Deep Blue Sea. Sub la 11.4. klo 21.00
Hai on ollut kauhuelokuvan hyödynnetyimpiä eläinlajeja – kauhistuttava, säntillisen kansalaisen arkea uhkaava olento, joka vainoaa uimarantoja ja teini-ikäisiä uimareita ilman, että kukaan kykenisi pysäyttämään suunnatonta petoa ennen kuin vähintään kymmenen ihmistä on kuollut ruudulle pureksittuina. Hai on kokenut valkokankaalla inflaation jo kauan sitten – kuka enää muistaa pelätä haita laskeutuessaan mereen Kanarialla? Tekoverikin alkaa muistuttaa yhä enemmän Alkon kanisteripunkkuja. Kuka siis enää pelkää haita?
Illan elokuva Deep Blue Sea onnistuu kuitenkin pitämään hain herättämää kauhua yllä, ainakin jossain määrin. Kauhua koetaan tutkimusasema Aquaticalla. Tohtori Susan McAlesterin (Saffron Burrows) johdolla etsitään parannuskeinoa Alzheimerin tautiin. Projektilla ei mene hyvin, ja paikalle saapuukin Samuel L. Jacksonin esittämä miljonääriomistaja, jolla on paljon rahaa kiinni projektin onnistumisessa. Aluksi kaikki vaikuttaa menevän hyvin – mikään ei paljastaisi tulossa olevaa raamatulliset mittapuitteet täyttävää perikatoa, ellei tietäisi katselevansa haikauhua.
Tautiin etsitään parannusta kasvattamalla haiden aivoja. Haista tulee näin ollen ylenpalttisen älykkäitä ja tuplasti vaarallisempia. Lopullisesti tilanne riistäytyy käsistä yhden hain päästyä pakenemaan kesken koetilanteen, minkä jälkeen älykäs tappaja saattaa koko tutkimusaseman veden valtaan, ja vapauttaa lajitoverinsa metsästämään kriisiytyneitä ihmisrukkia. Ihmisten on selvittävä pinnalle McAlesterin ja turvallisuushenkilö Carter Blaken (Thomas Jane) johdolla, ennen kuin hait tappavat koko porukan, ja pakenevat valloittamaan maailmaa.
Ohjaaja Renny Harlinin käsissä Deep Blue Sea onnistuu asettumaan kolmeen klassikogenreen: Agatha Christien tappavan jännittävän Eikä yksikään pelastunut romaaniin avaamaan pudotuspeliin, sekä splatteriin, genreen, jossa kauhua ammenetaan kappaleiksi revityistä kehoista ja vedessä kelluvista suolenpätkistä. Kolmas genre on ehdottomasti Mary Shelleyn Frankensteinin jalan jäljillä kulkeva ”kun ihminen leikkii jumalaa”, jossa leikki päättyy luonnollisesti tuhoisasti.
Alzheimerin kannalta elokuva ei siis lupaa positiivisia muutoksia, eikä työpaikkaolosuhteiden. Tunnelma on ennen haiden vapautumista kuin yt-neuvotteluista. Jacksonin saapastelee ympäri asemaa ja ärisee Burrowsin loistavasti tulkitsemalle tohtori McAlesterille. Haiden vapautuessa tunnelma on kuin konkurssipesässä. Haiden mukana katsoja kulkeutuu vieraaseen ja vaaralliseen maailmaan, eräänlaiseen uneen: veden sinisissä, lumoavan kauniissa sävyissä vaanii jatkuvasti vaara, joka tuntuu lähes yliluonnolliselta.
Tunnelma on kohtalonomainen koko elokuvan ajan, eikä epäselväksi jää, että tämä on haiden valtakuntaa. Syödyksi tuleminen on liki vääjäämätön osa elokuvan juonta, ja pinnalle kamppailevien ihmispolojen määrä hupenee hupenemistaan. Pahan kuvaamisessa elokuva onnistuu loistavasti. Se esittää kiperän kysymyksen: tuleeko eläimistä geneettisen muuntelun myötä jotain muuta kuin luontonsa armoilla olevia selviytyjiä? Haiden julmuus ruudulla lähentelee Hannibal Lecteriä. Luontokappaleet nautiskelevat aterioistaan kuin pahamaineinen psykiatri konsanaan.
Toinen kantava teema haitten lisäksi on autoritaarisen McAlesterin ja vielä autoritaarisemman Blaken välinen jännite – jota Harlin ei ole pilannut ymppäämällä juonen sekaan Hollywoodille tyypillistä niin kutsuttua ”pakollista seksikohtausta”, vaan kuvaa kilpailutilanteen sellaisena kuin se on: valtataisteluna ilman turhaa eroottista räpeltämistä. McAlesterin ja Blaken välistä dynamiikkaa voisi kuvailla metaforalla vesinokkaeläimestä ja merenneidosta. Blake on isoinen lihaksineen kuin esineellistetty pieni merenneito mieshahmossa McAlesterin osoittaessa ihanteellista selviytymiskykyä vesinokkaeläimen tapaan. Carter Blake on Harlinin elokuville jokseenkin tyypillinen miesurho: heteromies, joka tahattomassa homoeroottisuudessaan vuodattaa lihaksistaan hikeä valkokankaalle rujosta ulkomuodostaan piittaamatta. Elokuva onnistuu muuten kiertämään tyypillisyyksiä Blakea lukuun ottamatta: McAlester ei todellakaan ole neito hädässä, vaan itsenäinen toimija.
Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta Deep Blue Sea on silti jollain tavalla auttamattoman korni. Tämä ei välttämättä ole elokuvan itsensä vika, vaan haigenren kokeman inflaation. Mutta yhtä kaikki, elokuva tarjoaa sitä mitä siltä voidaan odottaa, eli verta ja suolenpätkiä syvän sinisissä maisemissa.
Jaa:
