(Pawn Sacrifice, Yhdysvallat 2014)
O: Edward Zwick
N: Tobey Maguire, Peter Sarsgaard, Liev Schrieber, Robin Weigert
Ensi-ilta 4.12.2015
Neron muotokuva olisi vaatinut tulkitsijakseen nuoren Geoffrey Rushin maneristisen Tobey Maguiren sijaan.
Bobby Fischer asuu Pasadenassa -näytelmä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Bobby Fischeristä. Teini-ikäiset ja kaunokirjallisuudelle myötämieliset aivoni luulivat hahmoa fiktiiviseksi, näytelmässä kun Bobby Fischer ei edes esiinny.
Fischer osoittautui sittemmin ihan oikeaksi ihmiseksi ja todella kuuluisaksi sellaiseksi. Sattumoisin kolme vuotta ennen näytelmän näkemistä Fischer oli otellut lajissaan shakissa uudestaan arkkivihollisensa Boris Spasskyn kanssa, jonka hän oli voittanut ”vuosisadan ottelussa” Reykjavikissa vuonna 1972. Pawn Sacrifice -elokuva kertoo tästä ottelusta ja Fischerin äärimmilleen virittyneen ja herkän mielen epävakaasta kehityksestä.
Tobey Maguire ei ole paras mahdollinen valinta aikuisen Fischerin rooliin, mutta hän saa sentään pidettyä suurimman osan maneereistaan kurissa tulkitessaan monomaanisen ja paranoidisen mielen taistelua kasvavan julkisuuden, egoismin ja suorituspaineiden keskiössä. Tosin islantilaisella maaseututiellä astellessaan Fischer näyttää epäilyttävästi Hämähäkkimieheltä.
Fischerin sijaan huomio kiinnittyykin Spasskya näyttelevään Liev Schrieberiin ja shakkisekundatti-pappi Lombardya näyttelevään Peter Sarsgaardiin. Molemmat kun ovat hiukan liian komeita rooleihinsa. Verratkaapa vaikka huviksenne arkistokuvia vuoden -72 ottelusta IMDb:n näyttelijäpotretteihin.
Maguiren karisman puute ja lievä manerismi eivät saa kiinnostumaan elokuva-Fischeristä henkilönä tarpeeksi. Sen sijaan hänen äitinsä Regina (Robin Weigert) ja siskonsa Joan (Lily Rabe) olisivat ansainneet vähän laajempaa taustoitusta. Nyt sekä Reginan kiinnostava menneisyys Neuvostoliitossa ja Joanin yllättävän pysyvä asema veljensä henkisenä tukipilarina jäävät vain huitaisuiksi, kun kamera viipyilee aivan liian pitkään ärsyttävän lakimiehen Paul Marshallin (Michael Stuhlbarg) kasvoilla. Kameran viipyily Sarsgaardin kasvoissa on sen sijaan ok. Katsokaa vaikka:
Shakista perusasiat tietävälle elokuva liikkuu pelin osalta ymmärrettävällä tasolla. Missään vaiheessa ei oleteta, että katsoja tietäisi mitä tarkoittaa Nimzo-intialainen puolustus tai elokuvan nimi sotilaanuhraus. Fischerin mielen laskentatehokkuutta satojen miljoonien eri siirtomahdollisuuksien edessä visualisoidaan ilmiselvällä tavalla, mutta kukapa nyt varsinaisesti voisi väittää tietävänsä, miten huippuälykön pää toimii. Elokuvassa keskitytään paljon shakin psyykkaus-puoleen ja esitetään, kuinka Fischer, ilmeisesti tietämättään, saa Spasskyn viileän tasaisen suoritusputken hajoamaan esittämällä mitä oudoimpia vaatimuksia mestaruusottelun jatkumiseksi.
Elokuvan pysäyttävin anti koetaan aivan lopussa, kun hätäisimmät katsojat jo siirtyvät ovea kohti olettaen lopputekstien alkavan. Niissä nähtävässä arkistomateriaaliassa nähdään, mitä Bobby Fischeristä tuli: kaupunkipummilta näyttävä mielisairas, jonka paranoia maailmaa ja elämää kohtaan ajoi hänet asumaan ympäri maailmaa ja lopulta kuolemaan Pawn Sacrificen päätapahtumapaikassa Reykjavikissa. Voi hyvin kysyä, olisivatko nykyajan psykiatriset työkalut tuottaneet yhdelle 1900-luvun suurimmista mielistä yhtään laadukkaampaa ja rikkaampaa elämää.
älykkyys, Bobby Fischer, mielisairaus, Pawn Sacrifice, Peter Saarsgaard, shakki