Riku Korhosen kohuhaastattelu jatkuu. Nyt mukana myös väkivallan uhka.
Kuvankäsittely: Eva-Liisa Orupold
Kirjailija Riku Korhosen Sylville antaman Kymmenen tuopin haastattelun ensimmäisessä osassa puhuttiin kirjallisuudesta, kriitikoista, musiikista, miehistä ja naisista. Ja paljon feminismistä. Sekä seksistä.
Kun tekee tällaista humalahaastattelua, on syytä olettaa että meno ei pysy loppuun asti yhtä raikkaana kuin toisen ja kolmannen juoman kohdalla. Tässä Kymmenen tuopin haastattelun jälkimmäisessä osassa vaivutaan melankolian ja surun syövereihin, riidellään, uhotaan ja jupistaan.
Ja lauletaan. Aika perusmeininki siis, jos illan kaarta katsoo.
Kuudes tuoppi (19.44)
Viidennen juomamme kohdalla valloilleen ryöpsähtänyt seksipuhe jatkuu vielä jonkin aikaa. Olen varma, ettei Korhonen kaipaa minua puolustajakseen, mutta mainitsen nyt kuitenkin jutun ensimmäistä osaa tai iltapäivälehtien tiivistyksiä lukiessaan pahastuneille, että Rikun puhe ei kuulosta kerskailulta. Hän kuulostaa yksinkertaisesti mieheltä, joka on päättänyt, ettei hänellä ole elämässään mitään salattavaa tai hävettävää. Juttujen sävyssä on myös itseironiaa.
Kuunnellesani Korhosen juttuja alan yhtäkaikki miettiä naisenkaatajan homman fyysistä puolta. Tulee mieleen ihmetellä, onko Riku Lääkäriromaanin Niklaksen kaltainen superori, jolla seisoo aina tai joka on joka tapauksessa jollain tapaa hyvä pano.
Aina. Ainakin omasta mielestään.
Tarkoitan, että emmekös me miehet ainakin ”huonompia” aktejamme yleensä muistele lähinnä kaamean häpeän vallassa, sikäli kun nyt sitten edes muistelemme.
”Ei sitä aina… kyllä tässä ikääntyessä huomaa kaikenlaista. Kyllä mä kaksikymppisenä olin takuuvarmasti nopeempi nappi. Ei tässä nyt luojan kiitos vielä mitään katastrofia ole tapahtunut. Mutta mulla ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta, että olisin pelännyt naisia. Joillain miehillä on se pelko, ja uskon että siitä tulee se naisiin kohdistuva aggressio.”
Rikun vastaus palauttaa mieleeni jonkun Sylvi-kollegan ehdottaman kysymyksen. Miten seksi ylipäätään on muuttunut iän myötä?
Ja taas mennään.
”Minusta paljon kauniimmaksi. Yhä paremmin on itse silmät pystyssä läsnä. Ja sitten, en mä voi valehdella… Mitään tällaista ei koskaan tule: Olin intissä, 22-vuotias. Tapasin Turun Downtown-nimisessä junttiläävässä tytön, ja mentiin hänen kanssaan vanhempieni luo, minulla ei siinä vaiheessa ollut omaa kämppää, nukuin armeija-ajan viikonloput vanhempien luona. On kauhean säälittävää sanoa näin 40-vuotiaana, mutta mun elämän seksuaalisen spontaaniuden lakipiste oli se isotissinen tyttö, jonka kanssa me lähdettin naimaan sinne mun vanhempien luo.”
”Se oli raivokasta, hellää ja kivaa. Mun systeri Laura oli ruvennut opiskelemaan maantiedettä ja se oli lähdössä seuraavana aamuna tenttiin. Sisko huusi viereisessä huoneessa että ’turpa kii, mulla on tentti huomenna’. Tuollaisia asioita ei tapahdu enää, ja luojan kiitos niitä ei tapahdu enää. Ne on jääneet sinne ihanaan, labiiliin, tyhmään nuoruuteen. Ja mä siis en ole ollut koskaan mikään seksimaanikko. Mutta on ollut sellaisia vaiheita, että olen ollut tietyllä tavalla pakkomielteinen pillun suhteen.”
