Joskus sitä elää juuri niin kuin itse tahtoo, mutta huomaa silti muiden odotusten ja toiveiden litistävän oman pallean rusinaksi.
Hyvää he tarkoittavat. Kaikki ne, jotka toivovat muille sitä hyvää, mitä kohti itse kurkottavat. Tai mitä ovat kiihkeästi halunneet ja osakseen saaneet. Harvoin kukaan pahalla.
Jos ihailee lapsena Peppi Pitkätossun asennetta ja elämäntapaa, niin siinä käy helposti seuraavalla tavalla: Ei tule mieleenkään odotella jotain toista ihmistä elämäänsä, jotta voi hankkia Huvikumpunsa, ja sinne lauman eläimiä.
Jonain aamuna herää ja huomaa, että lapsiakin on liittynyt seuraan, sinne Huvikumpuun. Se tapahtui ilman kaaviota, joka sisältää treffejä, rakastumista, seurustelua, onnellista yhteistä odotusta ja toisen vanhemman, joka puhuu pehmeitä kasvavalle vatsalle tai huolehtii sen osapuolen erilaisista uusista tarpeista, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Harvemmin se nyt ihan noin menee muuten kuin naistenlehdissä ja blogeissa, mutta jotain sen suuntaista kai on monella odotuksissa.
Ei Peppinä tarvitse seuraa tai lupaa matkustaakseen toiselle puolelle maapalloa, kun siltä tuntuu. Tarkoitan nyt aikuista seuraa, kerran oli taapero rintarepussa ja sittemmin pieniä on ollut useimmilla matkoilla mukana kaksi. Yritän tässä sanoa jotain sellaista, kuin että en ole oikein osannut lykätä elämää odottamaan jotain sadunomaista ”oikeaa hetkeä” tai ”sitä oikeaa.” Se on herättänyt kanssakulkijoissa ajoittain hämmennystä.
Olen kuullut niin paljon hyvää tarkoittavia ja kannustavia ”tsemppauksia” siitä, miten kesähäät odottavat ja miten vielä teen iltatähden sillä tavalla kuin lapset pitää tehdä, rakkaudellisen avioliiton turvasataman suojaisimpaan poukamaan, että ajoittain olen ollut hukata itseni.
Kun hyväntahtoinen henkilö on pitänyt monologia aiheesta hänen kuvitelmansa siitä mitä yksityiselämältäni odotan, lopetin jossain vaiheessa hänen käsitystensä korjaamisen, vaikka en tunnistanut niistä itseäni. Ajattelin, että siinä toinen ihminen reflektoi omia toiveitaan minuun. Olen ehkä vähän pelännyt loukkaavani, jos sanon niiden olevan hänen unelmiaan ja ajatuksiaan, ei minun.
Ja koska yksinhuoltajaäiti, niin sitkeässä elää käsitys siitä, että saalistamme ahnaasti talouteemme elättäjää ja perheen päätä. Että Stockmannin joulukatalogin ydinperhekuvasto se on aina naisella mielessä. Mutta kun ei ole. Ymmärrän, että on vaikeaa tajuta, että jonkun ajatukset ja toiveet hyvältä elämältä ovat erilaisia kuin itsellä. Sitä saattaa näyttää vähän naiselta, mutta ei sitten niitä hääohjelmia tykkääkään katsoa, ja lapsenakin kiipeili puissa ja haaveili olevansa intiaani, eikä prinsessa. (Taas kerran, kaikki saavat haluta olla prinsessoja, mutta jos sais myös olla haluamatta.)
Teininä maalla identifioiduin mopopoikiin, enkä heitä ihaileviin tyttöihin. Pitkään olin varma, että minun on oltava lesbo, että eihän tässä ole muuten mitään järkeä, kun ei kiinnosta meikit eikä keimailu. Suureksi pettymyksekseni ihastuin yhä uudestaan kohtalokkaisiin tummasilmäisiin nuorukaisiin. Joilla oli penis. Ja jotka tykkäsivät tytöistä. Eikä se ole mihinkään muuttunut. Mutta yksi asia on muuttunut. Enää en jaksa ja aio ottaa edes salaa paineita siitä, että elämäni meni niin kuin itse sen tahdoin menevän.
Että nauroin liian kovaa ja väärissä paikoissa. Että vilpittömästi en tajunnut, miksi ihan kaikki poika- tai miesporukat eivät ota minua mukaan leikkeihinsä ja kohtele vertaisenaan (se sattuu joka ainoa kerta, kun se tapahtuu.) Että en osannut haaveilla prinsessahäistä. Että ostin sen hemmetin maatilankin ihan yksin, tajuamatta kysyä lupaa keneltäkään. Että rakastin ja rakastan matkustaa ja janosin seikkailua. Että sisälläni on aina elänyt enemmän teinipoika, kuin teinityttö. Ja elää muuten yhä. Ja että siitä huolimatta en ole mies, vaan nainen.
Naistenpäivä on viikon kuluttua. Yhä, kuten myös vuosi sitten toivon enemmän rakenteiden muuttumista kuin kukkapuskia, vaikka kyllä ne kukatkin ihan kivoja on. Eikä se ole mikään sekä että. Sekään. Henkilökohtainen on poliittista, ja edes hiukan enemmän rakenteisiin kajoavasti kirjoitin aiheesta ja sen vierestä vuosi sitten naistenpäivänä:
Se, että haluaa päättää itse omista asioistaan, rahoistaan ja seikkaluistaan ei tietenkään sulje pois sitä, ettei voisi olla toivoton romantikko. Kaikille meistä rakkaus ja romantiikka eivät vain ole synonyymi sille, että hankitaan yhteinen pankkitili ja sähköpostiosoite. Jos se on teille juuri sitä, niin antakaa palaa!
Olisi ihanaa ja vapauttavaa, jos me kaikki saisimme pariutua, rakastua ja perheellistyä juuri itsemme näköisesti ilman ulkopuolisia paineita ja odotuksia. Niin että emme kokisi toisten valintoja uhaksi omillemme tai tuntisi hillitöntä tarvetta määritellä miten muiden kuuluu yksityisasiansa järjestellä. Luulen, että moni hengittäisi nykyistä vapaammin.
Ainakin itse aloin hengittää taas vapaammin huomatessani, että kaikki ne hyvää tarkoittavat neuvot ja analyysit toiveistani ja tarpeistani olivat alkaneet sumentaa ihan oikeita ajatuksiani ja toiveitani ja olin kehitellyt lievää painetta ja ahdistusta olla enemmän joku muu, joku häistä ja iltatähdestä haaveileva.
Laura Rantanen on Varsinais-Suomessa asuva kahden lapsen yh-äiti, joka haluaisi yhä olla hiukan intiaani, vaikka lapsuuden intiaanipäähine onkin saanut jo uuden käyttäjän. Kirjoitus on julkaistu myös osoitteessa: http://www.lily.fi/blogit/tyhma-kysymys/tytto-joka-halusi-olla-intiaani