pitkin metsiä kirmaavat isänmaan – tässä tapauksessa Yhdysvaltain – ystävät sittenkin fiktiota?
Eivät ole, eivät. He ovat Louisianan takametsien sankareita, oman ”veljesjoukkionsa” keränneitä punaniskoja, jotka vastustavat valtion kontrollia ja pelkäävät YK:n ottavan vallan. Niinpä he valmistautuvat yhteenottoon ja viettävät siinä sivussa laatuaikaa keskenään.
Italialainen Roberto Minervini on ennenkin sukeltanut americanan kieroon marginaaliin. Tällä kertaa hänen oppaanaan toimii Mark, amfetamiinia kokkaava pikku rikollinen, joka tekee satunnaishommia huumeiden myymisen ohella ja joka käyttää omaa tuotettaan asuinkumppaninsa Lisan kanssa. Vähähampainen mies näytetään piikittämässä raskaana olevaa stripparia ja sekstaamassa Lisan kanssa.
Kuvaus on suorasukaista mutta siinä on jotain kaunista. Siitäkin huolimatta, että itse sisältö asettaa katsojan tukevasti epämukavuusalueelle. Dokumentin intiimi luonne pakottaa ajattelemaan dokumentaristin ja kohteidensa välistä luottamusta ja vastuuta.
Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä seurataan Markia ja hänen elämänpiiriään ja toisessa asesankareita. Ne inhimilliset piirteet ja lämpö, jotka Markin tarinaan ujuttautuivat, ovat jälkimmäisestä osasta poissa. Dokumentaristin katse muuttuu hivenen tirkistelevämmäksi.
Kaisu Tervonen
To 5.11. klo 21.45 Kinopalatsi 9
La 7.11. klo 13.15 Maxim 2
Emelie
(USA 2015)
O: Michael Thelin
N: Sarah Bolger, Chris Beetem, Susan Pourfar
Pahat lapsenvahdit ovat olleet kirjojen ja elokuvien peruskauraa jo vuoden 1952 Don’t Bother to Knock -elokuvasta alkaen. Siinä Marilyn Monroe yhdessä ensimmäisistä rooleistaan esittää nuorta naista, joka haaveilee nappaavansa vahtimansa lapsen isän.
Emeliessä lapsenvahti hamuaa itselleen jotain muuta. Elokuva pitää katsojansa mukavasti pihdeissä aina loppuvaiheille siihen saakka, kun tarkoitus ja sen takana olevat motiivit alkavat selvitä – ja juuri silloin elokuva muuttuukin epäuskottavaksi. Tämä syö Emelien tehoja kohtuuttomasti, mutta päällimmäisenä onneksi jäävät mieleen alkupuolen ahdistavat kohtaukset.
Ohjaaja Michael Thelin on aiemmin tehnyt musavideoita ja keikkataltiointeja muun muassa Paramorelle ja Panic! At the Discolle, mutta osoittaa esikoisdraamassaan hallitsevansa jäntevän jännityksen kehittelyn. Myös lapsinäyttelijöiden ohjaaminen on paikoitellen erittäin hyvää, paikoitellen kuitenkin myös epäjohdonmukaista.
Juri Nummelin
Ke 4.11. klo 22.00 Maxim 2
La 7.11. klo 23.25 Maxim 2
I Am a Knife With Legs
(USA 2014)
O: Bennett Jones
N: Bennett Jones, Will Crest
Mitä mä just katsoin? Jotain, jossa kansainvälinen poptähti odottaa kuolemaa fatwan seurauksena ja jossa analysoidaan eclair-leivoksen sisältöä, harjoitetaan Harrison Ford -imitaatiota ja kohdataan söpö Ilmestyskirjan ratsastaja.
Tee-se-itse-auteur Bennett Jonesin elokuva on täyttä dadaa. Siinä on kuitenkin löyhä juoni – jos palkkatappajan odottelua voi juoneksi kutsua. Poptähti Bené (Jones) pysyttelee piilossa losangelesilaisessa asunnossa yhdessä dj:nsä ja parhaan ystävänsä Beefyn (Will Crest) kanssa. He puhuvat Benén kuolleesta tyttöystävästä tai valkoisten kalsareiden melkein-likaantumisesta. Välillä Bené tarttuu kitaraan ja laulaa hetken biisin, johon Beefy lisää kompin.
