Kuvat: Eira Heinämies
Musiikin suurkuluttaja huumaantui festivaalikattauksesta, huomasi joutuneensa keikkaputkeen ja tanssi itsensä tainnoksiin.
Helsinki sai uuden lisäyksen tapahtumakavalkadiinsa, kun vaihtoehtoiseen musiikkiin keskittyvä Sideways-festivaali järjestettiin 12.–13. kesäkuuta. Festivaali oli Fullsteam Recordsin organisoima, ja tapahtuma-alueena toimivat Teurastamo ja Tukkutori Kalasataman syövereissä upeine tehdasmaisine puitteineen. Alue on kätevästi julkisten liikenneyhteyksien päässä, kuten kaupunkifestivaalien kuuluukin olla. Juuri tuo miljöö sai festivaalin tuntumaan nykyaikaiselta, ihanan intiimiltä ja aisteja hivelevältä maailmalta, jonne oli mukava sujahtaa ja jonka elämyksille antautua. Kaikki kuusi lavaa olivat lähellä toisiaan, joten jalkojaan ei tarvinnut väsyttää edestakaiseen ravaamisen – voimat säästyivät tanssailuun.
Festivaalilla oli monipuolisen musiikkitarjonnan (elektronista musiikkia, hiphop/rap-osastoa, indierockia, post-punkia) lisäksi tarjolla myös muunlaista ohjelmaa ja viihtymismahdollisuuksia. Oli puheohjelmaa, nolostuttavia päiväkirjatekstejä, pingispöytää, bingoa, kasarihenkistä arcade-pelihallia, taidettakin esillä.
Tapahtumapaikka oli somistettu viihtyisäksi. Ruokapuoleenkin oli panostettu, sillä alueelta löytyi monenlaisia keittiöitä. Useimmat juhlijoista löysivät takuulla mieltymyksiään vastaavia pöperöitä. Istuskelupaikkoja oli runsaasti, kuten myös alkoholin anniskelupisteitä. Näytti siltä, että hommat sujuivat sutjakasti ja tuhannen tunnin jonotuksilta säästyttiin. Ainakaan minun ei tarvinnut vessaan sen suuremmin vuoroani odotella.
Festivaali oli loppuunmyyty molempina päivinä. Näin ollen Sidewaysin yleisömäärä kipusi viikonlopun aikana 12 000 festivaalivieraaseen. Ihmisiä veti paikalle varmasti erinomainen festivaaliohjelma, kuten suorastaan epäsuomalaisen ihanasti loimunnut aurinko. Tunnelma oli leppoisa ja lämminhenkinen. Silmiini ei rekisteröitynyt rähinän rähinää. Ihmiset viihtyivät silminnähden. Kesä on alkanut!
Perjantai 12.6.
Saavuttuani paikalle puoli seitsemän aikaan illalla, oli festarointi jo käynnissä täydellä teholla. Ihmisiä oli paljon. Ilmassa oli aistittavissa sellainen rentous, että työväsymyksenikin alkoi häipyä saman tien. Väsymys katosi viimeistään siinä vaiheessa, kun kalifornialaislähtöinen Ariel Pink aloitti sessionsa Sideways-lavalla. Mikä henkeäsalpaava tunti tuo olikaan! Settilista oli pääasiassa viime vuonna julkaistun albumin pom pomin antia.
Artistin monipuolisuus ja muuntautumiskyky huikaisivat. Välillä tunsi olevansa kovimmalla heavy-, rock-, post-punk- tai taidepop-keikalla koskaan, välillä taas koki olevansa reivaamassa jossain hikisessä luolassa. Bändin soitanta oli yhtä lailla huikaisevaa. Mikrofonin varressa keikaroimassa kävi bändin soittaja jos toinenkin. Pisimmän korren veti rumpali, jonka ohjelmanumero Black Ballerina kuuman kuumassa vihreässä bikiniasussa oli seksikkäintä antia koko festivaaliviikonlopun aikana. Hätkähdyttävää. Unohdin olevani Suomessa. Uuh beibet, antaisin puhelinnumeroni kenelle vaan lavalla olleista.
”Seuraava keikka voi olla latistus”, tokaisi joku tuntematon mieshenkilö minulle ennen kulttimaineeseen nousseen skottilaisbändin The Jesus and Mary Chainin keikkaa, jota kuumeisesti eturivissä hyvissä ajoin odottelimme. Mitä tuo ihminen minulle juuri sanoi? Yleisössä oli odottava, mykkä tunnelma. Jännitystä? Oliko joukossa muitakin, jotka olivat odottaneet tätä hetkeä vuosikymmenet? Bändi tulee soittamaan esikoisalbuminsa Psychocandyn (1985) kokonaisuudessaan.
