James Bond | Sylvi

logo_sylvi-9102861

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

Javier Bardem | Sylvi

logo_sylvi-4751226

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

Faust | Sylvi

(Venäjä 2011)
O: Aleksandr Sokurov
N: Anton Adasinsky, Isolda Dychauk, Georg Friedrich, Johannes Zeiler
K 16
Ensi-ilta 23.11.2012

 star-2479049star-2479049 

Venäläisen taide-elokuvan mestarin Goethe-luenta on ilotonta ja raskasta katsottavaa.

Vallanhalun, kärsimyksen ja rakkaudenkin analyyseistään tunnettu uudemman venäläisen elokuvan mestari Aleksandr Sokurov on tarttunut uusimmassa elokuvassaan itsensä Goethen Faustiin, inhimillisen himon ja perisynnin kirjaan. Faust päättää Sokurovin neljän elokuvan sarjan vallasta, aiemmissa osissa on kuvattu onnistuneesti ja jopa mestarillisesti Hitleriä (Moloch), Leniniä (Taurus) ja keisari Hirohitoa (The Sun).

Faustin tyylilaji on selvä heti alkuhetkistä. Ensimmäisessä kohtauksessa tohtorimme (Johannes Zeiler) tekee apulaisensa kanssa ruumiinavausta. Suolia tipahtelee lattialle, kuolleen miehen penis komeilee lähikuvassa, ulosteen ja oksennuksen haistaa katsomoon saakka. Kerronta on jatkossakin korostetun lihallista.Epämääräiseen historiaan sijoittuvan tarinan saksalainen pikkukaupunki on likainen ja ahtaan tuntuinen paikka, ihmiset kulkevat rääsyissään, päähenkilöitä (tai -henkilöä) motivoivat lihanhimo, rahanhimo, ahneus, alhaiseksi merkityt ruumiilliset tarpeet. Pahuus.

Toisin sanoen Sokurov ohjaa Goethen fantasiaelementtejä ja yliluonnollistakin, symboliikkaa ja moraalifilosofiaa uhkuvan teoksen koko lailla naturalistisella otteella. Yhdistelmä on teoriassa kiinnostava, semminkin kun Sokurov on aiemmin kyennyt jalostamaan naturalismin kuvaston kurjuuden kiehtovaksi ja moniselitteiseksi taiteeksi.

Näin ei nyt vain tällä kertaa käy. Faust on piinallisen pitkäveteinen elokuva, koska siinä ei oikein ole kuin yksi taso. Tohtori Faust on itsekäs ja rujo tyyppi, rahanlainaamossa kohdattu ja mukaan verellä kirjoitetun sopimuksen jälkeen lyöttäytyvä sielunvihollinen (Anton Adasinsky) ahneudessaan hillitympi ja hienovaraisempi, mutta ulkoiselta hahmoltaan hänkin korostetun groteski ja vastenmielinen. Keskeiset roolit näytellään melkein kuola suupielestä valuen, fyysistä rujoutta liioitellen. Ahtaaseen kuvakokoon pakotettu elokuva puristaa henkilönsä ankeaan muottiin. Vain Faustin hyväksikäyttämässä Margaretessa tuntuisi olevan hyvyyttä, mutta sen tutkiminen ei Sokurovia ole tällä kertaa kiinnostanut.

Sylvin joulukalenteri Luukku 7 | Sylvi

Sylvin joulukalenterissa neuvotaan, minkä jouluvalmistelun voit juuri tänään jättää tekemättä.

Kuva: Riitta Supperi. Kuvan ihmiset eivät liity mitenkään mihinkään. Mutta pikkujoulut.

PE 7.12. Vastusta sosiaalista painetta ja jätä työpaikan pikkujoulut väliin. Säästyt monelta kiusalliselta tilanteelta ja todennäköisesti sinulla on vielä maanantaina työpaikka jäljellä. Teet palveluksen kaikille parisuhteessa oleville, myös itsellesi, kun et vokottele varattuja tai ole itse vokottelun kohteena.

