Jos maailma on liian raikas ja kirkas ja kaipaat vierihoitoa ketutukselle, kätkeydy kirjaan tai pakene leffaan. Seuraavista teoksista löydät parasta vierihoitoa rakkauden kampittaessa. Jollain menee näissä opuksissa varmasti huonommin kuin sinulla.
Georges Bataille: Silmän tarina (Historie de l’œil, 1928)
Kirjastonhoitaja Georges Bataille julkaisi esikoisromaaninsa Silmän tarina vuonna 1928 salanimellä Lordi Auch. Salanimen käyttö on ymmärrettävää, sillä kyse on teoksesta, jossa erotiikka ja kuolema yhdistyvät hyvin sopimattomalla tavalla. Lopputulos on ennen kaikkea ruma.
Teoksen minäkertoja nauttii lihallisista iloista ensirakkautensa Simonen kanssa. Yhdessä he kiihottuvat arastelevasta Marcellesta, joka piiloutuu kaappiin masturboimaan, sillä aikaa kun muut nuoret viettävät hillittömiä orgioita.
Lopulta hermoheikko Marcelle hirttäytyy kokiessaan ahdistusta seksuaalisuudestaan. Simone häpäisee ruumiin virtsaamalla sen päälle. Vielä huonommin käy espanjalaiselle papille, jonka Simone raiskatessaan kuristaa hengiltä. Kaiken kruunuksi papin päästä riistetään toinen silmä.
Silmän tarinassa pornografiseen kuvastoon on yhdistelty kuoleman kuvauksia. Kuolleet häpäistään riettaasti kuin jonkinlaisena rajan ylityksenä. Kuoleman lisäksi kyltymättömään kiihkoon on liitetty muun muassa kananmuniin ja härän kiveksiin liittyviä perversioita.
Michael Haneke: Pianonopettaja (La pianiste, 2001)
Elokuva Pianonopettaja, saksalaissyntyisen ohjaajan Michael Haneken tulkinta Elfriede Jelinekin romaanista Pianonsoittaja, istuu kuin nakutettu länsimaiseen rakkauskuvastoon, vaikka tarinan rumuus tuntuu olevan vastalause tällaiselle tulkinnalle.
Huipputason pianonopettaja Erika Kohut (Isabelle Huppert) elää raastavaa elämää Wienin porvariston keskiluokkaisten normien kiristyssiteessä. Päivätyökseen hän opettaa konservatoriossa sadistisin metodein. Pahaa oloaan Erika hallitsee viiltelemällä intiimialueitaan.
Erikan elämä järkkyy komean oppilaan, Walter Klemmerin (Benoit Magimel) rakastuessa häneen. Elokuva saa synkän käänteen, kun Erikan halut ja toiveet eivät kohtaa Walterin naiiveja oletuksia.
Rakkauden rumuus nousee esiin karmealla tavalla: Erika on kykenemätön vastaamaan ihastukseen, jolloin Walter turvautuu halveksuntaan ja väkivaltaan. Kurinpalautuksen avainsana on nöyryytys, joka on käsin kosketeltavaa.
Elokuva pyörii kuin katariinanpyörä, keskiajan kidutusväline, joka perustui raajojen murskaamiseen. Pyörällä on pyörittäjänsä, tässä tapauksessa Walterin edustama miessukupuoli. Mutta kenen rakkaus onkaan loppujen lopuksi rumaa, Erikan vai Walterin?
Takashi Miike: Audition (Ôdishon, 1999)
Takashi Miike tarjoilee elokuvassaan Audition rumaa rakkautta valepuvussa. Tokiolainen leskimies Shigeharu Ayoama (Ryo Ishibashi) haluaa löytää itselleen uuden vaimon. Niinpä hän järjestää koe-esiintymisen muka tulossa olevaa elokuvaa varten. Tosiasiassa tarkoituksena on löytää Shigeharulle kuuliainen ja siveä vaimo.
Ayoama päätyy valitsemaan hiljaisen ja älykkään balettitanssijan, Asami Yamazakin (Eihi Shiina). Aluksi kaikki näyttää menevän hyvin, mutta Shigeharu menee halpaan kuvitellessaan voivansa huijata Asamia. Asamikaan ei ole kertonut itsestään kaikkea. Lopputulos on aavemainen matka kaltoin kohdellun naisen muistoihin.
Shigeharun rakkaus on perustavalla tavalla rumaa. Tasa-arvo ei häntä kiinnosta. Miike tekee elokuvassa ivaa Disney-henkisestä rakkauskäsityksestä. Puolivälissä kurssi kääntyy synkemmäksi ja Shigeharun naiivi käsitys rakkaudesta nostetaan esille.
Tällä kertaa nainen pääsee antamaan opetuksen. Asami koettelee Shigeharua pitkillä neuloilla ja napsauttamalla tältä toisen jalan pois lankasahalla. Näin brutaalin esteettisellä tavalla Miike sanoo paljon siitä, mitä rakkauden odotetaan olevan.
Elokuvaa voidaan pitää tasa-arvoisemman deittailukulttuurin puolustuksena. Shigeharu yrittää leikkiä jumalaa vaimonetsintäprojektissaan mutta saakin opetuksen.
Margaret Atwood: Kissansilmä (Cat’s Eye, 1988)
Margaret Atwoodin Kissansilmä ei lähde samalle brutaalille linjalle edellisten kanssa. Ruman rakkauden kuvaaminen on hienovaraisempaa; se tapahtuu salakavalasti.
Kirja kertoo taiteilijasta, Elainesta, joka vuosien jälkeen ryhtyy kertaamaan karmeita muistojaan koulukiusaamisesta. Elainea kiusasivat hänen ”parhaat ystävänsä”. Elaine tuli kiusatuksi, koska hän ei alistunut tyttöporukan normeihin koskien sitä, mikä on ”oikeaa” feminiinisyyttä.
Kissansilmä ei kerro Ultra Bran kappaleen tavoin tyttöjen välisestä ystävyydestä. Elainen kokemuksissa ei korostu ystävyys, saati naisten välinen solidaarisuus. Lopulta kiusaaminen ajaa hänet äärirajoille, ja nuoruuden kokemukset seuraavat häntä halki elämän.
Rakkauden rumuus ilmenee Kissansilmässä eräänlaisena ihanteiden murtumisena. Feminiinisyys on jotain, mitä voi rakastaa ihanteen tasolla sitä tavoitellessa, mutta viime kädessä kuvitelma iskee takaisin paljastaen ruman luonteensa.
Voikin kysyä, onko jonkin julman oman kuvitelman ylläpito vaivan veroista niin suloiselta kuin kuvitelma tuntuisikin. Ehkä ikonien särkeminen ja kuvainraastaminen on tilan antamista rakkaudelle, joka perustuu jollekin muulle kuin vahingoittumiselle.
Anja Snellman: Ivana B. (2012)
Rakkauden ja kiintymyksen osoitukset osana hyvää ystävyyttä ovat usein nousseet esiin kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa. Siksi Anja Snellmannin Ivana B. onkin hyvin pelottava kuvaus rumasta rakkaudesta.
Kirjan hopeisia, fuksianpunaisin kirjaimin varustettuja kiiltokansia katsellessa sitä ei heti uskoisi.
Kansia voisi käyttää vaikka peilinä. Ehkä kirjan kansilla pyritään tarkoituksella viestittämään jotain. Samalla kun teos kertoo massakulttuurista ja sen vaikutuksista kirjallisuuteen, se ehkä kertoo jotain myös lukijastaan.
Teoksen päähenkilönä on keski-ikäinen naiskirjailija, joka purkaa ahdistavaa elämäntilannettaan terapeutin luona. Ahdistuksen on aiheuttanut kirjallisuusrintaman nuori tulokas, Ivana B, joka tekee pilaa päähenkilöstä haurastuttaen tämän elämää. Hän käyttää hyödykseen sosiaalisen median tarjoamia rajattomia mahdollisuuksia.
Se mikä aluksi näyttää vain ahdistavalta kilpailutilanteelta, muuttuu loppua kohden varsin aavemaiseksi ja pelottavaksi. Kirjan viimeinen neljäsosa on kuin Stanley Kubrickin Hohto viimeisillä minuuteillaan. Kirja jättää lukijalle ahdistavan onton olon.
Mitä Ivana B. haluaa kertoa? Voisiko väkivallalla sittenkin ratkaista asioita? Ruma rakkaus versoo kirjan päähenkilön rakkaudesta kirjallisuuteen. Hän haluaa suojella kirjallisuutta massakulttuurin kuristusotteelta, jota Ivana B. edustaa sosiaalisen median diskursiivisella väkivallalla.
Lauren Weisberger: Revenge Wears Prada (2013)
Mikäli Ivana B. näyttää kertojansa kohdalla hybrikseen lankeamisen, niin Lauren Weisbergerin Revenge Wears Prada: The Devil Returns näyttää hybrikseen lankeamisen seuraukset. Teos on jatko-osa menestyksekkäälle esikoisteokselle, Paholainen pukeutuu Pradaan.
Kahdeksan vuotta myöhemmin Andy Sachsin elämä näyttää olevan mallillaan. Hän pyörittää menestyvää hääblogia ja aikakauslehteä. Tulossa ovat myös omat hulppeat häät. Andy tuntuu päässeen yli Miranda Priestlysta, muotilehden tyrannimaisesta päätoimittajasta. Mirandan entisestä assistentista on jopa tullut Andyn paras ystävä.
Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Andyn hallitusti rakennettu elämä alkaa erään kohtalokkaan kirjeen myötä luhistua. Mirandan muisto vainoaa häntä edelleen, eikä Miranda suinkaan suostu pysymään pelkkänä muistona.
Revenge Wears Prada on myös tarina hybriksestä. Kahdeksan vuotta myöhemmin Andya rangaistaan pomonsa pettämisestä. Ruma rakkaus näkyy itserakkautena, johon Andy on tuudittautunut. Miranda menestyy, mutta Andy vajoaa suohon.
Ilkeästi kirjaa voisi lukea Weisbergerin omia kokemuksia vasten. Weisberger oli Yhdysvaltain Voguen pahamaineisen päätoimittajan Anna Wintourin assistentti ennen kuin irtisanoutui ja kirjoitti omaelämäkerrallisen teoksensa. Kirja myi hyvin, mutta Weisberger teilattiin monessa kritiikissä mustamaalaajaksi.
Wintourin asemaa legendana teos on kuitenkin vain korottanut, eikä vähiten Meryl Streepin tähdittämän elokuvasovituksen myötä.
