Tehostemies Heikki Kossi puhuu Sylville työstään ja elokuvan estetiikasta. Ja Brad Pittistä.
Varautuneen perienglantilainen äänitehostemies, foley artist, saapuu italialaiseen studioon tekemään b-kauhuleffan äänityksiä. Tunnelma studiossa ja sen ympärillä on pimeällä tavalla kiehtova. Elokuvan ohjaaja ja studion henkilökunta ovat lynchiläisiä kummajaisia, ja tehostevelho Gilderoynkin (Toby Jones) todellisuudentaju alkaa pian häilyä.
Night Visions -festivaalin viime viikolla esittämän, Peter Stricklandin ohjaaman tunnelmallisen Berberian Sound Studion (2012) keskiössä on siis äänitehosteiden tekeminen, milloin hedelmiä murskaamalla, milloin kaaleja pilkkomalla.
Suomalaisittain kiinnostavaa on, että juuri näistä elokuvan äänitehosteista vastaa todellisuudessa Heikki Kossi. Night Visionsin vieraana käväissyt suomalaisten foley-artistien kiistaton ykkösnimi on kaikkea muuta kuin elokuvan Gilderoy; puhelias ja täynnä anekdootteja. Kokkolan studiollaan taidettaan tekevä Kossi on saanut enemmän ja enemmän jalkaa kansainvälisten tuotantojen oven väliin.
Berberian Sound Studio on tosiaan siitä harvinainen elokuva, että se kertoo juuri sinun ammatistasi.
Joo! Kun teimme sitä, kävi vähän mielessäkin, että aukeaako tämä muille kuin elokuvaäänen tekijöille. Oli hauska katsoa täällä Helsingin esityksessä, miten ihmiset olivat messissä ja nauroivat sellaisissa paikoissa missä en itse osannut nauraa. Tutulta näytti. Yksin pimeässä studiossa väkertää ääniä, kaveri äänittelee kaiken maailman tehosekoittimia ja muita. Katsojasta voi näyttää ihan käsittämättömältä touhulta. Mutta hyvin siinä onnistuttiin tavoittamaan se tunnelma. Studiotyöskentely on studiotyöskentelyä, tuoleissa on perse hionnut pitkään, eli niiden pitää myös kuulostaa siltä…
Tämä elokuva sijoittuu 70-luvulle. Onko foley-homma yhä samanlaista?
On, se on pysynyt aika samana siitä lähtien kun koko alalle nimensä antanut Jack Foley alkoi 20-luvulla tehdä näitä synkronitehosteita. Tavaroiden räpläämistä se on edelleen. Äänityspöydät ja kelanauhat ovat vaihtuneet tietokoneiksi ja digitaalisiksi äänityspöydiksi, mikit ovat ehkä parantuneet. Mutta äänikerronnan lainalaisuudet ovat ihan samanlaisia.
Minkä verran muutosta digiaika on tuonut elokuvaäänen tekemiseen, jos sitten edes on?
Sama kuin musapuolella, nykyään on liian paljon vaihtoehtoja. Analogiaikana esimerkiksi foley-tehosteissa oli ehkä kahdeksan ääniraitaa käytössä. Jack Foley teki aikanaan yhdellä otolla elokuvaan kaikki äänet mitä ehti tehdä. Oli valittava, mitkä äänet ovat tärkeitä. Sitä valintaa pitäisi edelleen tehdä enemmän. Sama pätee kuvakerrontaan. Nyt losotetaan monella kameralla, hallitsemattomasti kamala läjä kuvia ja sitten kuitenkin puuttuu ne oikeat kuvat ja oikeat hetket. Nuorempi sukupolvi osaa tietokoneet ja ohjelmapäivitykset ja kikat, mutta tarinankerronta on aivan kadoksissa. Jotkut taas arvostavat digitaalisuutta, koska se ääni on ”puhtaampaaa ja kohinavapaata.” Se on minusta väärä lähtökohta. Joku joskus arvioi jotain äänimateriaalia että ”se oli hyvää, koska siinä ei ollut yhtään räpsyjä.” Mutta oliko se hyvää, auttoiko se sitä tarinaa? Räpsyt saa pois ja mitä sitten, jos rotisee jossain vähän välillä. Samahan se on musiikissa ja tv:n kuvassa. Kuvan laatu paranee koko ajan, mutta olisi aiheellista kysyä ovatko ohjelmat parantuneet.
Työsi kuulostaa joka tapauksessa aika hauskalta puuhalta.
Välillä vähän ärsyttääkin joidenkin ajatus, että tämä on kuin sirkuspellen puuhaa. Sehän näyttää ulkoisesti kummalliselta, että kaveri kerää studioon kamaa je tekee niillä ääniä, jotka liittyvät ihan muihin asioihin kuin niihin tavaroihin. Perunajauholla tehdään lumiaskelia ja niin edelleen. Usein kysytään, mikä on hankalin ääni tehdä. Hankalinta on tehdä sellainen ääni, joka istuu siihen elokuvaan eli on ilmaisullisesti oikea! Jos Gilderoy kävelee, sen pitää kuulostaa Gilderoylta. Ei riitä, että vain lyödään jalkaa lattiaan. Se näyttelijäntyön jatkaminen on vaikeinta.
Työ on ilmeisesti aika itsenäistä. Elokuvan ohjaajakaan ei kai useimmiten puutu äänitehosteisiin kovin paljoa?
Joo, se toimii yleensä niin, että äänisuunnittelija on ohjaajan ja leikkaajan kanssa tekemisissä ja äänisuunnittelijan kanssa myös minä käyn läpi työni. Jotkut äänisuunnittelijat antavat tarkat ohjeet, jotkut eivät anna ohjeita yhtään. Mutta varsinkin kaukana Kokkolassa työ on erittäin itsenäistä, paljon saa itse tehdä valintoja. Aiemmin Helsingin kiireessä työ oli aika sirpalemaista, oli dokkaria, tv-sarjaa, pitkää leffaa – ei pystynyt oikein keskittymään, Sitten kun lähti maalle, on saanut itse päättää kaikesta. Itse valtiaita tehdessä (2002-2003) alun perin tuli sellainen olo, että tässä voisi olla markkinarakoa, Suomessa on varsinkin aiemmin tilattu foley-tehosteet Saksasta. Se oli ainoita asioita elokuvatuotannoissa, mitkä tilattiin Suomen ulkopuolelta. Eikä täällä vieläkään ole muita alan yrittäjiä kuin meidän studiomme.
Minkä verran olette tehneet näitä kansainvälisiä tuotantoja?
Enenevässä määrin, viimeisen vuoden aikana noin puolet tilauksista on tullut ulkomailta, Ruotsista, Englannista, Tanskastakin. Rupesin jokin aika sitten ihan itse aktiivisesti etsimään kontakteja. Facebook on siihen hyvä väline, Berberian Sound Studiokin tuli meille sen avulla. Suomessa tosiaan kokopäiväisiä äänitaiteilijoita ei ole muita, Pohjoismaissakin vain yksi tai kaksi per maa, muualla Euroopassa vähän enemmän, Amerikassa vähän sitä enemmän. Eli ei ihan kauheasti.
Berberian Sound Studio oli varmaankin jo tämän ääniteemansa vuoksi erityisen kiehtova keikka?
Kyllä, ja haastava. Kun katsoo Englannista tulevia elokuvia, ne näyttävät ihan erilaisilta kuin suomalaiset. Olen miettinyt johtuuko se kielestä, mutta ei, siellä tekemisen perinne on paljon pidemmällä kuin täällä, elokuvat näyttävät elokuvilta. Kuvakerronta on toisella tasolla. Totta kai se on sitten itsellekin haastavaa, kun tajuaa että nyt on elokuvan kanssa tekemisissä. Ja siinä on paljon hiljaisia kohtauksia, joissa pienetkin äänet ovat merkityksellisiä. Samoin Postia pappi Jaakobille oli haastava juuri siksi. Hiljainen leffa, jossa kaikki pienetkin kosketukset kuuluvat. Niiden pitää olla just oikeanlaisia, koska ne kuuluu leffassa aika kovaa. Niiden pitää olla hyviä, että kenellekään ei tule sitä oloa että tuo on tehty jälkeenpäin.