Jälkikäsittelyryhmä – elokuva on tehty minimaalisella budjetilla, joten jälkikäsittelyryhmä tarkoittanee muutamaa tyyppiä läppärin äärellä – manipuloi kuvaan erilaisia efektejä. Välillä kertomus saa kuvituksekseen piirustuksia.
Alle puolentoista tunnin mittainen musiikkikomedia hämmentää muttei tylsistytä. Se on kuin surrealistinen happoversio Flight of the Conchordsista. Tähtiskaala on tällä kertaa tavallistakin epäpätevämpi työkalu mittaamaan elokuvan ansioita.
Vatsalihasreiän paitoihinsa leikannut Bené ja eclairia sureva Beefy ovat parivaljakko, jonka (yllätyksekseen) toivoisi tapaavansa uudelleenkin valkokankaalla.
Kaisu Tervonen
Ke 4.11. klo 18.00 Maxim 2
Pe 6.11. klo 20.00 Maxim 2
What We Become
(Sorgenfri, Tanska 2015)
O: Bo Mikkelsen
N: Benjamin Engell, Troels Lyby, Mille Dinesen
Sorgenfrin pikkukaupunki jossain Tanskassa on mukava idylli, mutta sen puhtoisen pinnan alla kuohuu. Kaupungin nimeä kantava, mutta kansainvälisesti nimellä What We Become levitettävä elokuva on esikoisohjaajansa Bo Mikkelsenin vahva näyttö, joka on saanut vaikutteita niin George A. Romeron Craziesista kuin Lucio Fulcin zombielokuvistakin.
What We Become käy aika nopeasti kiinni eläviin kuolleisiin, ensimmäiset uhrit saadaan jo muutamia minuutteja elokuvan alun jälkeen. Zombeja ovat myös perheenjäsenet, jotka elävät kuin toiset eivät olisi läsnä lainkaan. Perheen äiti tosin pitää pienestä tyttärestään hellittämättä kiinni, mutta samalla se merkitsee lapselle valehtelemista. Elokuvan hyytävä prologi jo tekee tämän selväksi. Valehtelijoita ovat lopulta myös armeija ja yhteiskunta.
Elokuvan perhekeskeisyys tuo mieleen myös Walking Deadin. Vertailua ei yksinkertaisesti voi välttää. Tanskalainen muunnelma on huolellisesti tehty, mutta ei kovin omaperäinen. Walking Deadia elokuva muistuttaa tavassa, miten hyvätkin aikeet ja teot lopulta aiheuttavat aina suuremman tragedian. Tunnetummasta sarjasta elokuva kuitenkin eroaa siinä, että tässä kukaan ei todellakaan löydä sisäistä sankariaan. Lopetus on harvinaisen lohduton, hiukan kuin Hitchcockin Linnuissa aikoinaan.
Juri Nummelin
To 5.11. klo 20.00
La 7.11. klo 17.15
Bite
(Kanada 2015) O: Chad Archibald
N: Elma Begovic, Annette Wozniak, Jordan Gray
Ei ole mitenkään uusi asia, että naisen kroppaa pidetään elokuvissa arvaamattomana, häilyvänä ja muuntuvana. Kauhuelokuvissa kroppakauhu viedään usein äärimmilleen. Rosemaryn Babyn ja David Cronenbergin jalanjälkiä kulkee myös Chad Archibald, joka rakentaa pienen budjetin kauhunsa yhden hyönteisenpureman ympärille.
Casey (Elma Begovic) lähtee ystäviensä kanssa trooppiseen paratiisiin polttarilomalle. Tarkoitus on juhlia viimeisen kerran kunnolla ennen kuin kotikaupungissa odottava sulho, konservatiivinen mammanpoika, saattaa alttarille. Syrjäisellä laguunilla Casey kuitenkin tuntee piston lonkassaan, minkä jälkiseuraamukset osoittautuvat melkoisen inhottaviksi ja myös brutaaleiksi.
Lomamatkaan mahtuu toinenkin, inhimillisempi tragedia, joka paljastetaan katsojalle vähitellen. Asteittaisen paljastuksen lomassa hiukset lähtevät, limaa erittyy ja kroppa alkaa elää omaa elämäänsä. Kropan luhistumisen ja muuttumisen voikin nähdä symbolisena seurauksena inhimillisestä tragediasta.