Pysyt terveenä. Et hanki itselleesi yöllisessä taksijonossa flunssaa. Säästät selvää rahaa kun et tarjoa jatkopaikassa kierrosta kollegoille, jotka olet tavannut kerran.

Jos väen vängällä himoitset krapulaa ja haluat menettää kasvosi, sen voi tehdä paremmassakin seurassa ja ilman ammatillisia seuraamuksia. Vedä kotona kalsarikännit ja/tai mene viihtymään paikalliseen kapakkaan samanhenkisten, järkevien ihmisten kanssa.

EDELLINEN LUUKKU: TO 6.12.

SEURAAVA LUUKKU: LA 8.12.

Beasts of the Southern Wild | Sylvi

(USA 2012)
O: Benh Zeitlin
N: Quvenzhané Wallis, Dwight Henry, Gina Montana
K12
Ensi-ilta 11.1

 star-5804430star-5804430star-5804430star-5804430star-5804430 

 
Maailmanlopun maisemissa kasvaa kuusivuotias tyttö.
 
Bathtub on nimensä mukaisesti märkä paikka. Sen asukkaat hymähtelevät ihmisille, jotka ovat rakentaneet patovalleja, pelkäävät väistämätöntä ja elävät toisten sanelemaa elämää. Bathtub sijaitsee Amerikan etelässä, rämeiden keskellä, jonne yhteiskunnan lait eivät ulotu.

Lucy Alibarin näytelmän pohjalta kirjoitettu elokuva on keksinyt paikan, joka periaatteessa voisi olla todellinen marginaalin hökkelikylä jossain Katrina-hurrikaanin murjomissa metsissä. Bathtub tuntuu kuitenkin enemmän sadunomaiselta maailmanlaidan yhteisöltä. Sen ihmiset käyvät kotipolttoisella viinalla ja kulkevat rääsyissä, mutta he ovat myös ylpeätä porukkaa, joka osaa pitää hauskaa.

Näissä maisemissa kasvaa kuusivuotias Hushpuppy (Quvenzhané Wallis), joka pelkää tulevaa vedenpaisumusta ja välillä myös äkkipikaista isäänsä (Dwight Henry). Vielä enemmän hän kuitenkin pelkää isän menettämistä. Äidittömän Hushpuppyn maailmankuva rakentuu sekoituksesta mytologiaa ja uteliaisuuden ajamia havaintoja siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen.

Itse elokuva sen sijaan rakentuu tee-se-itse-hengessä uudelleen muovatusta todellisuudesta, runollisraamatullisesta luontokuvauksesta ja lapsen näkökulmasta. Alle kahden miljoonan budjetilla toteutettu draama on kerrassaan ihmeellinen omaperäisyydessään ja tinkimättömyydessään. Ohjaaja Benh Zeitlinin esikoinen lumoaa yhtä aikaa silmät ja sydämen – ja näihin osoitteisiin se selvästi pyrkiikin. Aivot tulevat vasta kolmantena sen tärkeysjärjestyksessä.

Hushpuppyn pelot käyvät toteen. Yöllä alkava myrsky hukuttaa hajanaisen asujaimiston ja yhtä lailla pettämässä on isän kroppa. Hushpuppy ei kuitenkaan ole olosuhteiden uhri – niin kuin ei kukaan Bathtubissa – hän on oman elämänsä muovaaja ja sen sankari.

Pääosaa näyttelevä Quvenzhané Wallis on yhtä ihmeellinen kuin elokuvakin. Näyttelijänä kokematon lapsi kantaa kertomusta hurjapäisellä mutta herkällä olemuksellaan ja seisoo loppujen lopuksi vastakkain myyttisten petojen kanssa, vankkumatta ja varmana.

