Willensauna, Kansallisteatteri
Näytöksiä 10.12. asti
Äitikortti-näytelmä kannustaa, herättää ajattelemaan ja ottaa huomioon sen, että tuoreille äideille äitiys voi olla todella ahdistavaa.
”Kyllä sä ymmärtäisit, jos olisit itse äiti!”
”Kyllä se mieli vielä muuttuu lasten saamisen suhteen!”
”Lapsien saaminen on velvollisuus.”
Monet kolmenkymmenen ikävuoden eripuolilla seilaavat ovat varmasti joutuneet kuulemaan tämänkaltaisia oivalluksia liittyen lasten saantiin. Anu Silfverbergin vuonna 2013 julkaisemaan samannimiseen kirjaan perustuva Kansallisteatterin Äitikortti ottaa kantaa samanlaisiin kysymyksiin. Äitikortti herättää ajattelemaan vanhemmuuteen ja lastensaantiin liittyviä kysymyksiä niin yksityisen kuin poliittisenkin kannalta. Miksi keski-ikäinen lapseton nainen on työelämässä uhkaava ja kylmä, mutta samanikäinen lapseton mies vain tehokas ja omistautunut? Saako kuka tahansa udella lapsien hankkimisaikeista, eikö kyseessä ole yksityinen asia?
Esitys on revyytyyppinen, jossa näyttelijät laulavat ja säestävät lasten lelusoittimilla tunnettuja lastenlauluja varsinaisten kohtauksien välissä. Katsojalle herää kysymys, onko ohjaaja Olka Horila mahdollisesti ajatellut, että näin vakavia feministisiä ajatuksia pitää jotenkin keventää ja onko hän valinnut laulut tähän tarkoitukseen. Toisaalta lauluilla tuntuu olevan myös vakavampi tarkoitus: Mörkö se lähti piiriin kiihtyy joka ”tinttan tanttan tallallein” kohdalla ja päätyy kaaosmaiseksi punkiksi vilkkuvien valojen ja hyppivien näyttelijöiden säestämänä. Laululla kuvataan lapsentekoa, joka kyseisen parin kohdalla lähtee liikkeelle mukavasta ja leppoisesta ajatuksesta ja ajautuu maaniseen suorittamiseen ja ahdistukseen. Tämä johtaa pohdintaan siitä, miksi ”kaikki muut” onnistuvat lapsien hankkimisessa.
Esityksessä parasta on se, ettei se saarnaa tai anna suoria vastauksia. Näytelmä esittelee monia eri näkökulmia samaan asiaan, ottaen kuitenkin huomioon sen, kuinka varsinkin tuoreille äideille eri näkökulmien paljous voi olla todella ahdistavaa. Näytelmä kyseenalaistaa monia vanhemmuuteen ja lapsien kasvatukseen liittyviä ”totuuksia”. Se esimerkiksi esittelee isän ja lapsen suhteen ainutlaatuisena ja kysyy, miksi vastikkeella ruokkimista ajatellaan vain imetysvastaisena, eikä esimerkiksi mahdollisuutena isälle olla osana lapsen rutiineja.
Äitikortti kannustaa naisia ja äitejä olemaan toistensa tukena, eikä kilpailemaan omilla valinnoillaan toisien kanssa. Tästä hilpeänä esimerkkinä on leikkipuistokohtaus, jossa tuore äiti kuuntelee kauhusta kankeana kahden kokeneemman äidin passiivisaggressiivista kilpalaulantaa muun muassa eineksistä, kestovaipoista ja kantoliinoista. Tuore äiti on roolisuoritukseltaan inhimillisen ihana rämpiessään kotiin, repien ympärilleen sidotun kantoliinan ja huutaessaan: ”Mä lopetan!”
Äitikorttia voi suositella tietysti henkilöille, joille lapset ovat ajankohtainen osa elämää, mutta myös niille, jotka painivat odotusten ja omien valintojen suossa asian suhteen. Lisäpisteitä näytelmälle tulee hauskasta markkinoinnista, eli Äitilipusta, joka on tarkoitettu ”kaikille biologisille äideille, adoptio- ja sateenkaariäideille ja sympatia- ja wannabe-äideille”.
Ohjaus: Olka Horila
Rooleissa: Aarni Kivinen, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Joel Mäkinen, Meri Nenonen, Kreeta Salminen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Katri Rentto
Valosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Naamioinnin suunnittelu: Pauliina Manninen