Mä olen kyllä huomannut, että sä aika helposti alat puhua pillusta. Muutenkin kuin tässä haastattelussa.
”No nii-in. Puhutaanko sitten… what else is there? Mä ainakaan mitään keksi.”
No. Jos ajattelen omia ystäviäni niin kyllä me illlanvietoissamme puhumme aika paljon turvallisemmista asioista. Loputtomasti vaikkapa jalkapallosta, enkä ainakaan itse suinkaan edes haluaisi asian olevan toisin.
Mutta sä olet tuollainen suoraan-asiaan-jätkä, mikä on aika virkistävää.
”Kiitos. Toi oli ihanasti sanottu. Olen ajatellut miesten mykistymistä ja päätin tosiaan kaksikymppisenä, etten ikinä päädy tohon. Puhun mistä tahansa, liikaakin, mutta ainakaan kenenkään ei tarvi arvailla että mitähän mieltä se nyt vittu oli kun se jo kuolikin. Se on elämän aliarviointia ja halveksuntaa, jos on liian varovainen.”
Seitsemäs tuoppi (20.37)
”Mikäs meidän seuraava teema on?”, Riku kysyy.
Ai nytkö sitä ollaankin jo kyllästytty edelliseen?
”Ei, puhutaan puhutaan.”
Emme kuitenkaan jatka panojuttuja enää tässä vaiheessa. Alan reflektoida ääneen toimittajanurani ensimmäisen kymmenen tuopin haastattelun sujumista. Mielestäni ilta on mennyt hyvin ja antoisasti. Tajuan humalani läpikin tämän olevan keskivertoa kiinnostavampaa kamaa.
Niin usein haastattelujutuista tulee pikkaisen tylsiä, vaikka haastateltava olisi kuinka mielenkiintoinen ihmisenä, taiteilijana tai molempina. Ihmiset varovat julkisuuskuvaansa, eivät useinkaan puhu suoraan. Pahimmillaan PR-ihmiset rajoittavat puheenaiheita ja häiritsevät muutenkin vapaata kommunikaatiota. Turhaa porukkaa.
”Meillä turkulaisilla kirjailijoilla ei yleensä ole PR-ihmisiä. Me ollaan tekemisissä niin pienen talousalueen kanssa, eikä sekään talous kierrä ensisijaisesti kirjojen ympärillä. Jostain helvetin syystä.”
Puhumme hetken siitä, miten kalliita kirjat ovat. Mainitsen lukevani mieluusti kaikenlaista muutakin kuin oletettavasti hyvää kirjallisuutta. On jännittävämpää antaa sattumalle sijaa kirjavalinnassa.
”Mä luen myös ihan mitä tahansa paskaa. Mä olin kerran kuukauden kustantamolla töissä kelaamassa käsikirjoituksia läpi, Sammakolla. Ne oli paskoja. Lähtökohtaisesti sieltä tuli ihan scheissee. Yks kundi aloitti näin että ’Koska haluan kuvata elämäni kokonaan, minun on aloitettava siitä ajasta kun olin vielä kohdussa.’ Sitten se kuvaa olemistaan kohdussa, kertoo niistä äänistä…”
Seuraavaksi Riku muistaa käsikirjoituksen, jonka lukeminen oli yksinkertaisesti liikaa.
”Saatekirjeessä jo oli, että tässä tapahtuu vähän tällaisia rumia juttuja. Naiskirjoittajan teksti kertoi siitä, kuinka hänet oli raiskattu. Sitten mä luen sitä ja olen että ’vittu tää on niin saatanan ahdistavaa, en kestä’. Sitten katsoin sitä saatekirjettä. Tajusin, että tunsin kirjoittajan, tosi suloinen kiva tyttö. Lopetin sen työn, se oli ihan hirveää.”
Menemme hyvin vakavaksi. Voi Jeesus. Tämä on taas näitä. Nyt tunnen itsekin alemmuutta kammottavan sukupuoleni tähden.
”Mä tunnen vihaa meitä miehiä kohtaan. Mikä ei tarkoita, ettei me kyettäisi myös hyvään.”
ONHAN MEISSÄ HYVIÄKIN, huudan näköjään suu jostakin syystä kiinni nauhurissani.
”Ei nämä ole kaikille itsestäänselvyyksiä. Mutta mä olen jossain mielessä myös hyvin primitiivinen fatalisti. Meidän sukupuoli määrittää meitä valitettavan pitkälle. Mä en haluaisi että niin olisi, mutta niin se vaan on.”
Haastattelun ensimmäisessä osassa hehkutettu kirjallisuudentutkija tekee paluun pöytäämme.
”Tämä tulee taas Terry Eagletonilta. Totta kai tietty määrä ihmiselämää on biologisesti determinoitua, siellä on tietty määrä primitiivisiä juttuja, joita vastaan me vaan ei voida taistella. Mutta mikään näistä determinaatioseikoista ei ole määrännyt meitä esimerkiksi hyväksymään vääryyttä. On todettu, että vääryyden vastustaminen kuuluu ihmisyhteisöjen luonteeseen.”
Kahdeksas tuoppi (21.04)
Jatkamme taas juttua Eagletonista ja yliopistossa opiskelun merkityksestä maailmankuvalle. Muistelen haaveilleeni opiskelujen alkuaikana yliopistourasta. Nyttemmin ei harmita, ettei siitä mitään tullut. Kun yliopistoissa työskenteleviä tuttuja kuuntelee, se näyttää muuttuvan yhä kurjemmaksi paikaksi.
”Yhä useampi niistä tekee itsemurhan. Se on yksi kurjimmista asioista.”
Mutta toisaalta. Ihmissuhteet ja opiskelu, opiskelu ja ihmissuhteet.
”Siinä kun häilyy teorian ja tussun välillä niin siinähän sitä oppii.”
Pyörimme molemmat 90-luvulla Turussa, vaikkemme toisiamme tunteneetkaan. Imamin keinutuolissa tuli istuttua paljon, se oli niin kätevästi siinä kampuksen syrjässä.
”Klassinen paikka. Mutta kauheaa, miten siihenkin paikkaan kytkeytyy niin paljon tragediaa. Miten ihmiset kaiken sen nuoruuden optimismin jälkeen sitten havahtuukin, että ’vittu, parempi olisi sittenkin olla kuollut’.”
Tunnelma on valahtanut synkäksi. Olemme juoneet jo ihan liikaa. Parin tunnin takaisesta nousuhumalakikatuksesta ei ole jäljellä mitään.
Riku muistelee Imami-kasvoihin kuulunutta runoilija Ilkka Koposta (1973–1998), itsemurhan tehnyttä ystäväänsä.
”Hän oli ja on huippukirjoittaja, missä sitten kirjoitteleekaan. Ilkka oli tosi vaikea, ihan mahdoton. Meillä oli hyvässä ja pahassa yhteenottoja. Hän oli hyvin epästabiili, mutta ihana kiva ja kaunis sielu. Liian nuorena kuoli. Kun ajattelee tähänkin ikään mennessä, niin onhan näitä frendejä mennyt ihan liikaa.”
Muun muassa huumeisiin.
”Niissä huumekuolemissa on usein joku huolimattomuuselementti, mikä mua vituttaa. Ihmisiä kuollut…”
Riku itkee.
”Getting emotional here… Ihmiset on huolimattomia. Ensimmäinen oli kaveri ala-asteelta saakka, lähti lukiostaan vetämään lääkkeitä silloiselle asuntomessualueelle. Hän meni sinne ja kuoli sinne. Silloin mä ekan kerran edes tajusin, että on olemassa joku kamaan kuoleminen. Että tässähän on isoja ja pelottavia voimia, ei tähän pitäisi niin kevyesti suhtautua. Sen jälkeen niitä on ollut useampia. Just sellaisia hukkaluoteja. Hyviä ihmisiä, joilla olisi taatusti ollut vielä vaikka mitä annettavaa. Vituttaa, että menee inhimillistä potentiaalia hukkaan.”
Rämmimme tuoppimme tyhjiksi surkuteltavien puheenaiheiden keralla.
Yhdeksäs tuoppi (21.36)
Viereiseen pöytään on jo jokin aika sitten ilmestynyt kahdesta nuoresta kundista ja yhdestä tytöstä koostuva perin hämmentävä seurue. En voi olla kuuntelematta heitä oman keskustelumme yhä tihenevien hiljaisuuksien aikana. Jos oikein ymmärrän, tyttö on aiemmin seurustellut pojista toisen kanssa. Nyt se toinen pojista haluaisi, että ex-pariskunta suostuisi esiintymään hänen kuvaamassaan pornovideossa.
Ei siinä mitään.
He puhuvat myös yhteiskunnasta ja isänmaasta. Korva tarttuu yhä useammin toisen nuoren miehen äärioikeistolaisiin mielipiteisiin.
”Pekka Siitoin oli ihan hyvä jätkä”, hän kuuluu sanovan.
Tämä on Korhoselle liikaa. Alkaa liian pitkällinen, väliin taukoava mutta sitten taas jatkuva sanasota.
”Mitä vittua sä puhut”, Riku kivahtaa naapuripöytään. ”Pekka Siitoin on paskaa.”
Muulla pöytäseurueella on saman tien täysi työ pidätellä nuorukaista.
”Lähetään tonne ulos katsomaan”, hän aloittaa perinnetietoiseen tapaan. ”Mä hakkaan sut kuoliaaksi.”
Ja niin edelleen. Seurue lähtee ja keskitymme heidän mollaamiseensa. He palaavat, olivatkin vain tupakalla. Sanasota jatkuu, mies on taas lähellä karata Korhosen kimppuun. Koitan esiintyä diplomaattisesti, koska olen ihan helvetin kehno tappelemaan.
Tilanne on karkaamassa käsistä useaan otteeseen. Turha näitä on tässä sen tarkemmin toistaa. Mitään merkittävää ei puhuta, mitään merkittävää ei lopulta myöskään tapahdu.
Lopulta hirveä seurue lähtee.
”Vittu mitä porukkaa”, mutisemme, ja Riku hakee meille vielä yhdet.
Kymmenes tuoppi (22.20)
Peli on lopullisesti menetetty. Olemme juoneet ihan liikaa. Älkää yrittäkö tällaista haastattelua siellä kotona. Kauhean paljon kirjaamisen arvoista emme puhu. Yritän parhaan mukaani skarpata, koska minähän tässä olen se toimittaja. Riku vastaa useimpiin kysymyksiini laulamalla. Esimerkiksi Kissin Heaven´s on Firea.
Noista äskeisistä tyypeistä puheenollen, oletko sä ylpeä siitä, että oot suomalainen?
”Tietenkin.”
Ootko vai, oikeasti, ankea maahan tämä aika lailla on?
”Mä rakastan Suomea, mä en vaan pidä siitä mitä se on käytännössä, enkä kestä tollaisia vajakeita kuin nuo, mutta mieluummin sitä asuu täällä kuin norjalaisten tyttöjen jalkovälissä.”
Kaikkihan täällä menee koko ajan huonompaan suuntaan.
”Mutta rakkaus on aina kaaosta.”
Nyt sä sekoitat rakkauden isänmaanrakkauteen.
”(laulaa) must love daddy... Eihän sille voi mitään. Jos ei isäänsä rakasta niin ei rakasta koko elämää. Mutta mä olen kyllä vitun ärsyyntynyt tosta äskeisestä sodasta.”
Rikun on lähdettävä. Olemme juoneet ne kymmenen ja istuneet tässä kuusi ja puoli tuntia. Hyvästelemme.
”Mua ei kiinnosta kuin tyttöjen rakkaus”, Riku sanoo.
”Kaikki muut saa painua vittuun.”