Terraferma | Sylvi

(Italia 2011)
O: Emanuele Crialese
N: Filopo Pucillo, Donatella Finochiaro, Beppe Fiorello, Mimmo Cuticchio, Rubel Tsegay
Ensi-ilta 27.7.2012

 star-1253760star-1253760star-1253760half_star-4672014 

Kalastajakylä kuihtuu, mutta pakolaisia sinne sen kuin virtaa yhteiskunnallisessa moraalidraamassa.

Nuoren kalastaja Filipon (Filippo Pucillo) ja isoisä Erneston (Giuseppe Fiorello) elinkeino on vaarassa. Kalastus ei tahdo enää kannattaa, mieluummin kannattaisi luopua, romuttaa vene ja nostaa korvaukset. Filippon Giulietta-äidin (Donatella Finocchiaro) kaavaileman turismibisneksenkään kantavuudesta ei ole pienessä sisilialaiskylässä takeita.

Asiat mutkistuvat entisestään, kun Filippo ja Ernesto poimivat merestä hukkumaisillaan olevan etiopialaisnaisen (tosielämän venepakolainen Timnit T). Laittomien siirtolaisten pelastaminen on absurdinjulman lain mukaan merivartioston yksinoikeus, ja kohta perhe piilotteleekin autotallissaan viimeisillään raskaana olevaa naista.

Emanuele Crialesen (Kultainen portti) elokuvan vahvuus on aidossa paikallisvärissä, ja tällä ei nyt tarkoiteta postikortinkauniita Välimeren saaristomaisemia. Terraferma vie todentuntuiseen maantieteelliseen paikkaan, eteläpäästään ruopeavan Euroopan ja kaoottisen Afrikan väistämättömään liitoskohtaan. Jokainen keskeisistä roolihahmoista on tilanteessaan ja reaktioissaan uskottava. Miten tasapainottaa inhimillinen hyvyys ja oman selviytymisen ensisijaisuus? Olisiko huono-osaisista sittenkin auttamaan vielä huono-osaisempia? Ehkä nimenomaan heistä?

Keskushenkilöksi nousevaa Filippoa näyttelevän Pucillon kasvot hehkuvat neorealismista muistuttavaa todellista mutta silti suorastaan ylielokuvallista charmia. Juuri hän tekee elokuvan rankimmat valinnat, varsinkin unohtumattomassa kohtauksessa, jossa yöllinen veneajelu viehättävän turistitytön kanssa saa karmaisevan käänteen.

Terraferma saa vaivatta välittämään päähenkilöistään, mutta aivan osiensa summaksi Crialesen moraliteetti ei siltikään kasva. Ehkä filmin toteavasta otteesta olisi jossakin kohtaa pitänyt ottaa kunnon irtiotto. Nyt hyväsydäminen elokuva on tunnekokokemuksena hieman vajaa.

Ajatuksia tämä silti herättää. Mietitään nyt vaikkapa tätä yhteistä Eurooppaamme. Miten erilaisten kysymysten kanssa sen etelälaidalla painitaankaan.

 Kuva: Cinema Mondo

Kaappari | Sylvi

Suomi 2013
O: Aleksi Mäkelä
N: Kari Hietalahti, Aake Kalliala, Jussi Vatanen, Hannu-Pekka Björkman
K7
Ensi-ilta 18.1.
 

 star-2379311star-2379311star-2379311 

1970-luvun Suomessa konekaappari ei ollut terroristi vaan reppana.

Ohjaaja Aleksi Mäkelällä on pokkaa. Kaapparin taustalla oleva tositarina ei ole varsinaisesti porautunut kansalliseen muistiin, eikä elokuvaa kiinnosta kaapattujen murhenäytelmä tai poliisien jämpti toiminta. Kaappari kertoo romahduspisteessä olevasta miehestä, joka haluaa tulla otetuksi vakavasti, mutta jota edes elokuvan tekijät eivät ota vakavasti.

