Like Kustannus julkaisee 29.4. suomipunkin myöhempiä vaiheita valottavan kirjan Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015. Toinen kirjan kirjoittajista, Mervi Vuorela, tarjosi Sylvin käyttöön feministipunkkari Virpi ”Hilu” Kytöahon haastattelusta jääneet ylijäämämateriaalit.
”Vittumainen ämmä ja eläimiinsekaantuja”, kuvaili radiotoimittaja Virpi ”Hilu” Kytöaho itseään eräässä zinehaastattelussa 90-luvulla.
Kommentti oli vastareaktio toimittajien yksityiselämän penkomiselle. Toisin kuin moni kollegansa, Hilu ei halunnut olla radiopersoona vaan radioääni. Omista viikonloppu- ja seksikommelluksistaan avautuvien ”radiopersoonien” aikakaudella tämä kuulostaa miltei radikaalilta lähestymistavalta.
Suomen ensimmäisiin femininistipunkkareihin kuuluva Hilu toimitti Ilmestyskirja-nimistä punkohjelmaa koko 90-luvun ajan. Lisäksi hän teki Fiasko– ja Hella & Nyrkki -nimisiä zinejä. Ensiksimainittu oli feministinen ja jälkimmäinen separatistifeministinen mielipidelehti.
Kampakeraamisella kaudella – siis aikana ennen internetiä – Ilmestyskirja oli paikka, josta kuuli uusimmat punklevyt ja keikkatiedot. Ilmestyskirja oli kuin sooninen vastine punkraamattu Toiselle Vaihtoehdolle: säännöllisesti ilmestyvä ja punkskeneä puhuttava ajankohtaiskatsaus, jossa oma ääni oli helppoa saada kuuluville. Toisaalta Ilmestyskirjassa kuuli joskus niin surkeita demoja, että ne aiheuttivat saman mielihyväreaktion kuin tonnin setelistä annettu väärä vaihtoraha.
Ilmestyskirjan peto
Hilun matka Ilmestyskirjan toimittajaksi alkoi keväällä 1990, jolloin hän kaupitteli Fiasko-zineään Lepakossa. Yksi lehden ostajista oli Rockradion silloinen toimittaja Heikki Kemppainen.
Huhti-toukokuun vaihteessa Hilu sai Kemppaiselta kirjeen, jossa mies kertoi perusteilla olevasta nuortenkanavasta nimeltä Radiomafia. Samalla hän pyysi Hilua Ilmestyskirja-nimisen ohjelman avustajaksi. Hilu suostui ja teki heti ensitöikseen haastattelun surmacore-yhtye Rytmihäiriöstä. Se tuli ulos Radiomafian ensimmäisenä päivänä 1.6.1990.
Vielä tuolloin Ilmestyskirja oli Kemppaisen juontama ja keskittyi pääasiassa alternative-musiikkiin. Pikkuhiljaa mies kuitenkin jättäytyi sivuun ja antoi ohjat Hilulle. Tässä vaiheessa Ilmestyskirjasta tuli punkohjelma, mikä sopi hyvin Radiomafian alkuperäiseen suunnitelmaan. Isossa pajassa oltiin nimittäin pantu merkille Klamydian debyytti-lp:n (1990) saama suosio ja punkin ”uusi tuleminen”.
”Näin jälkikäteen olen taputtanut itseäni olalle, että uskalsin tarttua koukkuun. Heikki oli kuulemma kerännyt monen muunkin zinentekijän yhteystietoja ja kysynyt niitä ohjelmaan, mutta jengi ei ollut suostunut. Myöhemmin samat tyypit jaksoivat kyllä tulla mussuttamaan, että ’sain minäkin sellaisen kirjeen’, Hilu sanoo.
Suurin syy Hilun koukkuun tarttumiseen oli se, että hän oli itsekin aikoinaan kiinnostunut punkista radion kautta. Toisekseen Hilu arvosti radion suomaa anonymiteettiä.
”Ilmestyskirjan aikoihin minusta ei ikinä ollut kuvia missään. Monikaan ei tiennyt miltä näytän, ja halusin asian myös pysyvän niin. Siitä huolimatta pelkäsin ihmisten tunnistavan minut. Esimerkiksi festareilla heräsin kerran siihen, että joku soitti viereisessä teltassa mankalta viimeviikkoista Ilmestyskirjaa. Silloin hävetti niin paljon, että en uskaltanut tulla teltasta ulos”, Hilu sanoo.
Hilun ryhtyessä tekemään Ilmestyskirjaa hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta radiotyöstä. Aluksi se myös kuului.
”Se alkuaika oli semmosta ’vahingossa viisastuu’-räpellystä, olis tietysti ollu kuulijaystävällisempää jos ne mokat olis voinu tehdä jossain muualla ku suorassa lähetyxessä. — Tosta teknisestä puolesta en ymmärrä oikein hevon hernettä, ja onneks on sitte hommansa osaavat äänitarkkailijat sen takia. Lähetyksissä en soita edes ite levyjä, pitäis kyl harjotella se taito mutta… Ja tarkkailijat on aina kauhean ilahtuneita ku biisien pituus on jotain 30 sekuntii ja niide pitäis ehtiä vaihtamaan lättyy ja samalla tsekkailla muitakin äänentasoja. Ilmestyskirja on niille aina sellanen puolen tunnin kevyt aerobic”, Hilu kertoi Toisessa Vaihtoehdossa (#33) vuonna 1991.
Alkusähläyksen vähennyttyä Ilmestyskirjan toimittaminen antoi Hilulle paljon.
”Paria persepäätä lukuun ottamatta kaikki ne kymmenet tai sadat tyypit, joita olen vuosien varrella jututtanut, ovat olleet tosi mukavia. Kaikkien kanssa on pystynyt puhumaan samaa kieltä eikä ole tarvinnut katsoa ihmisiä ylöspäin. Hienoimpia haastiksia ovat varmaan olleet kaikki Pelle Miljoona -jutut ja Stiff Little Fingers Lontoossa vuonna 2000”, Hilu sanoo.
Aluksi Ilmestyskirja tuli tunnin lähetyksenä kerran viikossa. Seuraavana vuonna lähetysaika puolittui, kunnes oli vuosituhannen vaihteessa enää puoli tuntia kerran kuussa. Kuulijoita kuitenkin riitti.
”Kerran kun tulin junalla Puntalasta, edessäni istui ehkä 15-vuotiaita mimmipunkkareita. Ne kilpailivat siitä, kuka on eniten punk. Sitten joku ei kuulemma ollut enää punk, koska se oli lakannut kuuntelemasta Ilmestyskirjaa”, Hilu naurahtaa.
Hilu sanoo tajunneensa Ilmestyskirjan merkityksen vasta jälkikäteen. Moni ”tavalliselta näyttävä keski-ikäinen mies” on esimerkiksi tullut kertomaan hänelle, kuinka kuuli CMX:ää ensimmäisen kerran juuri Ilmestyskirjasta. Lisäksi moni punkkari on tullut 10 tai jopa 20 vuoden jälkeen kiittämään Hilua siitä, että hän soitti radiossa heidän demoaan.
Kaikkia Hilun valitsema musiikkilinjaus ei kuitenkaan miellyttänyt.
”Ainahan minä soitin vääriä biisejä ja joku valitti, että miksi soitan aina hc:tä, miksi soitan aina ramopunkkia, miksi soitan aina skeittipunkkia, miksi soitan aina kotimaista, miksi soitan aina ulkomaista ja niin edelleen.”
Keikkojen vakionaama
Hilu sanoo aloittaneensa punk-keikoilla käymisen vuonna 1986, jolloin puudelipunkbändi Pyhät Nuket soitti Lepakossa. Maalta kaupunkiin muuttaneelle teinipunkkaritytölle Lepakko oli tukkaa tärisyttävä kokemus. Kun oli vuosien ajan kuunnellut vittuilua kylänraitilla, oli huikeaa päästä paikkaan, jossa oman heimon jäsenet tulivat intoilemaan samanlaisesta rintamerkistä.
Keikoilla Hilu pääsi myös näkemään työnsä tuloksia. Parhaiten hän muistaa erään pienehkön ruotsalaisen bändin, jota soitti Ilmestyskirjassa yhden biisin verran. Kun bändi myöhemmin konsertoi Lepakossa, tunnelma oli aluksi varovainen. Hilun promotoiman biisin pärähtäessä soimaan yleisö villiintyi.
Toisinaan Hilu törmäsi keikoilla bändeihin, joiden energialataus oli niin mieletön, että paskat meinasivat tulla housuun. Toiset bändit taas muistuttivat pettänyttä sulkijalihasta, jonka läpi uloste valui ilman minkäänlaista painetta.
