1. NUORILLA ON ASIAA
Nuoret tekemässä teatteria nuorten asioista. Te tiedätte: vanhemmat on tyhmiä ja nuoria ahistaa. Huumori on kiusallista ja näytteleminen osoittelevaa. Kyllä ja ei. Kansallisteatterin nuorisoprojektin tuotos Sankarilliset on paljon muuta(kin). Muun muassa varsin taitavasti ohjattu.
Se mikä nuorten jutuissa on aina hyvää, oli tässäkin. Teräviä havaintoja siitä, miten vanhemmat puhuvat lapsilleen; milloin heitä yleensä näkee ja miten he tulkitsevat nuoria.
Toisaalta esiteltiin monipuolisesti nuorten elinpiiriä. Oli psykiatrilla käyntejä ja valokuvamallikilpailuja. Käytiin koulua. Oli uusioperheitä ja isättömiä. Jotkut vaan pelasi, joillakin oli ärrävika.
Nuoret näkevät ja kokevat ilman suotimia. Hyvä että kokemuksella on joskus käytössään ihan konkreettisestikin aikuisten näyttämö.
2. JORMA OJAHARJU
Apropos nuoruus. Sankarilliset -esityksen usvaisimmilla hetkillä, joidenkin lavallaolijoiden vastentahtoista olemusta seuratessani – suurin osa näytteli muuten ihan hyvin, jotkut oikeinkin – muistin yhtäkkiä, että iik! ja apua! minäkin olen ”näytellyt”.
Koulukaveri harrasti runoutta ja jossain kevätjuhlassa huomasin istuvani juhlasalin näyttämöllä kalaverkkoon kääriytyneenä, siteeraten Jorma Ojaharjua. Jorma Ojaharjua! Josta en edes pidä. Koulukaveri oli säästänyt itselleen sen paremman runoilijan, Saarikosken. IIK! ja APUA!
3. HIUKSET JA KAUPUNGIT
Nuoruus, osa 2. Näin koululaisena sen kuuluisan Tampereen PopTeatterin Hairin. Bussilla matkattiin Lahdesta rinnakkaisluokkalaisten kaa ja jännää oli. Vaikka ei se esitys niin ihmeellinen ollut. Aika kotikutoinen. Osasin ainoan oikean eli jenkkiversion musiikin ulkoa ja musiikin takiahan Hairia digattiin.
Mutta olihan se, sukupolvensa unta.
Viime talvena järjestin monta ystävää katsomaan Hairia Tukholman Kaupunginteatteriin. Ei sekään esitys niin ihmeellinen ollut. Tarinahan on ihan tuubaa, paitsi Milos Formanin leffassa, hän kun kehitti siihen oikean tarinan. Mutta kyllä ne laulaa ja soittaa osasivat, valtavan hyvin, ruotsalaiset. Let The Sunshine in, todellakin!
Lahden kaupunginteatteri kokeilee Hairia ensi syksynä. Pitäisiköhän mennä katsomaan??
4. KUN ABSURDI ON TOTTA
Näin tänä näytäntökautena kaksi kovin erilaista Beckettiä. Molemmat Kansallisteatterissa. Näytelmä oli sama, Huomenna hän tulee.
Arto af Hällströmin ohjaus (Godota odottaessa) oli huikeaa klassisen, beckettiläisen absurdismin juhlaa. Hieno, sisäistynyt tulkinta ja upeasti näytelty. Se toinen, palestiinalaisen Freedom Theatren esitys, jäi mieleen aivan muista kuin teatteritaiteellisista syistä.
Ensinnäkin: esityspäivä oli teatterin perustajan, juutalaisen Juliano Mer Khamisin syntymäpäivä. Hän ei pääsyt paikalle, sillä hänet murhattiin kotimaassaan Israelissa viime vuonna. Miksi? Luultavasti siksi, että hän teki teatteria palestiinalaisten kanssa.
Toisekseen: Dodon ja Gogon normaalisti absurdeilta kuulostavat keskustelut siitä, miksi Dodoa oli potkittu, kun hän oli nukkunut ojassa, eivät yhtäkkiä olleetkaan yhtään absurdeja. Siis esteettisessä mielessä. Ainostaan inhimillisessä.
Freedom Theatrea katsellessa tuntuikin hetkittäin kuin olisi seurannut tosielämän tarinaa. Ei tullut mieleen haltioitua esityksen tasosta – eikä kyllä voinutkaan. Varsinkin kun tekstityslaite eli aivan omaa elämäänsä. Mutta ne hetket, kun tajusi, että tämä tarinahan onkin totta eikä estetiikkaa, ne eivät unohdu. Terveellinen kokemus, sanoisin.
5. MUKANA HAJU
Erään teatterin naistenvessan ovessa vihjaistaan: ”Ethän tuoksu liian vahvalle?” Olen hajuvesi-ihmisiä. Ja vaikka ymmärrän allergisten tuskaa enkä hölvää teatteriin ylleni kaikkein pahinta Poisonia, vähän ärsyynnyin. Lukeeko salin oven pielessä, että ethän puhu ääneen tai poistu kesken näytöksen? Entä onko miesten vessassa varoitusta partavesistä, jotka joskus kykenevät tainnuttamaan isommankin nisäkkään?
Istuudun ja joudun yllättäen toisenlaisen hajuhyökkäyksen kohteeksi. Hien. Edessäni istuva nuori – en saa selvää onko hajulähde tyttö vai vieressä istuva poika – haisee siinä määrin hielle, että saa minut miettimään: kumpi oikeastaan on hankalampi ärsyke, Egoiste vai erite?
Artikkelikuva: Stefan Bremer (Godota odottaessa / Kansallisteatteri)