Kuvat ja teksti: Riitta Supperi
Mustavalkoinen henkilökuva Vuokko Hovatan uuden levyn Minä rakastan ikuisesti kannessa on vahva ja vaikuttava. Se on avoin, rehellinen ja jättää varaa tulkinnoille. Sellaisen kuvan laittaa levynkanteen vain artisti, joka on sinut itsensä kanssa. Itsevarmuutta huokuukin hänen kolmas levynsä, jossa jälleen lauletaan runoja, tällä kertaa keveähkön popin sävelillä.
Vuokko Hovatan tapauksessa tie näyttelijä-laulajaksi oli ulkopuolisen silmin helppo. Alkusysäyksen ja menestyksen takasi laulajan paikka aikansa suosikkiyhtyeessä Ultra Brassa.
”Toki Ultra Bra ja erityisesti yhteistyö Kerkko Koskisen kanssa avasi paljon ovia ja loi mahdollisuuksia musiikin parissa. Näyttelijästä levyttäväksi artistiksi ponnistaminen olisi ollut muuten paljon vaikeampaa.”
Hovatta tuntuu rakentaneen uransa johdonmukaisesti. Tapiolan musiikkilukiosta tie vei Sibelius-Akatemiaan. Akatemiasta hän siirtyi Teatterikorkeakouluun. Elämä on siis aina ollut vaihtelua musiikista näyttelemiseen ja takaisin. Hovatta kasvoi taiteilijan uraan, mutta hyvin tietoisena sen vaateista.
”En haaveillut suuresta menestyksestä. Minulla oli kyllä hyvin vaatimattomat kuvitelmat siitä, mihin omat lahjat riittää. Mutta harjoittelun ja työn merkityksen opin jo varhain. Koulutus antaa hyvän teknisen pohjan omalle ilmaisulle. On helpompi valita usean eri tekniikan väliltä, kuin aina vaan antaa mennä tunteella tekniikan puutteesta.”
Virallisesti moniosaajia kaivataan, mutta käytännössä monen alan lahjakkuuksia ei oikein osata kohdata. Laulava näyttelijä ei välttämättä ole se uskottavin hahmo. Hovatan tapauksessa uskottavuutta ei puutu kummaltakaan saralta. Jo reilun kymmenen vuoden kiinnitys Helsingin Kaupunginteatterissa on taannut ammattitaidon näyttelemiseen. Halu tehdä musiikkia kumpuaa muusta kuin halusta olla suosittu Idols-tyyliin.
”En ole koskaan kokenut, että näyttelijän ja laulajan työn yhdistäminen olisi hankalaa. Molemmissa kerrotaan tarinoita, niitä tulkitaan vain hieman eri keinoin. Sekä näyttelemisessä että musiikissa on pakko kuunnella toista, saada kontakti ja löytää yhteinen rytmi.”
Erilaisia tulkintoja Hovatta kaipaa nykyään myös lauluunsa. Siinä menneisyys menestysryhmä Ultra Bran riveissä ei kuulu.
”Ultra Brassa melkeinpä huudettiin, nykyään pyrin tietoisesti laulamaan hiljaa. Haluan tilaa tulkinnoille. Mieluiten teenkin triokeikkoja, joissa tekstille jää tilaa.”
Tekstit ovatkin tärkeässä osassa Hovatan musiikissa. Hän laulaa runoja, kertoo tarinoita. Ja kertoo niitä ilmeisen koskettavasti, niin vahva on hänen ihailijajoukkonsa. Tosin kuullessaan olevansa (myös) Sylvin toimittajakunnan syvän ihailun kohde, hän melkeinpä kihertää: ”Ehkä te olette hieman harhaisia!”
Kokemukseni mukaan Hovatta on kuitenkin erityisesti juuri tiedostavien naisten suosikki. ”Ehkä se johtuu runoudesta”, Hovatta vakavoituu. ”Ne, jotka lukevat paljon, erityisesti runoja, osaavat kuunnella musiikkiani, ovat avoimia sille.”
Perään hän sadattelee huonoa jamaa suomalaisessa kouluopetuksessa. Äidinkielen kurssin läpäisee lukemalla kirjan takakannen esittelyn.
Hovattaa ei löydä Twitteristä, ja virallista Facebook-sivuakin päivittää tiedottaja. Itsensä brändääjäksi Hovatasta ei ole.
”Totta kai ammatin kannalta on tärkeää, että ihmiset löytävät musiikkini. Mutta löytyykö se sillä, että olen mukana joka kokkiohjelmassa ja tanssikilpailussa… Annan kyllä haastatteluja. On helpompi kertoa oma versionsa heti, kuin törmätä muiden tulkintoihin myöhemmin.”
Kuitenkin Hovatassa on säilynyt jotain salaperäistä, joka yleisöä kiinnostaa. Kaikkea hänestä ei voi lukea mistään.
”Jokaisella pitää olla joku salaisuus.”