Minkä verran ääntä yleensä tallennetaan kuvatessa, eli minkä verran jää sinulle jälkeenpäin lisättäväksi?
Kuvauksissa tallenetaan useimmiten vain dialogi, se on tärkeintä, muu tehdään sitten jälkeenpäin. Lähes kaikki muu. Useimmiten työtehtävämme on ”täysi foley”, eli koko elokuvan läpi teemme päänäyttelijöiden kaikkien toimintojen ja liikkeeiden äänet. Berberian Sound Studiossa kun ei budjetti ollut järkyttävän suuri, kysyin ohjaajalta esimerkiksi, että kun Gilderoyn suuhun työnnetään rypäle, teenkö minä sen maiskutuksen ja siementen rusahduksen. Maiskutusäänestä nimittäin helposti kuuluu, kuka sen tekee.
Aha?
Ihmiset kuulostavat eriltä, ja sen pitäisi tietysti kuulostaa Gilderoylta. Se on yleensä sellainen rajankäyntiasia, tekevätkö näyttelijät tällaiset omassa jälkiäänityksessään…
Simo Halisen maaliskuussa tuleva Kerron sinulle kaiken on muuten erittäin hyvä elokuva. Siihen tehtiin foleyt pienemmällä rahalla, mutta se on välillä aika hyväkin asia. Joudutaan just päättämään mikä on tärkeää, ja sitten käytetään enemmän pikkuisen raaemman kuuloista kenttä-ääntä. Sekin tekee parhaassa tapauksessa hyvän fiiliksen. Kyllähän myös Amerikassa käytetään kenttä-ääntä paljon enemmän kuin täällä usein luullaan… Olin pari vuotta sitten seuraamassa Black Swanin miksausta. He käyttivät kenttä-ääntä tosi paljon, se luo sellaisen raakuuden tunnun, mikä on ollut Aronofskyn leffoille ehkä muutenkin ominaista. Tietty roso. Martin Scorsese on toinen joka ei haluaisi dubata mistään hinnasta. Tässä Shutter Islandin unikohtauksessa on lopussa tuo tuli. Scorsese halusi leffan miksauksessa väkisin vaihtaa todella epäonnistuneen kenttä-äänen jälkeenpäin tehdyn tilalle.
Eli Amerikassa on vallalla tällainen rosoisempi estetiikka?
Meillä Suomessa on ihan väärä käsitys, että siellä dubataan kaikki. Suomessakin pitäisi rohkeammin käyttää kenttä-ääntä, meillä on keskimäärin niin paljon paremmat kuvausolosuhteetkin, vähemmän taustamelua kuin jossain New Yorkin kaduilla. Toki mellä on vähemmän kuvauspäiviä ja kiire. Vuosaaressa käytettiin kenttä-ääntä aika rohkeasti, se kuuluu kivasti elokuvassa, välittyy erilainen arkisuus ja toden tuntu. Brad Pitt on muuten näyttelijänä erittäin ääniorientoitunut. Elokuvassa Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta on lopussa se kohtaus, jossa Jesse James ammutaan. Ne oli rakentaneet sen talon jonnekin Nevadaan niin, että se myös kuulostaa oikealta, eli kaikki askeleet siinä kohtauksessa on Brad Pittin ja muiden näyttelijöiden siinä kuvatessa tekemiä. Joku kysyi yhdessä seminaarissa tästä että ei voi olla, Brad Pitt kuulosti niin paljon muita painavammalta. Mutta se teki sen niin! Sen näytteleminen on kokonaisvaltaista, se otti tilan haltuun ja käveli vähän painavammin kuin muut.