Bisneksissään töpännyt Aarno Lamminparras (Kari Hietalahti) tärkeilee ja ärhentelee ulkomaailmalle. Vain vaimon (Pirjo Määttä) kanssa Aarno voi rentoutua ja avautua. Mutta nyt vaimo usuttaa Helsinkiin töitä hakemaan. Mitä siinä voi mies muuta tehdä, kun kaapata koneen ja lentää sillä Helsingin ja Oulun väliä lunnaita odotellen.

Jotain tämänsuuntaista itse asiassa tapahtui Oulusta Helsinkiin lentävässä koneessa vuonna 1978. Alkoholia nauttinut ja hiljattain konkurssin tehnyt tosielämän Lamminparras pääsi aseineen ohjaamoon ja kaappasi koneen juuri ennen sen laskeutumista Helsinki-Vantaalle. Elokuva seurailee tapauksen kulkua melko uskollisesti, mutta sen asenne ei ole totisen historiankirjoittajan vaan nostalgiakorteilla pelaavan viihdekonkarin.

Kari Hietalahti on nappivalinta kaapparin rooliin. Kun epätoivoisen miehen hikiset kasvot nähdään lähikuvassa, on niitä pakko vähän rakastaa, koska kyseessä on Hietalahti. Ja kun Lamminparras tiuskii ase kädessä pelokkaalle lentoemännälle (Elina Keinonen), miestä jaksaa silti sympata. Ja se on toki tarkoituskin. Pintansa alla lentokonekaappausjännäri puhuu surkuhupaillen suomalaisen miehen tuskasta, siitä kun kaikki menee pieleen vaikka sitä haluaisi vain kuunnella Sävelradiota vaimon kanssa.

Suuren maailman meininki puuttuu myös matkustajien joukosta, lukuun ottamatta itseriittoista laulutähteä Mineaa (Pirjo Lonka) ja tämän säveltäjä-manageria (Juho Milonoff), joiden tosielämän vastineet olivat Monica Aspelund ja Aarno Raninen. He vaativat huomiota siinä missä muut matkustajat eivät ymmärrä edes käydä hysteerisiksi. Kaikkein kivikasvoisimpia ovat kuitenkin lentäjä (Aake Kalliala) ja perämies (Jussi Vatanen), joiden sankaruus on vähäeleistä velvollisuuden täyttämistä, odottelua että tästä pääsisi jo saunaan.

Huumorilla sopivasti yli vedetyt hahmot toimivat mainiosti, samoin Lauri Porran musiikki. Hetkittäin sliipatuksi äityvä kameratyö ja hiukan irralliset kohtaukset politiikan eliitin toilailuista tuntuvat sen sijaan kokonaisuuden kannalta turhilta, vaikka hetken hupia tarjoavatkin.

Kaapparin tarjoamassa huumorissa on jotain vapauttavaa. Terroristien aikakaudella sitä harvoin uskaltaa nauraa konekaappaukselle, edes elokuvissa.

The Last Stand | Sylvi

(USA 2013)
O: Jee-woon Kim
N: Arnold Schwarzenegger, Peter Stormare, Jaimie Alexander, Luis Guzmán, Johnny Knoxville, Forest Whitaker, Rodrigo Santoro, Eduardo Noriega
K16
Ensi-ilta 8.3.

 star-7191886 

Et olisi Arska jättänyt sitä toista päivätyötäsi.

Arnold Schwarzenegger on Ray Owens, entinen superkyttä Los Angelesista. Owens on asettunut Meksikon rajalla sijaitsevan pikkukaupungin sheriffiksi ja nauttii rauhallisesta elämästä siitäkin huolimatta, että hänen apulaissheriffinsä (mm. Luis Guzmán, Jaimie Alexander) ovat melkoisia urpoja.

Sitten rauha rikkoutuu. Pahamaineinen huumekartellin pomo (Eduardo Noriega) pakenee FBI:n saattueesta ja suuntaa kohti Meksikon rajaa – ja kohti Owensin uutta kotikaupunkia. Koska kovapalkkaiset agentit eivät pysty suurrikollista pysäyttämään, näyttää homma jäävän pikkukaupunkilaisten harteille.

On vaikea löytää mitään positiivista löysän farssihuumorin (Johnny Knoxville esittää aseista kiihottuvaa kylähullua), rutiiniammuskelun ja yksioikoisen hahmogallerian seasta. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen toimintaelokuvaa tähdittävä Schwarzeneggerkaan ei ole erityisen voimissaan, sekä toiminta että muka-itseironinen huumori on todella väsynyttä.

Juonessa on myös asenteellisuudessaan lähes huvittavia yksityiskohtia. Kun yksi apulaissheriffeistä, valkonaamainen nuorukainen (Zach Gilford) saa luodin nahkaansa, kaikki rientävät hänen avukseen vihollistulesta välittämättä. Kun sama käy latinokollegalle (Guzmán), hänet jätetään oman onnensa nojaan kadulle makaamaan.

Ennen jännitettä käsiteltiin niin, että hyvis ja pahis törmäsivät, sanailivat, pistivät ehkä tappeluksi ja lopulta tarttuivat aseisiin, mutta nykyään homma menee ilmeisesti toisinpäin. Kun Rayn apulaissheriffit osuvat rikollisleiriin, nämä pistävät kyselemättä pyssyt paukkumaan. Vasta pikkuhiljaa päästään solvausten asteelle ja ihan lopuksi puhuvat nyrkit.

Nyrkkitappelu on toki mukavan henkilökohtainen tapa käsitellä kertyneet kaunat, mutta myös melkoinen antikliimaksi kaahailun, räjähdysten ja kuolonuhrien jälkeen. Se että Arska vetää rikollista pataan on melko laimeaa, kun hänen on nähnyt taistelevan näkymättömien avaruusolioiden, sulaa metallia olevan miehen ja Batmanin kanssa.

Les Misérables | Sylvi

O: Tom Hooper
N: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Eddie Redmayne, Amanda Seyfried, Samantha Barks
K12
Ensi-ilta 22.2.

 star-8634930star-8634930star-8634930star-8634930 

Jos et pidä musikaaleista, älä mene katsomaan Les Misérables -elokuvaa.*
 
*Vastuuvapautus: arvion kirjoittaja on musikaalihullu.

Kahden eri taiteenlajin naittaminen herättää yleensä epäilyksiä. Vaikka naittamisella olisi pitkä ja ansiokkaat perinteet, kuten Hollywood-musikaaleilla, joutuu jokainen uusi projekti perustelemaan olemassaolonsa ylittämällä odotukset.

Les Misérablesin kohdalla paineet ovat poikkeuksellisen kovat, sillä Les Mis ei ole mikään hyvän mielen vaaleanpunainen pop- ja tanssikohtausunelma, joka kannattaa mennä katsomaan ensimmäisillä teinitreffeillä. Se on historiallinen, vakava, monihenkilöinen, Victor Hugon tiiliskiviromaaniin perustuva ja kestoltaan pitkähkö teos, josta joko pitää tai ei.

Jos pidät musikaaleista, todennäköisesti rakastat Tom Hooperin teosta. Jos minkäänlainen laulun ja näyttelemisen yhdistelmä saa ihosi laikukkaaksi, unohda koko juttu. Tämä ei ole se elokuva, joka mielipidettäsi tulee muuttamaan, koska se käyttää pahassa ja hyvässä aivan kaikki musikaalien ja eeppisten elokuvien keinot ja temput.

Koko elokuvan juonta on melko mahdotonta lyhyesti selittää, mutta pohjimmiltaan Les Misérables on armahduksen saaneen Jean Valjeanin (Hugh Jackman) tarina, joka sijoittuu 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Ranskaan. Valjean leikkii hippaa nemesiksensä Javertin (Russell Crowe) kanssa samalla kun Ranska elää tasavallan synnyttämisen kipuvuosia.

Ennakkoon ehdittiin jo epäillä, että Hooperin ratkaisu nauhoittaa laulut yhtäaikaa kuvausten kanssa – ikään kuin oltaisiin teatterin lavalla – ei onnistu jälkiäänityksiin tottuneilta näyttelijöiltä. Mutta kappas vain: hetkessä laulaminen tuo tähän Les Misérablesin versioon juuri sitä aitoutta, joka niin kovin monista musikaalielokuvista puuttuu. Esimerkiksi kuoleman kanssa tutuksi tulevan Fantinen (Anne Hathaway) koettelemukset ovat harvoin tuntuneet yhtä kirpaisevilta. Alkukohtauskin laivaa kiskovine merimiehineen on juuri sopivan rosoinen.

Hugh Jackmanin ja Anne Hathawayn laulajantaidot tiedetään, joten tarkkailun alla ovat isoista nimistä Russell Crowe ja Amanda Seyfried. Kummankaan ääni ei ole kummoinen – Crowen ongelma on tasapaksuus, Seyfriedin taas falsettimainen ohuus, joka johtunee osaksi jännittämisestä. Mutta siinä missä Crowe pelastaa jokaisen soolonsa vain olemalla oma karismaattisen jämy Javertinsa, Seyfried lähinnä ärsyttää. Etenkin kun toista Mariukseen (Eddie Redmayne) rakastunutta, musikaalin melkeinpä traagisinta sivuhenkilöä Époninena näyttelevä Samantha Barks laulaa kuin enkeli. On My Own on kliseinen, yltiösentimentaalinen ja vielä vesisateessa kyynelten saattelemana laulettu kappale, mutta silti se itkettää, koska Éponine on ainoa, joka ei elämässään vastarakkautta saa, edes vanhemmiltaan.

Barksin lisäksi katse hakeutuu nuorten vallankumouksellisten kohtauksissa tulisieluista Enjolrasia näyttelevään Aaron Tveitiin. Joillakin näyttelijöillä on valkokangaspresenssiä enemmä kuin muilla, ja sekä Barksilla että Tveitillä sitä on yli äyräitten. On likipitäen häiritsevää, että Barks säkenöi taustallakin kirkkaammin kuin etualalla kuhertelevat Seyfried ja Eddie Redmayne, joka joutuu jakamaan kuvatilaa sangen usein myös Tveitin kanssa.

Jos Les Misérablesista riisuttaisiin pois sen musikaaliainekset, olisi silti jäljellä erinomaisesti (henkilö)ohjattu ja leikattu draamaelokuva. Tunteisiin vedotaan häpeämättä, moraalia pohdiskellaan estottomasti ja kurjien yhteiskuntaluokkien kova kohtalo tulee enemmän kuin selväksi. Hooperin taitoon kuuluu olla unohtamatta ketään kuva-alassa olevaa, ja joukkokohtauksissa onkin pateettista voimaa. Vuonna 1980 ensi-iltansa saanut Les Misérables -musikaali on saanut kokonaisuudessaan arvoisensa elokuvatoteutuksen.

Anna Karenina | Sylvi

(Englanti, 2012)
O: Joe Wright
N: Keira Knightley, Jude Law, Aaron Taylor-Johnson, Domhnall Gleeson
K12
Ensi-ilta 11.1.2013

 star-9607308star-9607308star-9607308star-9607308 

Joe Wright ohjasi nautittavan omanlaisensa klassikkosovituksen.

”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Leo Tolstoin Anna Karenina -romaanin ensimmäinen lause on jätetty pois uudesta elokuvaversiosta. Ajatus tulee selväksi muutenkin: vain tragedia voi tuoda näkyviin yhteiskunnalliset asetelmat. Onnellisuus on onnellisuutta riippumatta siitä, kuka hallitsee.

