Kirjailija Hanna Pylväinen kirjoitti esikoisromaanissaan We Sinners pelon pois itsestään.
Lestadiolaisuus mielletään voimakkaasti pohjoismaiseksi ilmiöksi, joka painottuu Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin. Viime syksynä aihe oli jälleen esillä Pauliina Rauhalan romaanin Taivaslaulu myötä. Lestadiolaisuus kaikkine haaroineen on kuitenkin liike, joka on levittäytynyt niin Pohjois-Amerikkaan kuin Togoonkin. Lestadiolaisen liikeen jättänyt kirjailija Hanna Pylväinen valottaa vuonna 2012 ilmestyneessä esikoisromaanissaan We Sinners Detroitin alueella elävän lestadiolaisperheen elämää sen yhdentoista jäsenen kautta.
We Sinners on rikas ja elävästi kirjoitettu kirja, joka käsittelee monia lestadiolaiselämän piirteitä. Teos pitää sisällään paljon vihaa, mutta myös anteeksiantoa. Mikä sai sinut kirjoittamaan We Sinnersin? Vaatiko kirja tulla kirjoitetuksi?
”En halunnut kirjoittaa We Sinnersiä, en halunnut olla se henkilö, joka sen kirjoittaa. Ja silti halusin, että olisi olemassa kirja, jossa uskonnolliset ihmiset olisivat ensisijaisesti vain ihmisiä. Kaikkein eniten tahdoin, että lukija tietäisi, millaista on menettää niin tiivis yhteisö, ja näkisi, että lähteminen merkitsee yksinäisyyden ja epävarmuuden valitsemista, ja vasta viimeiseksi vapautta.”
Monia Sylvin lukijoita kiinnostavat varmasti kirjan naishenkilöt. Pidätkö itseäsi feministinä?
”Kyllä, olen feministi. Minulle on selvää, että lestadiolaiset, kuten myös muut uskonnot, vaativat paljon enemmän naisilta kuin miehiltä. Enkä tarkoita vain lasten kasvattamista, vaan sitä, miten naisilta kielletään vastuuasemat yhteisössä, miten heidän seksuaalisuuttaan tarkkaillaan enemmän kuin miesten seksuaalisuutta ja kuinka heidän odotetaan käyttäytyvän aivan kuin he eivät välittäisi sorrostaan.
Huolimatta henkilökohtaisista tunteistani olin kiinnostunut naishahmoista, jotka vastaavat eri tavoin kirkon naisille asettamiin vaatimuksiin. Naisista, jotka pystyvät täyttämään vaatimukset ja naisista, jotka eivät sitä halua. Itse asiassa sanoisin, että jotkut We Sinnersin naishahmoista, jotka edelleen ovat kirkon parissa, pitävät itseään feministeinä. Sekin osoittaa, että feminismin määritelmä on monimutkainen.”
Millainen kirjoitusprosessisi on?
”Aloitan aina jostain epämiellyttävästä tunteesta. En yritä pitää liian selkeänä ajatusta siitä, mihin tarina on menossa. Sen sijaan haluan tietää, mitä ongelmallisen tunteen taustalla on ja löytää tapahtumia ja hahmoja, jotka tönäisevät tuon ongelmallisen tunteen liikkeelle.
Warren, romaanin perheen isä, taistelee oman arvottomuudentunteensa ja syntisyyden kokemuksensa kanssa. Hiljalleen kirjoittaessani huomasin, että sopiva tönäisy oli hänelle kutsu ryhtyä saarnaajaksi. Useimmiten, monien liuskojen jälkeen huomaan, mitkä jännitteet minua kaikkein eniten kiehtovat. Tarinan ensimmäiset luonnokset ovat usein harhaanjohtavia, sillä joskus hiljaisemmat, pinnan alla piilevät ongelmat vaativat aikaa päästäkseen esille.”
Mikä on kirjailijan tärkein tehtävä maailmassa?
”Kirjailija ei voi rakastaa omaa työtään liian paljon. Täytyy olla rohkeutta viskata se sivuun. Käsikirjoitusta pitää karsia, karsia, luonnostella, editoida ja karsia vielä lisää. Olen tässä suhteessa kiitollinen entisille musiikinopettajilleni: musiikki opettaa luonnostelun paremmin kuin mikään muu. Kenenkään ei odoteta osaavan soittaa virheettömästi Beethovenin pianosonaattia ensimmäisellä kerralla. Musiikissa huomaa ennemmin tai myöhemmin, vastoin omia odotuksiaan, kehittyvänsä. Silti tuntuu uskomattoman lannistavalta kirjoittaa kaksikymmentä kelvotonta käsikirjoitusluonnosta.”
Lukiessani We Sinnersiä liikutuin välillä syvästi. Kuinka paljon hahmon on sisällettävä tunnetta, jotta sekä lukija että kirjailija liikuttuvat? Mikä on kirjailijan ja hänen hahmojensa välinen suhde? Kuinka luomistyö tapahtuu?
”Uskon, että lukija voi aistia, jos kirjailija pitää jostain hahmosta ja kokee tämän ongelmat ja persoonan ymmärrettäviksi ja arvokkaiksi. Käsikirjoitukseni alussa en useinkaan tiedä, kuka hahmoni todella on ja mitkä häntä motivoivat ongelmat ovat. Kun ne selviävät hiljalleen, pyrin käsittelemään hahmoja mahdollisimman helläkätisesti. Kirjailija on aina jollain tasolla jokainen luomansa hahmo, sillä hän tuo jokaiseen hahmoon aina jonkin osan itsestään. Se voi olla hyvinkin pieni osa, mutta hahmon luominen on lopulta aina itsensä luomista.”
Ketkä kirjailijat inspiroivat sinua?
”On tiettyjä osia tietyistä kirjoista, joiden puoleen tapaan kääntyä kirjoittaessani. Ensimmäinen on William Maxwellin They Came Like Swallows (1937), jossa tarina kerrotaan 8-vuotiaan pojan silmin. Siinä minuun vetoaa kirjan hiljainen auktoriteetti ja se, kuinka nopeasti lukija samaistuu Bunny-poikaan.
Toisena tulee José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (1998), jossa kerjäläinen tulee tapaamaan Mariaa ja jättää hänelle oudon maljan. Tässä kohtauksessa minuun tekee vaikutuksen Saramagon kyky luoda maagisesta arkista ja toisin päin.
Toisinaan luen Kuningas Jaakon Raamattu-käännöstä [ilmestyi ensimmäisen kerran 1611, toim. huom.] muun muassa siinä esiintyvän toiston takia. Kirjassa on lisäksi kiinnostava tapa aloittaa lauseet ”And”-sanalla, missä on outoa, mutta myös kanonista, autoritaarista sävyä. Pidän hitaasti luettavista, vakavista kirjoista. Liiallinen lyyrinen ilotulitus tai turhat teot saavat minut pohtimaan, pitäisikö minun mennä ulkoiluttamaan koiraa.”
We Sinnersissä Jonas Chanin hahmo on hyvin kiinnostava. Mitä vanhoillislestadiolainen yhteisö voi antaa yksilölle? Onko anteeksianto jotain olennaista, jonka voit kokea vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä?
”Jonas Chan tarjosi minulle mahdollisuuden näyttää, miten vetoavia nämä yhteisöt voivat olla ulkopuoliselle: lupaus turvallisuudesta, äkilliset ystävystymiset ja mikrokosmos sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti rakentavat talosi, ruokkivat lapsesi ja laulavat sinulle syntymäpäivänäsi.
Jonas taistelee yksinäisyyden kanssa ja kirkko antaa hänelle runsaasti keinoja, joilla vastustaa sitä. Kirkko tarjoaa Jonakselle myös lohtua hänen omassa syntisyyden kokemuksessaan. Lisäksi Jonas aistii, että kirkon anteeksiannon demokratiassa on jotain kaunista. On hienoa ajatella, että syntimme ovat tasavertaisia ja että voimme antaa toisillemme synnit anteeksi tasavertaisesti. Omassa mielessäni ei ole tapaa erottaa lestadiolaisuutta ja anteeksiannon vallan hallussa pitämistä – molemmat ovat samaa. Kirjailijana pystyn käsittelemään tätä hallussapitoa vähemmän outona ilmiönä, joka kenties rauhoittaa yksilön ja jota voi aktiivisesti haluta.”
Olet kritisoinut sitä tapaa, jolla yhdysvaltalainen valtamedia käsittelee fundamentalistisissa yhteisöissä eläviä ihmisiä (Wall Street Journal 27.12.2012). Kommentoisitko kirjoitustasi? Mikä estää kirjasi henkilöä Warren Rovaniemeä ja ateismin puolestapuhujaa Richard Dawkinsia ymmärtämästä toisiaan? Olisiko vuorovaikutus edes mahdollista?