Seisoimme kuin patsaat, kunnes räjähti – nimittäin henkilökohtainen itkukoskeni virtaamaan. Bändi aloitti keikkansa levyn avausbiisillä Just Like Honey. Kuin vanha kaveri olisi tullut kotiin kylään. Laulaja Jim Reidin äänikin tuntui säilyneen samanlaisena vuosikymmenet. Välistä korviin sattuivat hivenen nuo säröiset äänivallistot, mutta sehän kuului asiaan ja toi särmää muuten niin turvalliselle tunnille. Heti keikan jälkeen joku tuntematon karvamies otti minut syleilyynsä. Kiitteli, että minusta ulospäin säteillyt hurmostila oli tarttunut myös häneen. Sepä hienoa.
Juoksin seuraavalle keikalle, jonka Kujalavalla tarjosi The Soft Moon. Post-punkkia tempaisevasti soittava kolmijäseninen bändi tulee San Franciscosta. Yleisö sai nauttia erityisesti tuoreen albumin Deeper antia, ja syvälle yleisön sisuksiin musiikki tiensä näytti löytävänkin. Kuultiin bändiltä myös aikaisempaa tuotantoa. Heidän soittamansa synkeä jytke tempaisi yleisön mukaansa. Biisejä maustettiin sähkörummuin ja syntikoin. Ajoittain tanssittiin kuin viimeistä päivää. Välistä laulaja Luis Vasquezkarjui kuin helvetin porteilla. Kuumottavaa ja teatraalista. Äimistyttävä elämys kaikkinensa.
The Soft Moonin oltua melkoista rytkettä oli vastapainoksi sukellettava Putkilavalle nauttimaan Perfume Geniusin annista. Näin ollen kulttimaineessa oleva Killing Joke jäi minulta tällä kertaa väliin. “Eikö kaduta?” kysyi eräs. No ei kaduttanut, ei! Tuo amerikkalaisartisti Mike Hadreas, taiteilijanimeltään siis Perfume Genius, sai taitavan taustabändinsä kanssa unohtamaan maalliset murheet tunnetunnelin ovien avautuessa. Mies on todella ainutlaatuinen taiteilija niin lauluääneltään kuin liikehdinnöiltään. Herkkyys oli käsinkosketeltavaa. Rakastavaiset kietoutuivat toisiinsa kauniiden kappaleiden tulvassa. Pussailivatkin. Sydänsuruisten kuulijoiden silmiin saattoi muodostua surutippoja. Kun lavalla alettiin tapailemaan hittibiisin Queenin säveliä, tunnelma pomppasi kattoon. Rakastettavaa.
Tanssin tuskastuttamine jalkapohjineni könkkäsin kotiini äärimmäisen väsyneenä, mutta sitäkin autuaampana. Ääniwallin Sideways-jatkot jätin suosiolla väliin. Huomenna sitten tennarit jalkoihin bootsien sijaan.
Lauantai 13.6.
Koska perjantain ohjelma oli täynnä suursuosikkiyhtyeitäni, kuin rakkaussuora tarjottimella, oli lauantaina testattava itseään ja sukellettava tuntemattomillekin vesille, jonka muun muassa muutama hiphop-akti mahdollistaisi.
Alkajaisiksi kuitenkin liihottelin Putkilavan uumeniin, jossa suomalainen laulaja-lauluntekijä Mirel Wagner iltapäivällä esiintyi. Hänen äänensä oli maaginen ja loi ympärilleen ainutlaatuisen, tummanpuhuvan tunnelman. Wagner lauloi korvia hivellen ja kitarallaan säestäen kiehtovia tarinoitaan. Vielä tenhoavammin tämä paketti olisi toiminut iltahämärässä.
Oli aika ottaa hyppäys tunnelmasta toiseen, ja se onnistui vallan mainiosti Kujalavalla Pharaoh Overlordin rytmein. Bändissä soittaa porilaisyhtye Circlestä tuttuja muusikkoja. Musiikkinsa oli jumalaisesti junnaavaa kitarariffittelyä. Maagista. Heidän lavaesiintymistä katsoessa tuntui kuin nauttisi performanssitaiteesta parhaimmillaan. Omaperäisiä persoonia soittajista joka ikinen. Janne Westerlundin ärhäkät vokaalit keikan loppuvaiheessa toivat kesäiseen auringonpaisteeseen aivan uuden ulottuvuuden. Tämä keikkatuntinen ylsi tunnelmaltaan ehdottomasti lauantain parhaimmistoon.
Amerikkalaisbändi …And You Will Know Us By The Trail Of Dead nimi ei ole koskaan kokonaisuudessaan jäänyt mieleeni, eikä tule jäämään tämä lauantainen festivaaliesiintymisensäkään. Keskinkertaista rockmätkettä. Eipä näyttänyt yleisökään kovin kummoisissa hurmiotiloissa heiluvan. Vai oliko musiikki luonteeltaan sellaista, jota kuuluukin pönöttäen kuunnella? Mene ja tiedä.
Tähtiportti sen sijaan avasi yleisölle ovet ekstaattiselle matkalle jonnekin tuntemattomaan. Tämä Kujalavalla esiintynyt suomalaiskokoonpano on joukko artisteja, Vilunki 3000, Albert Witchfinder, Stiletti-Ana, Randy Barracuda, jotka ovat yhdessä luoneet hämmentävän, ja juuri siksi niin rakastettavan konseptin. Mistä tässä sitten on kyse? Taustalla pauhaavat teknohtavat, ambientmaisiakin piirteitä saavat rytkeet Albert Witchfinderin puhuessa salatieteistä, Luciferistä ja muista kiehtovista teemoista. Keikka oli myös visuaalisesti huikaiseva. Tätä on vaikea sanoiksi pukea, tämä täytyy itse nähdä ja kokea. “Suutele nyrkkiäni, tuli ja jää, kumarra kusipää!” Osa yleisöstä vaikutti keikan jälkeen todella hämmentyneiltä, osalla oli kasvoillaan hurmioitunut ilme. Niin kai pitikin.
Tein kaikkeni päästäkseni amerikkalaisen hiphop-artisti Earl Sweatshirtin taajuuksille, ja vaikutti vähän siltä, että kovaa yrittämistä se vaati monelta muultakin. Yleisössä oli havaittavissa käsien kohottelua ja kertosäkeen räpätykseen yhtymistä vain artistin itse niin pyytäessä.
Uusi Fantasia oli fantastista katsottavaa ja kuunneltavaa. Tuo helsinkiläinen elektronista musiikkia soittava kokoonpano otti Pihalavalla yleisönsä hellään mutta tiukkaan syleilyynsä alusta lähtien, ja ote tiivistyi entisestään Friimanin ja Stigin vieraillessa lavalla. Hurmiollista yhteislaulua. Supershow.
Sain kokea miellyttävän hetken myös puhelinta ladatessa. Pääsin nimittäin samanaikaisesti nauttimaan ruotsalaisen José Gonzálezin tunnelmoinnista. Kertoo jotain herran lavapresenssistä, että hän onnistui naulitsemaan katsojan kaikki aistit päälavalta pitkänkin etäisyyden päähän. Festivaalikansa huojui kauniiden melodioiden tahtiin auringon alla. Tällainen kesäiltafiilistely oli miellyttävää.
Tämän jälkeen täytyikin rynnistää takaisin Pihalavalle, jossa Paperi T alias Henri Pulkkinen Femme en Fourrure -taustajoukkoineen oli seuraavaksi vuorossa. Yleisöä paikalle oli saapunut yllin ja kyllin. Miksipä ei. Artisti on kovassa nosteessa ja julkaissut vastikään sooloalbuminsa Malarian pelko, jonka annista yleisö nyt sai nauttia. Keikka alkoi vakuuttavasti miehen räpätessä levyn avauskappaleen Mainstream-Soloilman taustoja. Ja millä asenteella. Paperi Teestä uhkui suorastaan hyökkäävää energiaa, joka imaisi mukaansa. Välispiikit hän hoiteli hymyssä suin, rennosti. Osui ja upposi. Albumi toimi livenä äärimmäisen hyvin. Upeat taustatkin elektro- ja popmelodioineen. Jättipä jäljen.
Festivaalin pääesiintyjä brittiläinen Dizzee Rascal sai festivaalialueelle liikettä. Yleisö hyppi kuin kengurut konsanaan. Olihan se tavallaan vaikuttava – ja itsessäni hivenen ihmetystä herättävä – näky. Minne suuntaan katsoikin, näki ihmisiä kiemurtelemassa haltioituneena musiikin tahtiin. Ja toki myös itse herrat lavalla olivat energisiä. Kivaahan se, että Azealia Banksia paikannut poppoo festivaalikansaan näin hyvin upposi.
Ensi vuoteen Sideways, toivon!
Jaa:
