Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
ntamo 2013
259 s.
Nainen, jota hakataan ja palvotaan
Maaria Päivisen kolmas romaani on vaikuttava teos, joka ei tyhjene yhdellä lukukerralla. Se on täynnä harkittuja lauseita ja ajatuksia – koskettavia, viiltäviä.
Pintanaarmuja rakentuu kahden kertojan varaan. Väkivaltaisessa avioliitossa elävä Anna ja Annaan lohduttomasti rakastunut Herman punovat tarinoitaan yhteen vuorotellen, luku kerrallaan. Tällaista kerrontamuotoa käytetään suomalaisessa nykykirjallisuudessa paljon. En jaksa kuitenkaan sakottaa Päivistä omaperäisyyden puutteesta, sillä näkökulman vaihdokset toimivat hyvin. Pintanaarmuja kertoo ihmissuhteista, eikä ihmissuhteissa ole koskaan vain yhtä näkökulmaa.
Kiinnostavaa on, että Herman kertoo kokemastaan minä-muodossa, mutta Annan luvut on rakennettu hän-muotoon. Annan liitto Veikon kanssa on nyrkiniskuja, vähättelyä, huorittelua, pakoilua, totuuden piilottamista muilta. Onko tämä kaikki vienyt Annalta minuuden ja oman äänen, minkä vuoksi hän tarkastelee itseään kuin ulkopuolista?
Annan luvut ovat yhtäkaikki kirjan parasta antia. Niissä kerronta on erityisen vahvaa ja syvää. Päivinen onnistuu tavoittamaan alistetun ja pahoinpidellyn naisen tuskan ja myös sen sykähdyttävän elämänilon, joka Annassa nousee pintaan Veikon lähtiessä hetkeksi muille maille. Annan kokema vapaudentunne huumaa pään. ”Oli ensimmäisen kerran tilaa, rauhaa miehen jättämää, aikaa oli, nyt minä hipaisen taivaita! Anna heitti kuperkeikkaa, riekkui kaiteen ylle kumartuneena: olen talvinen auringonnousu!”
Herman palvoo Annaa. Hänelle mikään tai kukaan muu ei voi yltää samanlaiseen kauneuteen ja viehkouteen kuin Anna. Palvonta tekee Hermanista jotenkin onton, tylsänkin. Eikö tuossa miehessä ole mitään muuta kuin tämä yksi ja sama jumaloiva katse? Anna on Hermanille pakkomielle, epäuskottavuuteen asti. Kahden eri kertojan kautta Annasta muodostuu kaksi täysin erilaista kuvaa: toisessa hän ei ole oikeastaan mitään ja toisessa hän on kaikki.
Pintanaarmuja ei ole kevyt lukukokemus, sillä sen teemat ovat isoja ja monisyisiä. Päivinen pelaa hahmoillaan valtapeliä ja osoittaa, kuinka ihminen saa nautintoa toisen kärsimyksestä. Hän rikkoo äitiyden myytin ja näyttää, miten yksinäisiä me voimme olla toistemme seurassa. Kirja saa pohtimaan, onko heikkoutta se, että lähtee ja pakenee vai se, että jää, kärsii ja rakastaa loputtomiin.
Päivisen kieli soljuu hillittömän originellina ja rikkaana. Adjektiivien mereen voisi hukkua.