Vaasan kaupunginteatteri
Ohjaus: Erik Kiviniemi
Dramatisointi: Taina Latvala
Dramaturgi: Outi Rossi
Näyttelijät: Kaisa Sarkkinen, Aija Pahkala, Elina Keinonen, Jorma Tommila
Ensi-ilta 14.3.2014
Äiti ja tytär lähtevät kauas päästäkseen lähemmäksi.
Vaasan kaupunginteatteri on tuonut lavalle lapualaisen Taina Latvalan kirjoittaman, äidin ja tyttären suhteesta, perhesalaisuuksista ja pohjalaisesta luonteesta kertovan Välimatkan.
27-vuotias tytär ja 60-vuotias äiti asuvat lähekkäin, mutta henkinen välimatka on suuri. Tarvitaan matka, jotta välimatka saadaan kurottua umpeen. Matka tehdään Teneriffalle äidin syntymäpäivän kunniaksi, vaikka ei äiti matkalle millään haluaisi lähteä. ”Mihkä sitä ihiminen ny kotuaan lähtis!”. Tyttäret kuitenkin patistavat. Nuorempi tytär, kirjan kertojahahmo, joutuu äidin mukaan hupulaiseksi. Yksin äiti ei suostu lähtemään.
Kotonaan Synkkylän kylässä äiti on nyhjännyt koko elämänsä. Mitään riskejä ei elämässä uskalleta ottaa koska, ”Mitä sitä ny ihmisekki ajatteloo!”. Purjehtimista, merta ja matkustamista rakastava isä on kadonnut mystisesti aikaa sitten, mutta on kaikesta päätellen kuitenkin elossa. Salaisuuksia leijuu ilmassa: miksi isä lähti, miksi äidin sisar Tuulikki kuoli ja miksi äiti vaikenee aina kun tulee puhe Tuulikista. Lahjaksi saatu Teneriffan matka on sekä äidille että tyttärelle henkinen koetinkivi, mutta matkasta selvitään ja se puhdistaa ilmaa ja välejä.
Pidin vuosi sitten lukemastani kirjasta ja nyt myös esityksen dialogista. Esityksestä kokonaisuutena jää kuitenkin hieman laitosmainen olo. Pääroolien osalta näyttelijäntyö on melko teknistä, sellaista ”perusteatterikorkeakoulunäyttelemistä”, tuttavani sanoisi. Ihan kelvosti näyttelijät hoitavat hommansa, mutta näyttelemisestä puuttuu hersyvän ironista huumoria ja herkkyyttä, jonka dialogi mahdollistaisi.
Äitiä näyttelee Kaisa Sarkkinen ja tytärtä Aija Pahkala. Tyttären hahmo on jotenkin ylipirteillä kierroksilla kokoajan. Nuorekasta energiaa ei toki puutu. Äidin siskoa Tuulikkia näyttelevä Elina Keinonen piirtää surumielisen traagista hahmoa. Jorma Tommilan esittämän isän viimeinen monologi on riipaiseva. Ehkä monologeja olisivat naisetkin kaivanneet niin olisivat hieman rauhoittuneet.
Ainoa fyysisempi kohtaus esityksessä on tangokohtaus, jossa tanssii kaksi paria kahdella aikatasolla. Kohtaus on tunnelmallinen punaisten valojen ja diskopallon ansiosta, mutta tango on suomalaisen jäykkää. Tyylilaji on realistista puheteatteria, vaikka takautumiakin on kerronnassa käytetty. Aikatasoja vaihdetaan ja muistoihin palataan luontevasti äänimaailman ja valojen keinoin.
Lavastus on pelkistetty ja heleä valkoisine sohvineen ja pylväineen. Lavan takaosaa olisi ehkä voinut hyödyntää enemmän, nyt siellä seisovat pylväät yksinään, kun kaikki tärkeä tapahtuu lavan edessä olevalla sohvalla tai sängyllä. Valonheittimet on sijoitettu harsomaisten sivukankaiden taakse, jotka heiluvat välillä tuulikoneen avulla. Se luo merellistä ja utuista tunnelmaa. Musiikki ja äänimaailma on haikeaa mutta ei synkkää.
Kirjan tarina on koskettava, ja osa siitä koskettavuudesta ja surumielisyydestä on saatu myös lavalle. Tärkeintä on aina se, mitä muut ihmiset ajattelevat, ja siinä sivussa unohdetaan itse elää. Tulee mieleen – ei varmaankaan sattumalta – Hella Wuolijoen Niskavuoren naiset sekä myös Orvokki Aution Pesärikko-trilogia. Samoissa pohjalaisissa maisemissa liikutaan, joskin nyt huomattavasti kevyemmissä ja humoristisemmissa tunnelmissa. Äidin ja Tuulikin tarina muistuttaa kertomusta Niskavuoren nuoresta emännästä matriarkkana ja Malviinaan rakastuvasta isännästä.
Esityksen jälkeen pari takanani istuvaa nuorehkoa naista totesi: ”Ihana nähdä pitkästä aikaa näin kansantajuista teatteria”. Esitys siis puolustaa paikkaansa, vaikka minut kansalaisen se jätti vähän kylmäksi. Oli kuitenkin mukava nähdä millaista suomenkielistä (laitos-/ammatti)teatteria uudessa kotikaupungissani Vaasassa tehdään. Muistan kyllä naurahtaneenikin esityksen aikana muutamia kertoja.
Erityisen positiivinen seikka oli, että äänitehosteet ja musiikki olivat kerrankin niin kohtuullisella tasolla, ettei korvatulppia tarvinnut. Se on harvinaista nykyisin teatterissa. Potentiaalia oli, mutta ihan täyteen lentoonsa ei sinällään kaunis ja haikeatunnelmainen esitys kohonnut.
Aija Pahkala, Elina Keinonen, Jorma Tommila, Kaisa Sarkkinen, Taina Latvala, Vaasan kaupunginteatteri, Välimatka