Television värikuva oli hailakka eikä koskaan aivan tarkka, mutta meille se riitti. Lapsena katselin lännenelokuvia isäni kanssa lauantai-iltaisin. Yhdeksän tai kymmenen aikaan, kun muut jo vetäytyivät omiin oloihinsa, isä ja minä asetuimme saunapuhtaina ruudun ääreen. Isä usein pelkissä boksereissaan, minä lököttävässä collegeasussani.
Puhuimme harvoin mitään, koska isällä ei juuri ollut tapana, mutta keskityimme leffaan lähekkäin: emme koskaan aivan kylki kyljessä mutta usein niin, että isä istui tuolilla ja minä makasin vatsallani tuolin alla. Silloin ihailin John Waynea, Henry Fondaa tai Robert Mitchumia isän karvaisten kinttujen välistä.
Naisnäyttelijöihin en aluksi kiinnittänyt huomiota. Ensimmäinen näyttelijätär joka vei huomioni oli Marilyn Monroe. Ihastuin häneen aivan kuten ohjaaja Zaida Bergrothkin aikanaan. Fanisuhde on säilynyt aikuisuuteen.
Lapsena mielsin elokuvat miehiseksi jutuksi, enkä täysin väärässä siinä ollutkaan. Kuten Suomi-elokuva revisited -jutussani kirjoitan, tilastot näyttävät, että kotimaiset elokuvat ovat olleet pitkälti miesten tekemiä miestarinoita aina viime vuosiin saakka.
Tilanne on ollut samansuuntainen myös muualla maailmassa. Vasta parinkymmenen viime vuoden aikana naiselokuvantekijät ovat alkaneet päästä esiin meillä ja maailmalla. Samalla naistarinoille ja naisten ja tyttöjen kokemuksille on tullut enemmän tilaa ja näkyvyyttä elokuvissa. Elokuvien naiskuva on monipuolistunut, ja myös tyttöys ja siihen liittyvät kulttuuriset merkit ja merkitykset ovat saaneet näkyvyyttä ja hyväksyntää eri tavalla kuin ennen.
Elokuva on sosiaalinen, helposti jaettava taiteenlaji. Elokuvia tehdään suurella porukalla, ja joukolla niitä usein myös katsellaan. Vaikka katselukokemus olisi täysin toinen kuin vierustoverilla, on elokuvista mielekästä keskustella jälkikäteen vaikkapa tuopin yli. Elokuvat ja olut ovat oiva yhdistelmä.
Lapsena elokuvaillan jälkeen isä saattoi silittää päätäni, todeta juuri loppuneen länkkärin hyväksi ja toivottaa hyvää yötä. Sen enempää emme elokuvia ruotineet. Tunsin kuitenkin kuuluvani johonkin, olevani elokuvaihminen kuten isäni. Samaa hiljaista yhteenkuuluvuuden kokemusta olen tavoittanut sittemmin elokuvafestivaaleilla.
Ruotimisen aloitin vasta paljon myöhemmin, kirjoittamalla. Sylvin elokuvanumero on lapsena löytyneen rakkauden yksi ilmentymä.
elokuvanumero, elokuvat, naiskuva, Niina Holm, numero0001, pääkirjoitus, Sylvi