Kajaanin Runoviikko 1.-6.7.2015
Kuvat: Kajaanin Runoviikko
Sylvin toimittaja meni Kajaanin Runoviikolle ja puhdistui kliseistä.
”Minusta runo on lyhyistä sykkeistä rakennettu viestiketju, joka on helppo omaksua, ja joka sisältää enemmän tietoa kuin pelkät sanat. Runo on tiivistettyä tietoisuutta. Koodaamista, jossa kieli sähköistyy.”, sanoo näyttelijä Taisto Reimaluoto, joka toimii Kajaanin Runoviikon taiteellisena johtajana.
Mikä on runo? Olen Kajaanissa ottamassa selvää, mikä sija runolla ja runojen esittämisellä, vanhahtavasti lausuntataiteella, on yhä nopeutuvassa kulttuurissa. Mikä on runon paikka keskellä kaikkea tätä hälinää?
Runolla on jotenkin vaikeaselkoisen korkeakulttuurin aura. Minun on myönnettävä, että olen ollut siitä vähän pihalla: minulla ei ole oikeastaan hajuakaan nykyrunoudesta saati runojen esittämisen trendeistä. Vaikka sydämessäni on erityinen paikka kaikelle mikä kasvaa kulttuurin reuna-alueilla, (sillä siellähän runo tänä päivänä on) on minulla ollut taipumus jättää väliin paljon sellaista, missä lukee runo.
Kliseinen mielikuva runon esittämisestä – tiedätte kyllä – paatoksellisesti ja huomionkipeästi, kaikuu jopa ammattikatsojan takaraivossa, ja kun aikansa voi käyttää vaikka Netflixiin, tässä hedonistisessa epätoteen perustuvassa plus-miinuslaskussa runo useimmiten häviää. Täten siis tunnustan kliseisen ajatteluni ja yritän epätoivoisesti todistaa muuta.
Runo on paljas omakuva
Kajaanin Runoviikkoa on vietetty keskikesän aikaan vuodesta 1976. Näyttelijälegenda Veikko Sinisalo halusi perustaa tapahtuman juuri Kajaaniin pitämään yllä kainuulaisen kirjallisuuden perintöä. Ja sitähän riittää Lönnrotista ja Leinosta alkaen. Runoviikolla on aina arvostettu ja pidetty yllä puhumisen taidon ja suullisen perinteen merkitystä.
Runoviikon yhteydessä myönnetään myös useita erilaisia palkintoja ja muistamisia. Yle myöntää vuosittain Tanssiva karhu -palkinnon parhaalle uudelle runoteokselle, Kajaanin kaupunki myöntää Kalevalan juhlavuosina Elias Lönnrot -palkinnon ja joka toinen vuosi kilpaillaan Vuoden nuori lausuja -tittelistä. Jokaiselle runoviikolle nimetään suven runoilija, jonka tuotanto toimii yhtenä kokoavana teemana kunakin vuonna. Tänä kesänä valokeila kohdistui Pentti Saaritsaan, runoilijaan ja ahkeraan kääntäjään, jonka runodebyytistä tuli tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.
Taisto Reimaluodon ajatus Runoviikon ideasta pohjaa kansanvalistusaatteen ihanteille ja ihmisten halulle jakaa kokemansa toisten kanssa. Reimaluodon mielestä esitetty runo on aina ruumillisesti elettyä kokemusta ja siten omakuva.
”Sanojen kuulemisen kautta voidaan valistua toisten kokemasta. Ihminen haluaa tulla ymmärretyksi ja täällä ruumiillinen kokemus puretaan sanoiksi. Tärkeintä ovat sanat, niiden suhteet ja niistä katsojan päähän tulevat mielikuvat. Esiintyjän puhe vaatii vakaumusta ja omakohtaisuutta. Katsojalta runo vaatii keskittymistä ja suostumista. Suostumista siihen sanojen kautta tapahtuvaan siirtymään.”
Reimaluoto innostuu puhuessaan runosta. Hänen johtajakaudellaan Lönnrotin, Leinon ja Kainuun merkitys on kenties pienentynyt, mutta runoa hän selvästi rakastaa, ja runon kokemisen prosessia.
”Täällä (runoviikolla) on ihmisiä, joita täällä ruumiillistuvat sanat koskettavat syvästi, esitykset ovat näille ihmisille aidosti merkityksellisiä, jopa niin, että se muistuttaa jotain uskonnollista kokemusta”, Reimaluoto maalaa. ”Kuulija jää pienten hetkien haltuun, sanat siirtävät ihmisen toiseen hetkeen ja paikkaan, ikäänkuin väliseen.”
Tiedä tuosta, mutta kukapa minä olen toisten kokemuksia epäilemään. Totuus kuitenkin on, että Kajaanissa voi nähdä joka kesä todella laadukasta esittävää taidetta. Useimmissa esityksissä korostuu runo, sana tai puhe, ja vuosi vuodelta enemmän voi nähdä esityksiä, joiden runollisena kielenä on liike tai musiikki. Tanssiteatteria, modernia tanssia ja runoa yhdistää monitulkintaisuus, ja Kajaanissa nähtäviä numeroita yhdistää useimmiten se, että esitykset ovat pieniä, muutaman esiintyjän tapahtumia. Tämä johtuu tietenkin myös tuotantokustannuksista, mutta muitakin perusteita on.
”Soolot ja duetot ovat usein myös omakuvia, jotka ovat paljaampia”, sanoo Reimaluoto.
Runo on rietas ja groteski
Heti festivaalin ensimmäisenä päivänä minulla on ilo kokea esitys, jossa huolellisesti jäsennetty puhe yhdistyy uskottavasti koettuun näkyyn totuudesta. Jukka Hytin ohjaama P.S. on kokoelma Pentti Saaritsan omaa tuotantoa ja hänen käännöksiään. En kykene merkityksellistämään Johannes Lahtelan ja Eeva Putron sanatulvasta kaikkea, mutta kahden näyttelijän ja muusikon (Maco Oey) yhteistyö, ruumiillisuus ja vilpittömyys saavat lämmön läikähtämään rinnassa.
Toisen kerran paljaus saa minut kananlihalle näyttelijä Tuukka Vasaman runoteltassa, jossa hän tulkitsee runon yhdelle kuulijalle kerrallaan. Saan kuulla niin intensiivisen tulkinnan palasta A.W. Yrjänän tuotantoa, että Vasama tarjoutuu lausumaan lopuksi ”jotain rauhoittavaa”. Eikä tulkinta kummassakaan esimerkissä kuitenkaan ole meluisaa höyryämistä, vaan herkkää ja tarkkaa, taiten puhuttua.
Tällaisessa runossa ei ole kyse yksin taiteesta, vaan minusta ja tuosta toisesta, yhteydestä.
”Täällä katsotaan ihmistä. Runoviikolla ei nähdä miellyttämiseen tähtäävää talent showta, vaan täällä ihmiset näyttävät omat asiansa ja kuvansa”, sanoo Taisto Reimaluoto. ”Ihmisen arvo korostuu ja sille annetaan tilaa.”
Herkän ja vakavan vastapainoksi Runoviikko tarjoilee myös railakasta ja hauskaa. Mikko Roihan ohjaama ja sovittama, Maiju Lassilaa lainaava Sulaketta lainaamassa on tanssillinen finnhits-odysseia, joka tekee kännisestä urpoilusta virkistävän nolostuttavaa ja suomalaisesta seksuaalihämmennyksestä kansallisen ominaisuuden.
Petra Lampisen, Pinja Hahtolan ja Eero Enqvistin muodostama trio panevat vitun ja kyrvän heinätöihin esityksessään Tupa ryskyi, parret paukkui. Esitys perustuu mm. Elias Lönnrotin ja C.A. Gottlundin keräämään kansanperinteeseen, joka ei, todennöisesti siveellisyyssyistä koskaan päässyt Kalevalaan asti. Marc Gassotin esittämä miimikko vie keskelle näkymätöntä porno- ja väkivaltafantasiaa esityksessä Dark Side of the Mime. Yleisö nauraa ja myös osallistuu. Yhteys voi muodostua myös naurun kautta.
Runo on herätys
”Meitä runoihmisiä pidetään vähän hörhöinä. Tänne me kaikki runohörhöt saamme luvan kanssa tulla seuraamaan toistemme esityksiä”, sanoo näyttelijä Kirsi-Kaisa Sinisalo, joka toimii tällä hetkellä Hämeenlinnan Teatterin johtajana. Tapahtuman perustajan tyttärenä Sinisalo tuntee Kajaanin Runoviikon historian hyvin. Hän toimi myös Reimaluodon edeltäjänä Runoviikon taiteellisena johtajana vuosina 2007-2010. Sinisalo pitää tärkeänä sitä, että Kajaaniin saadaan vuosittain taiteellisesti korkeatasoinen kattaus epäkaupallisempaa esitystaidetta.
”Pienten esitysten parhaimmisto – kautta maan – löytää yleisönsä täällä.”
Runoviikon yleisömäärä on ollut pienessä kasvussa joka vuosi. Tänä vuonna esityksissä kävi noin 9500 katsojaa. Yksi Runoviikon loppuunmyydyistä esityksistä on Kaipausten ilta, joka on viime vuoden nuoreksi lausujaksi valitun Antti Tiensuun sooloesitys. Esitys perustuu Leonard Cohenin runoihin. Ilman Runoviikon kaltaista tapahtumaa tämä esitys tuskin kohtaisi näin suurta katsomoa. Tiensuu hiljentää 170-paikkaisen Kouta-salin arkisella herkkyydellään, ja saa lopuksi valtavan pitkät suosionosoitukset. Täällä halutaan kompata nuorta lausujaa, josta halutaan pitää kiinni kuin tapahtuman omana kasvattina, kuten muistakin kilpailun aiemmin voittaneista. Kilpailun vuonna 2008 voittanut Tuukka Vasama kertoo rakastuneensa runoihin juuri täällä.
Alan itsekin kiinnostua. Perhana sentään, miten imelä kertomus tästä tuli. Pohdin yhteydenottoa P.S. – esityksen ohjaaja Jukka Hyttiin kysyäkseni mistä kokoelmista esityksen runot ovat. Pohdin kirjastoon menemistä ja runohyllyn penkomista. Hankin itselleni Tanssiva karhu -palkinnon voittaneen Eino Santasen runokirjan Tekniikan maailmat. Harmittelen runokirjoja, jotka olen antanut pois. Vietän Eino Leinon eli runon ja suven päivää merkityksellisesti. Kotiin palattuani luen Aku Ankkaa ääneen kuin lausuen. Dear Eki, olenko ihastumassa?
Jaa:
