Peter Franzén: Samoilla silmillä Tammi 2013 280 s.
Kaamosviikko
Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (2010) osoitti loistavan näyttelijän olevan myös taidokas kirjailija. Franzén käyttää pohjoisen kieltä mainiolla tavalla ja kuvaa hienovaraisesti väkivaltaisessa perheessä kasvaneen pikkupojan elämää ilman, että suru olisi voittava.
Franzénin toinen romaani Samoilla silmillä on jatkoa hänen esikoiskirjalleen: se seuraa yhä Peten kasvutarinaa sekä tämän perheen vaiheita. Nyt pikkuinen poika on kasvanut teini-ikäiseksi ja mielessä pyörivät nyrkkeily, koulu, kaverit ja tytöt. Franzén on ottanut tällä kertaa mukaan myös äidin ja isän näkökulmat. Tapahtumat sijoittuvat yhdelle viikolle ja näennäisesti paljon ei ehdi tapahtua. Sisäisiä muutoksia koetaan kuitenkin sitäkin enemmän.
Edelliseen romaaniin verrattuna Samoilla silmillä on keveämpi ja ytimekkäämpi. Se etenee lyhyinä välähdyksinä.
Kirja alkaa dramaattisesti isäpuolen säälittävästä epäonnistuneesta itsemurhayrityksestä, mutta muuttuu siitä voimakkaaksi arkielämän kuvaukseksi. Vaikka synkkyys väijyy rivien välissä, pohjavire on positiivinen ja toiveikas. Paikoin sävyt ovat jopa hiukan liian hempeät. Yksi suurimpia teemoja onkin anteeksianto. Pertti-isä janoaa anteeksiantoa lapsiltaan mutta myös itseltään; hän käy taistelua itseään vastaan.
Äiti elää uutta nuoruuttaan toisaalla opiskelukaupungissa, kun lapset asuvat keskenään isovanhempiensa huoltamina. Varmastikin aikana, johon kirja sijoittuu, äidin valinta keskittyä opiskeluun on herättänyt keskustelua. Äidillä on myös haave uuden miehen löytämisestä – sellaisen, joka ei pitäisi lujassa väkivaltaisessa otteessaan.
Edelleen keskiössä on Pete, joka havainnoi nuoruuden kokemuksia samaistuttavalla tavalla ja tekee arkisistakin asioista ajattomia. Toisinaan Franzén käyttää liikaa ”paha teko, huono omatunto ja tunnustus” -kaavaa, joka saa kirjan tuntumaan vanhahtavalta, nuoriso-opetukselta. Paikoin pelkäsin tarinan muuttuvan nyyhkydraamaksi, mutta onneksi Franzén ei moiseen sorru. On hienoa, ettei teos itse syyllistä ja tuomitse, vaan jokaisella on mahdollisuus aloittaa uusi elämä.
Franzén kirjoittaa erittäin uskottavasti Keminmaasta ja pohjoisesta ympäristöstä. Kirja ei ole yhteiskunnallinen isku etelää vastaan, se ei kuvaa näitä ihmisiä sen erikoisempina kuin muitakaan. Pikkupaikkakunta voisi olla mikä tahansa. Pystyin hyvin samaistumaan kuvauksiin esimerkiksi kylän raitista tai bussista, joka on teinejä täynnä. Ennen kaikkea rakastuin kieleen, siihen h-äänteeseen ja ”siehen”. Tuli kotoisa olo.