Pelkääjän paikka on nimensä arvoinen, kun metrin päässä autonpenkistä avautuu viidenkymmenen metrin luotisuora pudotus vaahtopäillä tyrskyävään Atlanttiin.
Halvimman mahdollisen vuokra-Fordin pohjaan kimpoilee jatkuvana sateena pikkukiviä ja soraa. Liikennemerkkeihin on piirretty tielle vieriviä kivenlohkareita. Teiden varsilla maleksii nonchalantteja lampaita, jotka tekevät toisinaan itsemurhaiskuja kahtasataa posottavien paikallisten autojen eteen.
Tietä päällystetään, nostokurjet louhivat vuonoissa ja kahden auton levyinen maansiirtokone punnertaa vastaan kapealla soratiellä.
Kuusisataa kilometriä mutkittelevaa rantaviivaa, vuoria, vuonoja, noin neljä ihmistä ja kymmenentuhatta lammasta.
Länsivuonot, Islannin kätketty helmi.
Useimmat turistit saapuvat Islantiin kesällä, yöpyvät Reykjavikissa ja tekevät päivämatkan kultaisen kierroksen alueelle. He katselevat geysirejä, tulivuoria, vesiputouksia ja rentoutuvat Blue Lagoon -kylpylässä.
Me emme.
Matkaseuralaiseni O on päättänyt, että lokakuun lopullakin Reykjavikin tienoilla on liikaa tungosta. Hän haluaa vuokrata auton ja lähteä Länsivuonoille. Vestfirðir on se nökäre, joka killuu kymmenen kilometrin levyisen kannaksen avulla kiinni Luoteis-Islannissa. Länsivuonoilla on Wikipedian mukaan 7700 asukasta, todennäköisesti lampaat mukaan lukien.
Kysyn Reykjavikissa asuvalta kaveriltani, kannattaako Länsivuonoille mennä. Joo, ehdottomasti, hän vastaa hämmentyneenä. Siellä on kaunista, mutta siellä ei ole siis mitään. Ei yhtään mitään.
O on edelleen vakuuttunut siitä, että Länsivuonot ovat Islannin parasta antia. Off the beaten track. Myönnyn viimein.
Lähdemme siis matkaan, suoraan lentokentältä Borgarnesin kylään, Borgarnesista Snæfellsnesin niemimaalle ja sieltä itse Länsivuonoille. Ensin jaksan ihastella näkymiä. Upeita vuoria, joiden päälle tie luikertaa laskeutuakseen taas hurjan jyrkkää alamäkeä, sumun peittämiä vuonoja, hetkittäisessä auringonvalossa kylpevää sinistä merta. Sitten maisemat alkavat toistaa itseään.
Keskityn muihin olennaisiin road trip -asioihin, kuten karkin syöntiin ja islannin ð:n ja þ:n lausumisen opetteluun. Fonetiikan opinnoista lienee ensi kertaa konkreettista hyötä ja suklaakuorrutetut toffeepallerot ovat parempia kuin suklaakuorrutetut lakritsitoffeepallerot.
Ajamme yhä syvemmälle Länsivuonoille ja tiet muuttuvat yhä huonommiksi ja kapeammiksi. Kahdensadan kilometrin matkaan on tuhrautunut neljä tuntia, ja tuntuu siltä, ettemme koskaan pääse yöpaikkaamme Patreksfjörðuriin. Pimeys laskeutuu. Hullut länsivuonolaiset pärräävät nelivetojeepeillään pillurallia ja sora lentää. Tuntuu, että maailma on jossain hyvin kaukana. Ahdistaa.
Yöllä käyskentelemme Patreksfjörðurin keskustassa. Sataa kaatamalla. Istun aallonmurtajalla sadetakissa ja -housuissa ja juon Tax Free -viskiä suoraan pullosta. O seisoo keskellä päätietä ja ottaa minusta lomakuvia.
Käymme kylän hotellissa kysymässä neuvoja seuraavalle päivälle, koska oman guesthousemme emäntä häipyi tiehensä ennen kuin ehdimme ottaa takkia päältä. Yllättävän fiinin hotellin aulabaarin tiskillä meitä palvelee moitteetonta brittienglantia puhuva ruotsalainen Billy, joka kertoo, että koko niemimaan kierto olisi liian pitkä matka yhdelle päivälle. Kannattaa palata vain samaa reittiä takaisin. O on nyreä. Hän kysyy, onko pohjoiseen menevä tie kuitenkin auki. Billy vastaa, että on, mutta nearly every winter it gets closed. Olen aivan varma, että hän sanoo nearly every winter someone gets killed.
Nukahdan autiossa guesthousessa. Jossain seinän takana nukkuu paikan ainoa toinen vieras, ranskalainen geologi. Ulkona ulvoo jumalaton tuuli ja sade ruoskii peltikattoa. Pelkään jo seuraavaa päivää ja saman reitin palaamista.
Aamulla kysymme guesthousen tädiltä, minne meidän kannattaisi jatkaa. Tiedustelemme, onko Islannin ja samalla koko Euroopan läntisin kärki, lunneistaan tunnettu Látrabjarg, näkemisen arvoinen.