”Osa keikoista oli tosi surkeita”, Hilu sanoo. ”Kun bändin jätkät kysyivät niistä mielipidettäni, en koskaan pystynyt sanomaan, että ’vittu te olitte huonoja, lopettakaa!’. Jos minulla ei ollut mitään hyvää sanottavaa, selitin että en ollut ehtinyt nähdä koko keikkaa. Niitä keikkoja tosiaan riitti, koska punkkarit järjestivät niitä itse. Se herätti kateutta rockbändeissä, jotka yrittivät päästä Tavastialle tai Semifinaliin. Niinpä ne mussuttivat, että miten tuollaisella paskalla voi päästä keikalle tai radioon.”
Toimittajanpestinsä vuoksi Hilu pääsi usein keikoille ilmaiseksi. Kun näin tapahtui eräällä Lepakon keikalla, Hilu päätti laittaa keikkalipusta säästyneet 10 markkaa Animalian keräyslippaaseen. Tätä hänen ei olisi kannattanut tehdä.
”Eiköhän vaan joku tullut taakseni sanomaan, että ’voi vittu, sulla on varaa lahjoittaa 10 markkaa’. Anteeksi vaan! Teki melkein mieli ottaa se raha takaisin. 90-luvun punkmeininki oli aika lapsellista, mutta toisaalta ihmiset olivat silloin hirveän nuoria ja erilaisissa elämäntilanteissa.”
Mielenosoitusten agitaattori
Yleisradion ja keikkojen lisäksi Hilu vietti 90-luvulla aikaansa mielenosoituksissa. Punkpiireissä tunnetun radio-ohjelman juontajalle tämä oli joskus haastavaa.
Hilu muistaa erityisesti vuonna 1993 järjestetyn spontaanin mielenilmauksen, jossa VR:n Makasiineilla hengannut punkkarilauma päätti keikan jälkeen lähteä eduskuntatalolle osoittamaan mieltään. Päähänpiston seurauksena 150 enemmän ja vähemmän humalaista punkkaria valui Arkadianmäelle mölisemään megafonin kanssa. Samalla he yrittivät keksiä, kuka heitä johtaa ja mitä he oikein ajoivat takaa.
”Sitten joku antoi megafonin minulle, että ’sano jotain!’. Vastasin, että ’ei minulla ole mitään sanottavaa, miksi minä?’, johon minulle sanottiin, että ’no kun sä olet siellä radiossa!’. En sitten keksinyt mitään muuta, kuin ’hallitus on perseestä!’, johon punkkarit vastasivat huutokuorossa. Silloin mietin, että näinkö helppoa tämä agitoiminen on”, Hilu sanoo.
Yhteiskunnalliset teemat olivat esillä myös Ilmestyskirjassa, jossa Hilu pyrki käsittelemään päivänpolttavia aiheita. Toisinaan hänen syliinsä putosi skuuppeja, joista toiset toimittajat olisivat olleet riemuissaan. Huomiohuorauksen sijaan Hilu halusi kuitenkin olla solidaarinen omalle skenelleen.
”Kun tein ajankohtaisohjelmaa talonvaltauksista, eräs nuori mies oli kovin innoissaan hankkimassa vallattuihin taloihin aseita, jotta asukkaat voisivat puolustautua poliisin hyökkäyksiä vastaan. Solidaarisuudesta talonvaltausskeneä kohtaan jouduin leikkaamaan sen kommentin veke. Muutenhan siitä olisi tullut hirveä haloo, ja kytät ja supot olisivat toden teolla alkaneet vainota talonvaltaajia. Onneksi squattien päällepäsmärit olivat lopulta järkevämpiä ja maltillisempia, eikä aseita hankittu. Voi vaan kuvitella, mitä siitä olisi seurannut.”
Aatteellinen pienlehteilijä
Parhaiten Hilun aattellisuus tuli esiin hänen toimittamistaan pienlehdistä. Niistä ”tunnetuin” oli vuosina 1988-2000 ilmestynyt feminismizine Fiasko. Lehti ilmestyi 1-3 kertaa vuodessa ja maksoi 2-3 markkaa. Aiheet vaihtelivat ”nainen ei ole seksikone” -tyyppisistä artikkeleista päihde- ja pakolaisasioihin.
Hilu sanoo alkaneensa tehdä Fiaskoa, koska ei osannut soittaa eikä laulaa mitään – edes punkia. Kynnys tehdä lehteä oli matalampi kuin kynnys tehdä musiikkia, koska musiikkiin tarvitsi soittimia, treenikämpän ja edes jonkinlaista osaamista. Lehteä taas pystyi tekemään vähemmilläkin lahjoilla.
Fiaskon tekeminen meinasi tosin päättyä fiaskoon jo ensimmäisten numerojen jälkeen, kun Hilulta varastettiin 200 markkaa lehtimyyntirahoja.