Niin kiinnostavaa kuin yliluonnollisen ja hyvin todellisen kauhun limittyminen paperilla olisikin, valkokankaalla kokonaisuus ei toimi. Casey nuhjaa pienessä asunnossaan itkeskellen kylpyammeessa ja käyden läpi transformaatiota, joka alkaa tuntua pitkäveteiseltä hommalta. Kauhu nojaa enemmän tehosteisiin kuin psykologisiin seikkoihin. Ratkaisun mielekkyyttä voi pohtia, kun tehosteraha ei ole yltänyt kummoisiin efekteihin.
Kaisu Tervonen
Su 8.11. klo 5.15 Maxim 1
Knock Knock
(USA 2015)
O: Eli Roth
N: Keanu Reeves, Lorenza Izzo, Ana de Armas, Aaron Burns
Eli Roth pelaa ovelasti molempiin pusseihin. Hän sivuaa kauhuelokuvallaan valkoisen heteromiehen fantasioita ja pelkoja tavalla, joka tuo mieleen Vaarallisen suhteen, mutta kanavoi myös Spring Breakersista tuttua, brutaalia ja riemukasta naisenergiaa.
Evan Webber (Keanu Reeves) on taiteilijavaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Hollywoodin takana asuva arkkitehti. On isänpäivä. Puoliso lupaa seksiä ja lapset tuovat kakkua. Perheen aamu näyttäytyy sokerisena – muutenkin kuin kakun takia – mutta Evanin vihjataan kaipaavan eroottista huomiota. Vaimon kanssa kaipuu ei täyty, sillä tämä lähtee lasten kanssa viikonlopuksi reissuun.
Samana yönä Evan saa kuitenkin kaipaamaansa huomiota. Kaksi nuorta naista koputtaa kodin oveen. Vettä sataa kaatamalla, t-paitojen kastunut kangas paljastaa rintaliivit ja housujen niukka kangas sääret. Genesis (Lorenza Izzo) ja Bel (Ana de Armas) imartelevat Evania, joka toimii kunnollisen perheenisän tavoin – aina siihen saakka, kunnes alkaa käyttäytyä kuin seksinnälkäinen orgiaveteraani.
Kaksinaamaisuudesta rangaistaan. Genesis ja Bel eivät lähdekään tyytyväisinä kotiin vaan vaarantavat Evanin koko elämän. Taitavasti rakennetun elokuvan katsojissa on varmasti niitä, jotka symppaavat perheenisää, mutta myös niitä, jotka hymyilevät vinosti hänen ahdingolleen.
Kumpaan tahansa huutosakkiin kuulukaan, elokuva tarjoaa pätevää viihdettä. Etenkin elokuvan loppu pitää huolen, ettei Knock Knock ajaudu osaksi tympeän totista muka-eroottista trillerimössöä. Rothin moralismikauhu päättyy kumeaan some-nauruun.
Kaisu Tervonen
Ke 4.11. klo 17.45 Maxim 1
Elokuvateattereissa 6.11. alkaen
Feed the Devil
(Kanada–Britannia 2014)
O: Max Perrier
N: Jared Cohn, Ardis Barrow, Victoria Curtain
Feed the Devil on kuin Winter’s Bonen henkilöt olisivat joutuneet kauhuelokuvaan: joku tai jokin jahtaa huumelastia syrjäisistä erämaista etsiviä white trash -narkkareita.
Idea on mahtava, mutta tarina ja toteutus eivät kanna. Henkilöt käyttäytyvät typerästi ja älyttömästi, ja kerronta töksähtelee pahan kerran. Intiaanien legendoista saadaan irti peruskamaa, jossa rajaseutua hallitsee kannibalistinen poppamies. Ennen vanhaan tällaista olisi reilusti sanottu rasistiseksi.
Ohjaaja Max Perrier hakee paikoitellen absurdiakin sävyä tapahtumista, jotka eivät saa selitystä eivätkä jatkoa, mutta ne voi huoletta panna myös huolimattomuuden piikkiin. Maisemat ovat paikoitellen komeat, mutta itse tarinasta ei jää paljon mitään käteen.
Juri Nummelin
Pe 6.11. klo 17.55 Kinopalatsi 9
Jaa:
