Laura Save: Paljain jaloin
WSOY 2013
380 s.
Sairaskertomus.
On tarinoita, jotka kertovat elämästä ja kuolemasta, niitäkin, joissa sairastutaan syöpään. Ne ovat kuitenkin useimmiten tarinoita, joissa tarina ei ole oikeasti tapahtunut. Mutta kuinka moni tarinan kirjoittajista ja kertojista on sen itse kokenut? Laura Saven alkuvuodesta 2013 ilmestynyt Paljain jaloin on dokumentaarinen romaani henkilöstä nimeltä Laura, joka on tuore äiti, vaimo ja lääketieteen opiskelija, siis ihminen, jolla kliseisesti olisi kaikki vielä edessä.
Laura saa diagnoosin osteosarkoomasta eli luusyövästä ja mahdollisista keuhkoissa olevista etäpesäkkeistä. Heti alusta asti on selvää, että tässä puhutaan syövästä, jollaisesta ei kerrota naistenlehtien artikkeleissa. Teksti on konkreettista ja sairautta kuvaillaan juuri niin raadollisesti kuin se vain voi olla. Kipu tuntuu. Sen voi tuntea pelkästään kirjaa lukemalla myös sellainen, joka ei itse ole syöpää sairastanut.
Pääosassa eivät ole pelkästään lääketieteelliset toimenpiteet ja toistuvien hoitojen ahdistavuus, vaan sairaudella on myös oma vaikutuksensa Lauran läheisiin, erityisesti puolisoon Sofiaan. Kirjassa pohditaan paljon sitä, kuinka syöpä nakertaa parisuhdetta ja vahingoittaa myös läheisten elämää. Kun Laura miettii sitä, miten paljon hän on sairaudellaan aiheuttanutkaan muille surua, en yhtään enää ihmettele, miksi moni vakavasti sairas kokee helpommaksi puhua ulkopuolisen ihmisen kanssa kuin jakaa asiaa läheistensä kanssa.
Koska teos pohjautuu pääosin päiväkirjamerkintöihin sekä kirjoittajan blogiteksteihin, ei kirjan parhainta antia ole tekstin rakenne tai kieli; toisinaan liian kliseiset sanavalinnat ärsyttävät. Se ei silti pilaa lukunautintoa, sillä ytimekkään ja puhuttelevan teoksen lukee melkeinpä kerralla. Varmasti kiitos kuuluu myös kirjan editoineelle, sillä teos on yhtenäinen kaikkine pienine virheineenkin. Rakenne kulkee sairauden tahdissa: ensimmäinen luku kertoo sairastumisesta, toinen luku sairastamisesta ja kolmas kuolemaan valmistumisesta.
Sillä kuolemaa kohti teos vääjäämättä etenee, ja lukijalle se on selvää jo ennen kirjan alkua, sillä kannen sisälehdellä kerrotaan kirjailijan kuolleen 28-vuotiaana ennen kuin sai tiedon kirjan julkaisemisesta. Kuolema ei ole kirjassa tabu, sitä pelätään ja mutta sen yllä leijuu myös rauha, Terhokoti ja hautajaisten suunnittelut. ”Syöpä on saanut minulta paljon. Jalan, terveyden, juoksemisen hurman. Se on vienyt ystävän, lapsuuden unelman ja haavoittanut vakavasti elämäni rakkautta. Silti minulla on oikeus toivoon. Oikeus yrittää vielä kerran ja uskoa taistooni. Laitan kämmeni kylkiluiden kummuille ja hengitän syvään.”
Paljain jaloin antaa myös hyvin todenmukaisen kuvan nykysairaanhoidosta. Osastoista, joissa potilas on osa lääketieteellistä tutkimusta, joissa lääkäreitä riittää mutta välttämättä kukaan ei osaa kertoa oikeaa vastausta ja inhimillisiä virheitä tapahtuu. Sairaala on kliininen, vaalean harmaa ja persoonaton, jossa jokainen on loppujen lopuksi yksin.
Mietin kirjan luettuani, kenelle se on kirjoitettu. Toki alun perin tekstin tekeminen on toiminut terapiana kirjoittajalle itselleen, mutta kenelle valmis kirja on? Se on varmastikin tarkoitettu läheisille, viimeiseksi muistoksi ja haluksi kertoa kaikki auki, se on myös tuki vastaavaa kokeneille mutta myös konkreettinen asia ihmisestä, jota ei enää ole. Siinä on se, mitä Laura Save on halunnut itsestään jälkeen jättää, muutakin kuin pelkän sairaskertomuksen.