”Konservatiivisen uskonnon rooli maallistuvassa yhteiskunnassamme on ongelmallinen, koska mitä kauemmas molemmat ajautuvat toisistaan, yhä absurdimpana ne toisilleen näyttäytyvät. On hankala keskustella sellaisen kanssa, jota pidät vitsinä. Jos Warren Rovaniemi ja Richard Dawkins söisivät yhdessä illallista, he keskustelisivat sivistyneesti mutta toisiaan säälien, mikä taas kahlitsee ymmärryksen. Jos haluamme muuttaa jotakuta, emme voi sääliä häntä.”
We Sinners toi minulle mieleen Jeanette Wintersonin romaanin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, erityisesti kun kirjoitit Simonista. Mikä on LGBTQI-ihmisten tilanne pohjois-amerikkalaisessa lestadiolaisyhteisöissä?
”En ole varma, voinko puhua niiden lestadiolaisten puolesta, jotka identifioituvat joihinkin LGBTQI-positioista. Ei ole kuitenkaan mikään yllätys, että suljetuissa yhteisöissä homoseksuaalisuus ei ole pelkästään kiellettyä vaan myös halveksuttua. Tosin toisin kuin monissa muissa kirkoissa, lestadiolainen kirkko kehottaa heitä, jotka tulevat ulos jossakin LGBQTI-identiteetissä, näkemään sen minkä tahansa muun synnin veroisena: sellaisena, jota ei voi eikä pitäisi harjoittaa missään vaiheessa elämää. Selkokielellä sanottuna kirkon asenne LGBTQI ihmisiin on kammottava ja epäinhimillinen.
Kirjoittaessani Simonista toivoin pystyväni tuomaan esiin joitain niistä rajoitteista, jotka seuraavat toisen luokan kansalaisen elämästä lestadiolaisyhteisössä. Simonhan on muuten ainoa kirjan hahmo, jolla ei ole omaa lukua kirjassa. Tällä otan kantaa homoseksuaalien hiljentämiseen kirkossa.”
Mitä Gunnalle, kirjasi viimeiselle hahmolle, tapahtui? Uskon että monet kirjasi lukijat ovat ajatelleet paljon Gunnan kohtaloa.
”Gunnan tarina on tarina vääristä valinnoista. Hänellä ei ole mitään toimijuutta maailmassa, jossa kaikki valinnat näyttävät vääriltä. Luulen, että tuo tarina edustaa kaikkia We Sinnersin hahmoja. Valinnat jäämisestä ja lähtemisestä ovat yhtä kalliita kantaa.”
Kerro jotain tulevasta kirjastasi. Olen ymmärtänyt, että se käsittelee saamelaista mytologiaa ja teemoja, joita kuvailit We Sinnersin viimeisessä luvussa. Onko tuon luvun nimi, Whiskey Dragon, metafora jollekin olennaiselle?
”Viskilohikäärme tulee Lestadiuksen saarnoista, joissa käytettiin usein senkaltaisia dramaattisia, runollisikin kielikuvia. Metafora on Lestadiuksen näkemys siitä, mikä demoni alkoholismi oli saamelaisille tuohon aikaan. Tehdessäni taustatyötä viskilohikäärmettä koskevaa lukua varten huomasin, että sen tiimoilta löytyi vielä enemmän kiehtovaa aineistoa, jota ei vain saanut yhteen lukuun. Seuraava kirjani The End of Drum Time käsittelee lestadiolaisuuden leviämistä saamelaisten parissa ja saamelaisen kulttuurin sen yhteydessä kokemia menetyksiä, erityisesti shamanistisen uskonnon suhteen. Tietenkin se on romaani, mikä tarkoittaa että kyseessä on fiktiivinen tarina. Oikeastaan se on rakkaustarinoiden sarja ja myös joukko perhetarinoita.”
Kuinka paljon olet muuttunut siitä Hannasta, joka kirjoitti We Sinnersin?
”En ole enää niin peloissani.”
Hanna Pylväisen We Sinners -romaani on tilattavissa Amazonista painettuna ja e-kirjaversiona.
Hanna Pylväisen kotisivut: www.hannapylvainen.com