Helinä Rautavaaran museo
6.3.–2.6.2013
Helinä Rautavaaran museossa pakolaisleirin tunnelma tulee liki.
Helinä Rautavaaran museosta kuuluu rummutusta. Ääni lähtee vanhoista padoista ja kattiloista, joilla kuka tahansa museovierailija voi halutessaan musisoida. Astiat kuuluvat Kristiina Tuuran patainstallaatioon Kaksin käsin, joka sulkee sisäänsä halun auttaa, halun kuunnella, halun kertoa, halun selviytyä. Ränsistyneet ja reikäiset padat on kerätty pakolaisilta eri puolilta maailmaa luovuttamalla heille uudet padat vanhojen tilalle. Vaihto-operaation yhteydessä pakolaiset ovat kertoneet sekä oman että kattilansa tarinan. Nämä ravisuttavat tarinat ovat nyt luettavissa Helinässä.
Pakolaisleirillä-näyttely antaa äänen ja kasvot lukuisille pakolaisille kolmella eri mantereella. Se koostuu valokuvaaja Leena Neuvosen ja toimittaja-kirjailija Annu Kekäläisen valokuvista sekä taiteilija Kristiina Tuuran teksteistä ja installaatioista. Vaikka näyttelyalue on kohtalaisen pieni, museoon ei kannata mennä kiireessä. Töiden äärelle on pakko pysähtyä, pakolaisten tarinoiden lukemiselle on otettava reilusti aikaa.
Jo vuosia yhteistyötä tehneet Neuvonen ja Tuura ovat vierailleet pakolaisleireillä Kosovossa, Pakistanissa ja Ugandassa. Reissujen anti on nostettu nyt Helinän seinille puhuttelevina valokuvina, videoprojisointeina ja kirjoituksina.
Kekäläinen puolestaan asui Kakuman pakolaisleirillä Keniassa kolme kuukautta vuonna 2008 ja kirjoitti kokemuksistaan dokumenttikirjan Leiri. Helinän näyttelyssä olevat valokuvat Kekäläinen on ottanut taskukameralla; ne ovat toimineet hänelle eräänlaisina muistiinpanoina kirjaa varten.
Neuvosen valokuvissa karut olot, toivottomuus ja päämäärättömyys yhdistyvät iloon, kiitollisuuteen ja uskoon paremmasta. Nuori tyttö esittelee uutta koulumekkoa savimajan edustalla, naurava tyttö pitää sylissään itkevää lasta, kovia kokeneen näköinen nainen imettää pientä vauvaa, teini-ikäinen poika kertoo, että hänellä on vain yhdet housut ja yksi paita: ”Aika hienot, vai mitä?”, hän kysyy valloittava hymy kasvoillaan.
Näitä kuvia on vaikea katsoa, sillä jokainen katsomisen tapa saa omantunnon kolkuttamaan. Kauhistelu ja sääli tuntuvat vääriltä, mutta vielä pahemmalta tuntuu ihannointi – ajatus siitä, miten upeaa on, että nämä ihmiset pystyvät olemaan niin vähästä kiitollisia, pienestä iloisia. Tavoittelen neutraalia, tiedostavaa katsetta, mutta en onnistu. Leirien tunnelma tulee niin liki.
Kekäläisen teoksille varatussa huoneessa isoimman huomion vie suuri videoprojisointi, jolle heitetään Kakuman leiriläisten kuvia ja heidän kertomuksiaan. Lyhyessä ajassa käydään läpi pakkoavioliitot, raiskaukset, lapsikuolemat, järjettömät väkivallanteot, heimoviha ja jatkuva nälkä. Etelä-Sudanista Kakuman leirille tullut nuori mies toteaa, että kärsimisessä on se hyvä puoli, että se tekee ihmisestä vahvan.
Rankoista kokemuksistaan huolimatta ihmiset Kekäläisen kuvissa todella näyttävät ja kuulostavat vahvoilta. Kekäläinen toteaa itsekin näyttelyn esitetekstissä halunneensa esittää Kakuman asukkaat tahtovina toimijoina ja subjekteina, ei pelkkinä olosuhteiden uhreina. Itselleni mieleen jäi etenkin nuori sudanilaistyttö, joka uhmasi vanhempiensa tahtoa kieltäytymällä naittamisesta. ”Minä haluan käydä kouluni loppuun ja mennä naimisiin jonkun sellaisen kanssa, jota rakastan.”
Pakolaisleirillä on osallistava ja tietoisuutta lisäävä näyttely. Rumpujen paukuttelun lisäksi museovieras voi esimerkiksi osallistua pakolaisuutta käsittelevään tietovisaan. Tiesitkö, että kaikista maailman pakolaisista vain noin 4 % asuu Euroopassa?
Näyttely on toteutettu yhdessä Suomen Pakolaisavun kanssa.
Pääkuva & kakkoskuva: Leena Neuvonen
Kolmoskuva: Annu Kekäläinen
Jaa:
