Twin Peaksin 25-vuotissyntymäpäiviä juhlistettiin Helsingissä kolmi-iltaisessa fanitapahtumassa. Tunnelmallisista puitteista huolimatta kirsikkapiirakan puute teki Sylvin toimittajasta kärttyisen Catherine Martellin.
”Hei, tässä on illan kartta. Voit myös osallistua aarrejahtiin, mutta en ole ihan varma, mikä tilanne sen kanssa on”, Audrey Horne sanoo ja ojentaa sisääntulijalle pienen postikortin kokoisen lappusen.
Mustalle taustalle tuherretut viivat valkenevat vasta narikan valossa, mutta muuten Twin Peaks-shamanistinen ”kartta” jää suhteessa Kulttuuriareena Glorian ympäristöön lähinnä surkuhupaisaksi. Ohimennen silmiä siristellessä ajattelen, että kiiltopaperin sijaan olisi kannattanut panostaa kokoon.
Twin Peaksissa murhattu, mutta mystisissä unitiloissa viihtyvä Laura Palmer vihjaili agentti Cooperille näkevänsä tämän uudestaan 25 vuoden kuluttua ja tuo aika täyttyi tänä keväänä. Night in Twin Peaks ilmaantui Facebookiin tapahtumana helmikuun lopussa, organisoijana Garland Briggs, ja liput myytiin puskaradion avulla loppuun parissa viikossa. Ulospäin ei juuri herunut mitään tietoja keskeneräisten nettisivujen pyörittäessä täsmälleen samoja alasivuja kuin ne pyörittävät edelleen.
Night in Twin Peaks -tapahtuma onkin erinomainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun innokkaat, mutta tuotantoasioissa amatöörit fanit tekevät tapahtuman muille faneille. Tiedotuksella ei ole merkitystä, sillä fanituksessa on kyse aivan muista asioista: tarpeesta kokea jotain uudestaan ja kollektiivisesti, fiilistellä loputtomiin paikkoja ja tilanteita, jotka jokainen osaa ulkoa katsottuaan Twin Peaksin läpi vähintään kaksi kertaa. Innokkuutta riittää ja suurta sydäntä, mutta rehellisyyden nimissä Gloriassa on tehty monta asiaa vähän sinne päin. Ikäänkuin se 25 vuoden kuluminen olisi tullut sittenkin yllätyksenä tapahtumatuottajille.
Kaljalla One Eyed Jack’sissä
Illaksi on luvattu donitseja, kahvia ja kirsikkapiirakkaa. Mutta kun saavun paikalle (en heti ovien avauduttua, myönnän), ei kirsikkapiirakkaa enää ole. Tästä masentuneena vaeltelen katselemassa Twin Peaksista tuttuja paikkoja ja päädyn yläkerran One Eyed Jack’siin, jossa eksyksissä olevan näköiset pelikorttitytöt seisoskelevat punasävyisessä nurkassa ja ihan tavalliset Glorian baarimikot myyvät ihan tavallista suomalaista olutta.
Jään tuijottamaan avoimesti Bobia, sitten Bobbya. Muita tuttuja ei paikalla näykään, mutta oma ruutuhame–huulipuna–musta avokas-yhdistelmä ei sekään ole mikään malliesimerkki, noh, kenestäkään, joten annan asian olla.
Vintage- ja retrokuvien asiantuntijat, Atelieri O. Haapalan kuvaajat on saatu paikalle, ja kuvausnurkan liepeille onkin mukavinta istahtaa juttelemaan tuttujen kanssa illan pääaiheesta. Mainostettu aarrejahti menee täysin ohi, sillä vihjepöytä on jatkuvasti tukossa, ja sekavilla sitoutumisasteilla mukana oleva henkilökunta on välillä kiinnostunut olemaan mukana illan tunnelmassa, välillä taas ei.
Olen paikalla torstaina, tapahtuman toisena ja keskimmäisenä päivänä ja tunnelma onkin välipäivämäinen. Suurin osa yleisöstä odottaa olutta, viiniä ja limuviinoja juoden illan pääasiaa, salissa esitettävää performanssia.
Puut(t)uvat camp-arvot
Performanssissa näytellään läpi jollain logiikalla valittuja kohtauksia sarjasta. Lavastus on kevyt, toteutettu lähinnä videoprojisoinneilla ja hahmojen asianmukaisella vaatetuksella. Visuaalista antia vasten on hämmästyttävää, että esitystä varten on kasattu bändi ammattilaismuusikoista, mikä onkin paras asia koko illassa. Harmittaa, että monihenkinen, huolella Angelo Badalamentia ja Julee Cruisea tulkitseva yhtye soittaa vain salissa olevan esityksen aikana. Väliajalla olisi ihana käydä pyytämässä vaikka sitä aiemmin nähtyä Bobbya tanssimaan ja pyörähdellä ympäriinsä.
Esityksestä ei haluaisi sanoa mitään negatiivista, sillä sen alkaessa on jo selvää, että Night in Twin Peaksiin pitäisi suhtautua cosplay- ja fanitapahtumana, jossa lukuisten kömmähdysten läpi kuuluu katsoa ja paikata ne omilla mielikuvilla. Näyttelijöissä on rooliinsa heittäytyviäkin tyyppejä, mutta myös useampi itsensä vakavasti ottava esiintyjä. Selkeä, ehkä jopa piinallisen alleviivattu camp-meininki pelastaisi monelta asialta.
Väliaikakin tulee vähän kummalliseen kohtaan, se on suhteessa esityksen kestoon liian pitkä eikä sen aikana ole oikeastaan mitään tekemistä. Kirsikkapiirakkaakaan ei ole ilmaantunut lisää. Kaveri sentään intoutuu ottamaan Audrey-henkisiä kuvia jukeboxin kanssa.
Kun performanssi on ohi, tunnelma leviää lopullisesti käsiin. Suurin osa ihmisistä lähtee vain kotiin, mutta moni jää vielä kuvailemaan lavalle jätettyyn Black Lodge -lavasteeseen. Facebookissa päivää ennen ilmoitetun ohjelman mukaan aarrejahti jatkuu ja RR-dinerin pitäisi olla auki myös esityksen jälkeen, mutta kun tulen ulos salista, on fiilis kuin varttia vaille neljä tyhjenevässä yökerhossa maanantain vastaisena yönä. Vain sunnuntaisin juhlivat ravintola-alan ammattilaiset puuttuvat.
Night in Twin Peaks, Kulttuuriareena Gloria, 8.–10.4.2015
nightintwinpeaks.com
Jaa:
