The EY Exhibition: Late Turner – Painting Set Free
Tate Britain, Lontoo 10.9.2014–25.1.2015
Mike Leigh: Mr Turner (2014)
Suomen ensi-ilta 19.12.2014
Tate Britainin Turner-näyttely antoi pohjan katsoa Mike Leigh’n ohjaaman henkilökuvan, joka olisi muuten jäänyt entistäkin etäisemmäksi.
Tulin ajatelleeksi ensimmäistä kertaa Joseph Mallord William Turnerin asemaa länsimaisessa taidehistoriassa, kun kuuntelin kymmenisen vuotta sitten Rufus Wainwrightin juuri ilmestynyttä Want Two -levyä. Albumilla on kappale The Art Teacher, jonka kertomassa tarinassa Turnerista ja tämän nimeättömästä maalauksesta kasvaa yhden elämänmittaisen, toteutumattoman rakkaustarinan symboli. Kappale on itsessään tuskallisen kaunis, pari kuuntelukertaa vaativaa – ja niin ovat useat Turnerin maalauksetkin.
Tate Britain on kerännyt yhteen näyttelyyn arkkitehtuuri- ja maisemamaalarina aloittaneen englantilaisen elämän viimeisten 15 vuoden aikana toteutuneita töitä. Niitä on paljon, sillä Turner työskenteli ja matkusti jatkuvasti elämänsä viimeisiin vuosiin asti. Luonnoskirjat kulkivat mukana joka paikkaan, ja akvarellitöiden määrä on näyttelyssäkin huima. Yhteensä Turner ehti maalata noin 2000 akvarellia ja 550 öljymaalausta.
Jälkiviisaana on helppo nähdä, että Turnerin parhaimmat ja näkemyksellisimmät työt ovat niitä, joita aikalaisten oli vaikea ymmärtää. Sumuiset, vetiset ja valon ahtauttamat maalaukset olivat edellä aikansa yltiöromanttisia maalaismaisemamaalauksia, joihin usein yhdistettiin ajan hengen mukaisesti antiikin klassisia tarinoita ja teemoja. Turnerin töiden abstraktiutta, rohkeutta jättää ilmaisematta tai tehdä se hienovaraisella sävymuutoksella on helpompi katsoa kuvataiteen tähänastisen historian tältä puolen, jossa sotkuisuudeksi ja keskeneräisyydeksi aikanaan tuomittu tulkinta on yksillöllisen havaintokokemuksen tiivistymä.
Kesken jäänyt kertoo eniten
Taten näyttely ei ripustukseltaan ja esiinpanoltaan aivan yllä sille tasolle, minkä Turnerin työt ansaitsivat. Omaan kokemukseeni vaikutti taatusti sunnuntai-iltapäivän tungos, mutta ihmisten kaikotessakaan isoimpia maalauksia ei aina päässyt katsomaan sopivan välimatkan päästä.
Akvarelleja saattoi ja kannattikin tutkia lähempää, mutta mikä tahansa kiinnostavampi öljymaalaus, kuten luonnonvoimia kuvaava Snow Storm – Steam Boat of the Harbour’s Mouth (1842), hahmottui vasta kauempaa. Turnerin luontonäkemys vaatii aikaa ja kiireetöntä katsetta. Vasta silloin toteutustavaltaan varovainen Sunrise with Sea Monsterskin (1845) muuttuu nautinnolliseksi ja jopa hymyilyttäväksi katsoa.
Snow Storm oli suunnilleen kuusihuoneisen näyttelyn puolivälissä, jossa kävin jo itse niin herkillä kierroksilla, että liikutuin yllättäen kyyneliin asti. Teos ei ole välttämättä lempi-Turnerini, mutta siinä tiivistyy niin paljon sitä Turneria, jota rakastan, että reaktio tuli tahtomatta. Maalauksen synkkyys, voima, ihmisen totaalinen poissaolo ja meren piittaamattomuus mistään muusta kuin omasta olemassaolostaan ovat isoja teemoja, joiden tiivistäminen yksien raamien sisälle vaatii neron taitoa.
Olin jo kirjoittanut muistiinpanoihini näyttelyn alkuosan katsottuani, että Turner on aidoimmillaan maalatessaan tuhoa ja katastrofia, myrskyävää merta ja kylmäävää vuoristomaisemaa. Esimerkiksi Philadelphian taidemuseosta lainassa oleva The Burning of the House of Lords and Commons (1835) on poliittisen rakennuksen tulipalon toteavuudessaan viileä ja etäinen. Turnerin kerrotaan juosseen kiireen vilkkaa todistamaan tapahtumaa 16. lokakuuta 1834 – oman aikansa kriisitilanteiden valokuvaaja siis.
Muistiinpanoilla ei ollut kuitenkaan väliä siinä vaiheessa, kun näin vierekkäin ripustetut vaaleat maalaukset näyttelyn viimeisessä huoneessa. Noin vuoden 1845 tietämille sijoitetut auringonnnousun näkymättömän maagisen hetken vangitsevat Norham Castle ja Sunrise with a Boat Between Headlands ovat käsittämätön pari. Käsittämätön, sillä ne ovat pelkkää valoa, joka saa merkityksen kankaan, haalistuneen paletin ja katseen yhteistyöstä.
Molemmat maalaukset ovat virallisesti keskeneräisiä, mutta suhteessa näyttelyn rakenteeseen ja Turnerin elämään, niissä tiivistyy se, mistä Turnerissa on kyse. Yhdessä teokset ovat nerokas kokonaisuus, joiden äärellä keskeneräisyys ei käy edes mielessä. Itsekin luen siitä vasta jälkikäteen. Linnan raunioiden, sitä ympäröivän luonnon, vesielementin ja eläinten välillä ei ole mitään rajoja, on vain läsnäoleva valo ja se ainutlaatuinen, harvoin tavoitettava kirkkauden hetki auringonnousussa. Joku voisi puhua syntymän ihmeestä, mutta mielessä pyörii vain katoavan läsnäolon absoluuttisuus.
Lähes ihmismäinen taiteilijanero
Näyttelyä katsoessa oli tiedossa, että myöhemmin samana iltana on ohjelmassa Mike Leigh’n Mr. Turner -elokuva, joten näyttelyn yksityiskohdat Turnerin persoonasta kiinnostivat aivan eri tavalla. Yllätyn siitä, miltä jo vanhentuneen Turnerin muotokuvat näyttävät: aivan Timothy Spallilta! Luonnos- ja muistikirjojen käsiala näyttää kovin tutulta, modernilta. Lyijykynän nopeat vedot ja tekstihuomiot kertovat ihmisestä, jolla on ollut vimmainen tarve kirjata ja piirtää muistiin välähdyksiä siitä, mitä näemme ja miltä maailma todella näyttää.
Jos Mr. Turner pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, sanoisin sitä elokuvaksi, jossa Timothy Spall ähisee kaksi ja puoli tuntia. No hyvä on, Spallin Turner alias Mr. Mallord kuvataan välillä myös kävelemässä eri luonto-olosuhteissa. Ja kiukkuamassa kanssaihmisilleen, panemassa palvelustyttöään, kaipaamassa elämänkumppania ja käyttäytymässä omalaatuisesti tai alentuvasti kanssataiteilijoita kohtaan. Eikä siinä mitään, Cannes-palkittu Spall todellakin tuntuu omaksuneen roolihahmon eksentrisen persoonallisuuden, mutta Leigh’n käsittelyssä mitään muuta ei oikein sitten näytetäkään.
Sivuhahmot ovat suurimmaksi osaksi hassuja karikatyyrejä, mikä jäytää koko elokuvan tunnelmaa. Turnerin vaivattomaan tapaan luoda taidettaan on vaikea suhtautua vakavasti tai ihailevasti, kun ympärillä hyppää toinen toistaan erikoisempia tyyppejä. Turnerin elämä on taatusti ollut aika miellyttävää, taiteen täyttämää ja tyydyttävääkin vastuksista huolimatta, mutta kun tyylivalinta on koominen draaman sijaan, lopahtaa mielenkiinto melko nopeasti.
Vaikka Turner nero olikin, on hän Leigh’n tulkinnassa myös uskomattoman työteliäs, aktiivinen ja pettymyksiin huonosti suhtautuva ihminen. Koskettavin kuva on Turnerin ilme, kun hän nurkan takana piileksiessään kuulee kuningatar Viktorian julman lausunnon myöhäistöidensä ”sotkuisuudesta”. Silmissä kiiltävä pettymys ja riittämättömyys on sydäntäsärkevää. Leigh onnistuu lopulta omalla tavallaan taiteilijamyytin purkamisessa, mikä Englannin kansallistaiteilijan titteliä kantavan henkilön kohdalla on hyvä saavutus.
Maalausten kuvat: Tate Britain
Mr. Turnerin kuva: SF Film Finland