Olen lapsesta saakka ollut poikatyttö. Niin minulle on sanottu ja niin olen muille sanonut, kun joku on kysynyt luonteestani. Kiipeilin puissa ja möyrin mudassa. Laitoin junaraiteille isoja kiviä ja jäin puuhun odottamaan lähestyvää junaa jännityksellä. Olin myös sinnikäs. Kerran suutuin pihapiiristämme olevalle pojalle ja jahtasin häntä ainakin kilometrin verran pitkin Tallinnan katuja. Kun sain kiinni, kaadoin hänet vesilätäkköön.
Eva-Liisa Orupöld sarjasta Kesämuijat
Teininä aloin viihtymään enemmän poikien seurassa kuin tyttöjen. Pojat eivät miettineet ulkonäköä, niillä oli hauskat ja roisit jutut, ja tuntuivat ottavan muutenkin orastavan teinielämän kevyemmin.
Neuvostoajan kokemalle äidilleni sain aina selittää uudestaan, miten minulla voi olla poikia ainoastaan kavereina. Tytön ja pojan välinen suhde ei kuulemma ole koskaan platoninen.
Nyt 32-vuotiaana kiroilen aika paljon ja poltan tupakkaa. Aloitin skeittauksen ja olen räppibändissä, missä räpätään poikien jahtaamisesta ja puumana olemisesta. Mikään ei siis ole juurikaan muuttunut, paitsi se, että en näe itseäni enää poikatyttönä. Ennemminkin tyttötyttönä. Kun mekastan ja möyhyän pitkin kaupunkia rööki huulessa, käyttäydyn ihan oman sukupuoliroolin mukaan. Pienet tytöt on nimittäin tehty junaraiteista, isoista kivistä ja riehumisesta.
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat 
Eva-Liisa Orupőld, Kesämuijat
aikuisuus, Feminismi, kasvaminen, kuvanumero, pojat, sukupuoliroolit, tytöt