Ohjaaja Joe Wright (Sovitus, Ylpeys ja ennakkoluulo) ja käsikirjoittaja, näytelmäkirjailijana tunnettu Tom Stoppard ovat tehneet rohkean ja älyllisesti haastavankin elokuvan, joka ei kuitenkaan tingi viihteellisyydestä ja näyttävyydestä. Romaani on dramatisoitu niin että lähes kaikki kohtaukset sijoittuvat saman teatterin lavasteisiin, jotka vaihtuvat liukuvasti kesken kohtauksen. Samoissa lavasteissa käydään niin intiimejä keskusteluja kuin tsaarin armeijan upseerien laukkakisakin. Harvoin on suurelle yleisölle tehty näin brechtiläistä elokuvaa.

Elokuva ei kuitenkaan ole millään tavalla näytelmällinen. Wright käyttää kekseliäästi myös elokuvan omia ilmaisukeinoja, kuten montaasia. Eleestä tai äänestä leikataan Hitchcockia tai Wellesiä muistuttavalla tavalla rohkeasti suoraan toiseen kohtaukseen.

Elokuvassa on paljon musikaalinomaisia kohtauksia ilman että elokuva muuttuu musikaaliksi missään vaiheessa. Äänten ja sanojen rytmiä korostaa musiikin ja leikkauksen rytmi, ja varsinkin alkupuolella katsoja saattaa haukkoa henkeään ihastuksesta. Elokuva muistuttaakin aika ajoin Baz Luhrmannin Moulin Rougea. Kun realistinen historiallinen draama on nykyään television perusohjelmavirtaa (Downton Abbey, Rooma, Borgiat), niin elokuvassa pitää käyttää kaikki taiteen mahdollisuudet hyväksi, jotta se voi erottua kilpailussa ja houkutella uusia katsojia.

Siinä missä Luhrmannin korskea elokuva on itsetarkoituksellisenkin postmoderni, Wright ja Stoppard ovat kuitenkin uskollisia epookille.

Samalla elokuva luo varmasti realistista tallennusta paremman kuvan Venäjän todellisuudesta 1800-luvun puolivälissä. Kun Venäjän hovin ja seurapiirien käytös on joka tapauksessa pinnallista draamaa ja kyynistä kaupantekoa, niin sitä ei voi kuvata kuin korostamalla kaiken näytelmällisyyttä. Näyttelijät ovat hyvin mukana ohjaajan ja käsikirjoittajan pelissä ja koketeeraavat ja elehtivät minkä ehtivät.

Varsinkin teennäisyydestä usein syytetty Keira Knightley sopii Anna Kareninaksi hyvin.
Dramatisointi korostaa myös yhteiskunnallisia eroja. Kun henkilöt tarinassa laskeutuvat Moskovan tai Pietarin kaduille, he nousevatkin teatterin lavastetelineille, joiden harmaudessa tavallinen kansa kulkee.

Anna Karenina on näkynyt ulkomaisten kriitikoiden vuoden parhaiden listoilla, mutta ihan niin hyvä se ei ole. Tyylilajissa ei pysytä aina johdonmukaisesti ja varsinkin loppupuolella osa kohtauksista menee tavanomaisemman melodraaman puolelle. Hyvän maanomistaja Levinin hahmo jää liian salaperäiseksi eikä hänen hyväntekeväisyyttään onnistuta riittävästi nivomaan osaksi Anna Kareninan tragediaa.

Tästä huolimatta Anna Karenina asettuu osaksi hienoa sarjaa, jossa miesohjaajat ovat tehneet upeita kuvauksia naisen rakkauden mahdottomuudesta miesten hallitsemassa maailmassa. Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru ja Terence Daviesin Sydän vieraassa talossa tulevat ensimmäisenä mieleen, myös hienoina epookkielokuvina.