Täti pudistelee päätään. No birds, hän selittää ja huiskuttaa väheksyvästi kädellään. Birds south. No birds in winter. Nothing.
Ajamme tietenkin Látrabjargiin.
Tie on päräyttävässä kunnossa. Sillä lepäilee pään kokoisia kivenmurikoita. Atlantti heittäytyy kuivalle maalle ja muodostaa syviä lammikoita. Pelkään sitä hetkeä, että liisinkikiesi kastelee moottorinsa ja kuolee käsiin keskellä tyhjyyttä. En voi olla vilkuilematta nopeusmittaria ja kiljumatta kauhusta kun liikennemerkki kehottaa 30 km/h:n nopeuteen ja me laskettelemme kahdeksaakymppiä.
Lyön kädet silmille ja vaikerran hiljaa.
Nyt jumalauta silmät auki, me tultiin tänne katsomaan maisemia, O huutaa ja minä tirkistän sormieni välistä.
Saavumme Euroopan laidalle. Tuulee enemmän kuin koskaan missään. Informatiivisessa liikennemerkissä tikku-ukko lentää iloisesti jyrkänteeltä. Yhtään ihmistä ei näy mailla halmeilla. O päättää hauskana ihmisenä vitsailla. Mä en oikeesti halunnut tulla katsomaan maisemia, hän sanoo. Mä halusin… tehdä laajennetun itsemurhan, hän jatkaa, nappaa kädestäni kiinni ja alkaa juosta kohti jyrkännettä.
Huudan kaikki osaamani kirosanat kaikilla osaamillani kielillä, riuhdon käteni irti ja pyllähdän märkään ruohikkoon. Ankkuroin itseni tiiviisti maahan kiinni ja alan ulvoa. Mitä helvettiä minä täällä teen, kun voisin olla kylpemässä sinisessä mineraalivedessä tai katselemassa valaita muiden turistien kanssa? Miksi annoin ylipuhua itseni tähän reissuun? Helvetin Islanti, helvetin Länsivuonot, helvetinhelvetin Látrabjerg!
Viidentoista minuutin itkupotkuraivareiden jälkeen suostun konttaamaan rinnettä ylös, paremmille maisemapaikoille. Yritän olla näkemättä, kuinka O steppailee jyrkänteen reunalla ottamassa selfieitä iPhonellaan.
Katselen haluttomana tyrskyävää merta ja painun autoon mököttämään. O seuraa hetken kuluttua perässä ja starttaa. Jätämme maailman laidan taaksemme. Puristan penkkiäni koko matkan takaisin Patreksfjörðuriin.
Kaivan esiin piirtämäni kartan, jolle olen merkinnyt kaikki lähitienoiden kuumat lähteet. Internetistä löytyy kissavideoiden ja pornon lisäksi myös kattava sivusto kaikista saarivaltion luonnonlähteistä ja uima-altaista. Yhden kuuman lähteen pitäisi olla aivan reittimme varrella, mutta en kuitenkaan ollut nähnyt sitä edellisenä iltana paikan ohi ajaessamme.
Pysähdymme etsiskelemään. Hellulaug-lähdettä ei näy missään. Viiden minuutin matkan päässä kesähotellilta: autolla vai jalan? Rantaviivan tuntumassa: nousu- vai laskuveden aikaan? Aikataulumme on tiukka, aivan liian tiukka Islannin kaltaiseen maahan, emmekä voi haravoida koko tienoota läpi.
Mielialani laskee entisestään. Hyppäämme takaisin autoon. Meillä on aikaa enää yhteen pysähdykseen. Pian huomaan pienen, merkitsemättömän levähdyspaikan tien reunassa. Saman tien kun nousemme autosta, tiedämme osuneemme oikeaan. Juoksemme kätkettyjä kivirappusia kilpaa alas vuonon rantaan. Siellä se on!
Heittelemme vaatteet pois ja kipaisemme lähteeseen. Se on, uskomatonta mutta totta, todellakin kuuma. Veden lämpötila on kesät talvet +38 astetta.
Aurinko kurkistaa vuoren takaa ja heittää säteensä vuonolle. Meri liplattaa lempeästi, kellun linnunmaidossa. Hymyilyttää. Lihakset rentoutuvat. Maailma on ihana, maailma on kaunis.
Paniikkikohtaus Látrabjergissä alkaa vähän hävettää. Tämä on varmasti parempaa kuin missään kaupallisessa kuumassa lähteessä kylpeminen. Ilmainen, upeat maisemat, ei ristin sielua mailla halmeilla. Lampaatkin pysyvät loitolla.
Virkistäytyneinä puemme päälle, siirrymme autoon ja suuntaamme takaisin kohti pääkaupunkia. Tiet tuntuvat helpoilta. Näinkö lyhyt tää matka oli, kyselemme toisiltamme hymyillen kuin idiootit. Hellulaug on vienyt vitutuksen tyystin mennessään. Korkkaan yhden Gull-oluen ja nostan jalat penkille. Katselen edessä aukeavia jylhiä vuonoja. Aurinko paistaa silmiin.
Valtameren keskellä olevalla kivisellä, tuulisella saarella asumiselle on selvästi syynsä.