Helsingin Sanomat 8.1.2013
96 sivua
Tämä on päivä, jolloin Hesarin jojoilu loppui – ja minun.
Hesari siirtyi vuosien harkinnan (lue: empimisen) jälkeen tabloidiin.
Minä aloitan kuukausien harkinnan (lue: vitkuttelun) jälkeen kantokykyluokkani keventämisen.
Silkasta urheudesta molemmille viisi tähteä, vaikka toteutuksessa on vielä paljon terästämisen varaa.
Instituution muistolle
Tämä lehtiuudistus on jotenkin hyvin suomalainen. Vakava juttu.
Hesari itse oli ladannut juhlavat odotukset tähän aamuun. Se on sinänsä ihan fiksua. Suomessa on niin vähän Hesarin kaltaisia instituutioita, että aina kun on mahdollista, kannattaa muistuttaa mieliin olevansa instituutio. Ettei luultaisi, että kyse on vain jonkin lehden visuaalisesta muutoksesta.
Ajatellaan vaikkapa Tamperetta. Jos ei se koko ajan korostaisi muulle Suomelle sitä, että se on Tampere, se olisi vain kaupunki muiden joukossa. Eikä kukaan ymmärtäisi mitä hauskaa on Sanna-Raipe Helmisessä. Esimerkiksi.
Ulkonäköpaineet ovat kovat nykyisessä maailmassa. Ulkonäköpaineilla tarkoitan tässä laajempaa käsitettä, joka sisältää paitsi haluttavuuden myös toimeentulomahdollisuudet.
On ymmärrettävää, että jojoiltu on. Hesarin johto on, työntekijät ovat.
Kyse ei todellakaan ole vain jonkin lehden visuaalisesta muutoksesta. Kyse on aikakauden lopusta. Paperin merkityksen vähenemisestä ja sen tunnustamisesta. Ei ihan helppoa. Paperihan on ollut Suomen suola ja Hesarin komeus sen merkki.
Siinä kokija missä lukija
Lukijana en kuitenkaan ajattele lehden kokoa kansantalouden tilan vaan oman käyttöliittymäni kannalta. Olen jo vuosia lukenut ilolla Dagens Nyheteriä, Svenska Daglbladetia ja Höblää tabloidina.
Tabloidi on selkeä, kätevä, mukana kulkeva. Vihdoinkin se loputon taistelu sitä muodotonta paperikasaa vastaan loppuu. Ja onhan Hesarilla jo takana muita visuaalisia kokeiluja ja onnistumisia: NYT ja Kuukausiliite. Mitä ihmettä ne siis hermoilee?
Vilkaistaanpa tulosta.
Yleisvaikutelma ensimmäisestä Tabloidista on hieman vaimea. Isossa lehdessä hienostunut taittoviivasto ja hentoinen sävytys korostivat lehden laatua. Nyt ne ikään kuin laimentavat tehoa, esimerkiksi etusivulla. Ei se ole helppoa, muutoksen teko.
Kokonaisuus on vielä epätasainen. Osioista ulkonäönkin puolesta tasapainoisin ja toimivin on A-osio. Tekstin ja kuvien suhde on hyvä. B-osion urheilu on suorastaan lennokas, mutta muutoin B:ssä on juttujen ja mainosten välillä epäsuhtaa. Mainokset lyövät useissa kohdin silmille.
Tämä epäsuhta on räikeimmillään C-osiossa, joka vaikuttaa muutenkin kaikkein keskeneräisimmältä, niin sisällöltään, sijoittelultaan kuin painotuksiltaan. Eikö kulttuurista olisi löytynyt nähtyjen oheen napakkaa ja hauskaa esseetä – typ Dagens Nyheter – osoittamaan, miten tärkeä alusta keskustelun herättämiselle tämä on? Entä onko perusteltua suoda aukeama sarjakuville näin suppeassa lehdessä?
Historia-osio on kiva ja tekijäkuvasto taittoineen liikuttavan kotitekoinen, varmaankin tahallisesti. Ihmisen näköistä porukkaa – oikein. Hauskaa, jos erikoisosioita jatkossakin tehdään. Takasivun ilmoitus nimeltä Liikutus on puolestaan taattua visuaalista Hesaria: tunteisiin vetoava ja näkyvä.
Mitäs me keventäjät
Hesari on dieettinsä rankimman vaiheen läpikäynyt. Minun alkaa illalla.
Elämäntaparemontti on tarkoitus tehdä keskinäisen kilpailun avulla, jota lähtökohtaisesti inhoan. Kuntoilua ja ruokavalioita. Omien rajojen etsintää ja sosiaalista painetta. Puuttuu vain autio saari ja rusketusraidat.
Eilen soitti rääkin pelottavan reipashenkiseltä kuulostava vetäjä ja käski laittaa kevyttä päälle. Kevyttä? Aikooko ne jo nyt punnita gramman tarkkuudella?
Mutta ehkä tämä kaikki kannattaa. Ehkä se sisäinen minä kestää tämän ja vain vahvistuu? Ajattelen, että näin ne on joutuneet siellä Hesarin johtoportaassakin toivorikkaasti päättämään.
Iso kysymys, molempien kohdalla: onko jo liian myöhäistä? Parin kuukauden päästä ajattelin palata asiaan, Hesarin ja minun. Siihen, miten keventyminen on edistynyt ja vaikuttanut oloon. Hesariin näkijänä, minuun lukijana.