Ohjaus: Janne Reinikainen Ensi-ilta: Kansallisteatteri 18.4.2012 Dramatisointi: Eva Buchwald Peter Franzénin romaanin pohjalta Pääosissa: Ona Kamu, Elina Knihtilä, Seppo Pääkkönen, Antti Litja, Terhi Panula, Anna Paavilainen.
Joskus harvoin pääsee todistamaan teatterissa jotain ihan uutta ja hämmästyttävää. Sellaista, jonka jälkeen teatteri ei ole enää entisensä. Sellaista, jota löytyy esimerkiksi seuraavista: Jouko Turkan Siinä näkijä, missä tekijä tai Esa Kirkkopellon Mahnovitsina tai Kristian Smedsin Kolme sisarta tai Juha Jokelan Esitystalous tai Susanna Kuparisen Valtuusto. Tai Dmitri Krymovin Lehmä tai Andryi Zholdakin Vanja-eno. Janne Reinikaisen ohjaamassa esityksessä Tumman veden päällä on tällaista ainutkertaisuutta, ensimmäisyyttä. On nimittäin videon käyttöä teatterissa ennen ja jälkeen Tumman veden päällä. Esityksen tekninen toteutus, josta Reinikaisen ryhmä aika suvereenisti suoriutuu, ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi Tumman veden päällä on niin hieno esitys. Se on hieno, koska se on teknis-taiteellisesti niin oivaltava. Ja koska sen aihe – perheväkivalta – on niin painava ja toteutus niin ilmava. Perinteisesti ajateltuna teatterissa on tärkeintä teksti, sen ohjaus ja esittäminen. On näyttelijät ja versio. Reinikaisen Tumman veden päällä on jotain aivan muuta. Se on ensimmäinen kokemani näytelmäelokuva – sananmukaisesti. Heijaste kankaalla on tämän esityksen ensisijainen ilmaisumuoto. Mutta silti esitys on erittäin vahvasti läsnäoleva ja teatteria. Miten tämä on mahdollista? On aloitettu perinteisesti. Ensin on ollut Peter Franzénin vahva teksti, pahoinvoivan ydinperheen tarina, johon on dramatisoitu kirkas näkökulma. Koemme tapahtumat pienen pojan subjektiivisen kokemuskentän kautta. Tässä vaiheessa on päätetty korostaa pojan näkökulmaa videoprojisoinnilla. On päätetty, että kameran kuva = se mitä poika näkee. Myös esityksen muu ilmaisu juontuu elokuvan perusopeista. Kokokuvaa edustaa perinteinen lavastus: kuva tiilitalokodista, jossa ei tällä kertaa asu kovin onnellinen perhe. Kodin ulkopuolisia paikkoja – laaja kuva – ilmentävät näyttämölle sijoitetut pienoismallit, joita kaksi lavalla liikkuvaa kameramiestä tarvittaessa kuvaa. Kamerat tallentavat reaaliaikaisesti myös lähikuvat näyttelijöistä sekä erilaiset muut paikat, joissa tapahtuu. Kaikki kuvakoot ovat koko ajan läsnä. Näemme kuvausryhmän taltioivan lähikuvaa lavasteissa samaan aikaan, kun tämä kuva heijastuu suurena kankaalle. Näyttämön reunassa istuvat ja soittavat tarinan kertojat, lattialla lepäävät pienoismallit ja taustalla häämöttää vaarin auto. Ylläolevasta voi todeta, että ei ole helppoa selittää, mistä kaikesta Reinikaisen ohjauksen esillepano koostuu. Monimutkaiselta kuulostavat näyttämöjärjestelyt toimivat kuitenkin katsojan eduksi. Kokonaisuus ilmaisuvoimaisine musiikkeineen ilmentää pienen pojan kokemusmaailmaa selkeästi ja sensitiivisesti. Pääsemme kameran avulla lähelle ihmisiä; matkaamme mummolaan, herätysjuhlille, välitunnille. Tunnistamme onnen hetket pojan kanssa äänimaailmaa myöten ja pojan kokema väkivallan uhka ulottuu katsomoon asti. Elokuvan eräs ominaisuus, jälkikuva, saa monet kohtaukset väräjämään mielessä pitkään. Ohjaus on kaikkineen vivahteikasta, aihetta ja ihmistä kuuntelevaa. Työryhmä – näyttelijät, kertoja-muusikot, kameramiehet ja ja koko kuvallisen keitoksen miksaaja – toimii taitavasti ja herkästi; näyttelijät suorastaan sydäntäsärkevästi. Pikkupojan muistikuvat heräävät henkiin elävästi ja lähelle tullen, katsojan omia tuntoja herätellen. Näin esityksen erään entisen työtoverini kanssa. Olimme molemmat sen jälkeen suuresti liikutettuja, ”deeply touched”. Päätimme käydä pitkänkin keskustelun esityksestä läheisessä baarissa. Mutta emme käyneetkään. Sillä kaikki oli jo yhteisesti jaettu siellä salissa, esityksen aikana. Analyyseja ei tarvittu. Kävellessäni iltakylmässä kevätsateessa kotiin, mielessäni välkkyi screenillä nähty tulipallo, eräs pojan näyistä. Mikähän niistä mahtoi jäädä työtoverin mieleen pyörimään?