(Espanja – Kanada 2013)
O: Andrés Muschietti
N: Jessica Chastain, Nikolaj Coster-Waldau, Megan Charpentier, Isabelle Nélisse
K16
Ensi-ilta 22.3.
Äiti on nyt vähän vihainen.
Mama on kauhua, joka koettelee äitiyden ideaalia. Ydinperhekään ei tässä tapauksessa ole perinteinen. Annabel (Jessica Chastain) on rokkibasisti, joka pitää paitsi runsaasta kajalista myös pitkäaikaisesta partneristaan Lucasista (Nikolaj Coster-Waldau). Niinpä hän on valmis ottamaan Lucasin veljentyttäret osaksi perhettä.
Mutta tytöt (Megan Charpentier, Isabelle Nélisse) tuovat mukanaan ylimääräisen asukin. Elokuvan yliluonnollinen kauhu kumpuaa kireäpinnaisesta äitihahmosta. Hahmo on suojellut vanhempansa menettäneitä tyttöjä metsässä viisi vuotta, eikä aio luopua adoptoimastaan jälkikasvusta helpolla.
Elokuvan on ohjannut aiemmin samasta aiheesta lyhärin tehnyt argentiinalainen Andrés Muschietti. Mainoksissa näkyy kuitenkin isommalla leffan tuottajan, Guillermo del Toron nimi. Hän on ohjannut Pan’s Labyrinthin sekä tuottanut muun muassa Orpokodin sekä Julian silmät. Kauhu on del Toron bisnes.
Ja tuottava bisnes onkin. Suhteellisen pienellä rahalla, vain 15 miljoonalla dollarilla toteutettu Mama tuplasi jo avausviikonloppunaan budjettinsa. Suosio selittyy ainakin pääosanäyttelijän vetovoimalla, Yhdysvaltojen 13 vuoden ikärajalla (Suomessa elokuva on saanut luokituksen K16) ja kauhun suosiolla. Ehkä vetovoimaa on myös keskeisellä aiheella, äitiydellä.
Kauhun piirissä aihe on tuottanut kiinnostavia juonikuvioita Rosemaryn painajaisesta Alieniin. Ja jos Mamaa haluaa ylitulkita – ja minä haluan – se on äitikauhua ydinperheen puolesta. Paha aaveäiti on yksinäinen nainen. Samoin on kaikesta päätellen se sukulaistäti, joka haluaa oikeusteitse viedä lapset itselleen. Jää siis rakastavassa (hetero-)parisuhteessa olevan Annabelin tehtäväksi suojella tyttöjä näiden ”vanhapiikanaisten” omistavalta ja kieroutuneelta rakkaudelta. Siinä sivussa Annabel jättää basistin hommat ja muuttaa puhtoiseen lähiöön, kasvaa kunnon äidiksi.
Valitettavasti juonikuvio on kiinnostavampi paperilla kuin valkokankaalla. Kauhua rakennetaan alkuun hissuksiin, eikä tuonpuoleinen näyttäydy yksin pahana. Hiipivä kauhu jää kuitenkin jalkoihin, kun äitiaave paljastaa kasvonsa ja kirkuminen alkaa. Ihmiset menevät yksin pimeisiin metsämökkeihin, kurkistavat epäilyttäviin komeroihin ja juoksevat karkuun. Sitä tavallista siis.