Kun Bastian Schweinsteiger päätti pelata boksissa käsipalloa, kun Ranska potkaisi virhettä seuranneella pilkulla itsensä euroopanmestaruusfinaaliin ja Saksa putosi pelistä, en tuntenut kuin lievää pettymystä.
Koko kisojen ajan Saksa oli tarjoillut perusvarmaa, tyylilleen tyypillisen hyökkäävää peliä, muttei yhtään tuskallista jännitysnäytelmää Italia-pelin rankkareita lukuun ottamatta. Olin katsellut matseja olutlasi kädessä, puolihuolimattomasti, jopa sivusilmällä. Tuntui, että jotain puuttui.
Kymmenen vuotta sitten, kun minun ja Saksan miesten jalkapallomaajoukkueen rakkaustarina alkoi bochumilaiselta stadionilta, Saksan ja Costa Rican välisen pelin faniscreeningistä, olin vakuuttunut että tässä se nyt oli: elämäni ensimmäinen ja myös ainoa jalkapallojoukkue.
Olin osunut vahingossa Saksan vuoden 2006 kotikisoihin. Katselin ensin vastentahtoisesti ja sitten alati kasvavalla mielenkiinnolla isäntämaan pelejä. Hypättyäni sohvalta ilmaan Oliver Neuvillen laukoessa voittomaalin 91. minuutilla Puolaa vastaan en voinut enää väittää kenellekään, etten pitänyt jalkapallosta. Nimittäin saksalaisesta jalkapallosta.
Joukkue oli kuin kone! Kuin unelma! Taktisesti hyökkäävä hävittäjäsaattue, tai ehkä jotain hienostuneempaa ja vähemmän sotaista, yhdentoista kurinalaisen balettitanssijan tarkasti orkestroitu show, joka ei tähdännyt voittoon vaan fanien täydelliseen katselukokemukseen, aristoteeliseen draamaan.
Siinä oli kaikki osaset. Vastustajan hybris, joka käy heidän kohtalokseen. Ottelun peripeteia eli piste, josta ei ole enää paluuta. Kaunein oli tietenkin lopussa saavutettava suloinen, suloinen katharsis, pelon ja säälin tunteista puhdistuminen.
Ja entä pelaajat! Kehittelin heille omat persoonallisuutensa, jotka eivät välttämättä vastanneet todellisuutta.
Isällinen maalivahti Lehmann, jonka myöhemmin korvasi maaliltaan pitkillekin seikkailuille lähtevä Neuer. Työteliäs saksanpuolalainen Klose, joka huudettiin vaihdosta kentälle saatteella wir wollen Klose sehen, kun tarvittiin maali: Klosehan tuli kentälle ja teki maalin, niin kuin Klosen kuuluu ja tapana on.
Hieman itseriittoinen Ballack, joka teloi itsensä ennen vuoden 2010 kisoja ja antoi tilaisuuden nuorelle Özilille, joka hartaana muslimina ja vielä hartaampana laiturina ei edes uskalla itse laukoa maalia, vaan etsii aina täydellistä syöttöä kärjelle.
Ja tietenkin Lahm, pikkuinen Lahm, joka eli jalkapalloa varten ja sai viimein kapteenin nauhan käteensä.
Vuoden 2006 MM-kisojen ajan opiskelin jalkapallon säännöstöä, yritin ymmärtää sen herrasmiesmäisyyttä, joka niin erosi jäisen kotimaani kansallislajin turpasaunoista kaukaloissa. Neljän vuoden ja useamman katsotun pelin jälkeen huusin vuonna 2010 ensimmäistä kertaa televisiolle selkärangasta lähtevän SELVÄN PAITSION ja hätkähdin tajutessani, että tiesin, mikä paitsio on.
Saksalainen jalkapallo on joukkuelaji, johon osallistuu 82 miljoonaa ihmistä ja me etäsakut. Olen hurrannut die Mannschaftille stadioneilla, beergarteneissa, kotisohvilla, pubeissa ja berliiniläisten turkkilaiskioskien eteen kaduille kyhätyissä katsomoissa. Minun ja joukkueeni suhde on aina ollut sosiaalinen.
Mutta sitten. Aikomuksenani oli kirjoittaa siitä, kuinka suhteemme tuntui tämän kesän kisojen aikana kuihtuneen varjoksi entisestään, kuinka suhteemme oli kokenut suurimman täyttymyksensä kahdeksan kihlajaisvuoden jälkeen maailmanmestaruudessa, jonka jälkeen ei ollut enää mitään odotettavaa.
Tajusin kuitenkin menneitä vuosiamme muistellessani, että tämä on vain uusi vaihe, uusi tapa olla. Rauhassa, ilman maailmanmestaruuskiimaa, joka koittaa todennäköisesti taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Saksa on voittanut kauneimman vuosina 1954, 1974, 1990 (neljä vuotta etuajassa, teoriani mukaan ihan vain Wiedervereinigungin eli Saksojen yhdistymisen ilosta) ja 2014, joten joutunen odottelemaan seuraavaa kultaa vuoteen 2034.
Mutta olen tehnyt valintani ja valinnut parhaan – und das ist für immer.
Kuva: DE225 / CC
Die Mannschaft, jalkapallo, Manuel Neuer, Michael Ballack, Miroslav Klose, Philipp Lahm, saksalainen jalkapallo, Saksan maajoukkue, urheilunumero