”Se että köyhä varastaa köyhältä on ihan naurattavaa”, Hilu sanoo. ”Pitkään olikin niin, ettei punkskenessä varasteltu. Mutta 80-luvun lopulla ei enää voinut jättää kamojaan telttaan tai johonkin nurkkaan, koska stadilaiset sekakäyttäjäpunkkarit tulivat ja varastivat ne. Jouduin kerran itsekin liriin, kun joku mimmi oli antanut kytille nimeni. Siitä seurasi esitutkinta, mutta sain onneksi selvitettyä asian. Oli surullista, ettei yhtäkkiä voinut enää luottaa omiin hengenheimolaisiinkaan.”
Kun Hilu näki ensimmäisen punkpienlehden, se oli hänelle isompi juttu kuin ensimmäinen punk-keikka. Tässä vaiheessa zineilyn maailma avautui ja Hilu tajusi, että voisi itsekin alkaa tekemään pienlehteä. Vielä tätäkin enemmän hän innostui ajatuksesta, että zinen voisi kirjoittaa naisnäkökulmasta. Mitä enemmän hän huomasi ajatuksen aiheuttavan ärtymystä kanssatovereissa, sitä enemmän hän lisäsi vettä myllyyn.
”Kun myin ensimmäisiä Fiaskoja, jotkut kundit tulivat sanomaan, että ’me ei osteta mitään muijien lehtiä, koska niissä on pelkkiä runoja’. Olin että what? Olipa seksistisesti sanottu”, Hilu muistelee.
On totta, että moni tyttö julkaisi 80–90-luvuilla krokotiilinkyynelillä tahrittuja runozinejä. Niiden vastapainoksi tytöt tekivät kuitenkin muunkinlaisia pienlehtiä. Niitä olivat esimerkiksi Maaninen Mehuhetki, Peräpukama, Esinahka ja tietysti Fiasko.
”90-luvulla oli aika paljon sellaista ilmapiiriä, että kiva, kun tytötkin puuhastelee”, Hilu jatkaa. ”Se sai minut näkemään sinisiä ja punaisia pilkkuja. Vaikka tuon ajan seksismi ei ollutkaan näkyvää halveksuntaa, oli paljon tytöttelyä ja muuta vähättelyä. Se saattoi tulla fiksujenkin kundien suusta.”
Vastavetona seksismille Hilu perusti Hella & Nyrkki -nimisen zinen. Se oli Naisten Alakulttuuriyhdistyksen julkaisema, separatistista feminismiä edustava lehti, jonka koko toimittajakunta koostui naisista. Hella & Nyrkin nimissä Hilu suunnitteli myös keikkaa, jolla olisi soittanut pelkästään naispuolisia punkbändejä. Suunnitelmassa oli kuitenkin yksi iso mutta: naisbändejä ei ollut tarpeeksi.
”Nykyään moinen keikka ehkä onnistuisikin. En tosin usko, että naisten ja miesten määrä bändeissä tulee koskaan olemaan tasan, eikä se enää edes ole mikään juttu”, Hilu sanoo.
Vaikka 90-luvun punkkarinaiset eivät bändeissä loistaneetkaan, he olivat mukana esimerkiksi järjestämässä keikkoja, mielenosoituksia, toimintaryhmiä ja ompelukerhoja.
”Mielestäni punk on aina ollut muita alakulttuureja heterogeenisempi matalan kynnyksensä takia”, Hilu sanoo. ”Ei tarvitse osata niin paljoa eikä olla ulkonäöllisesti mitenkään erikoinen.”
Viime aikoina Hilu sanoo miettineensä, että voisi vielä joskus tehdä yhden Fiaskon. Painosmäärä voisi olla 50-100, hinta 50 senttiä ja kaupittelupaikka Puntalarock.
”Toisaalta taas voisi jo olla korkea aika siirtyä sivuun, kun hormonitkin ovat tasaantuneet. Vaikka aikuistuminen on ollut ihan kivaa, kaipaan joskus sitä parikymppistä itseäni, joka oli koko ajan säätämässä jotain ja menemässä johonkin. Miten sitä jaksoikin olla joka viikonloppu keikalla? Nyt jos pitäisi lähteä vaikka Tampereelle keikalle, alan stressata sitä jo kolme viikkoa etukäteen.”
Ville Similä, Mervi Vuorela: Valtio vihaa sua. Suomalainen punk ja hardcore 1985-2015. Like.
Jaa:
