Tekijä: Renee Franklin

Graeme Thomson: Kate Bush ja musiikin lumo. Gummerus 2012. Suom. Laura Haapala

393 s

  

Taiderockin kuningattaren todelliset kasvot pysyvät edelleen piilossa.

Kate Bush on pop-maailman kummajainen, joka ei ole ensikiertueensa The Tour of Life (1979) jälkeen palannut konserttilavoille. Kiertueella tai harvoissa haastatteluissa Bush kätkeytyi aina vaihtuvan roolin taakse.

”Kitea varten hän muuntautui siniseksi, siivekkääksi lentoon kohoamassa olevaksi olennoksi. … marssi lavalle mustassa, vartalonmyötäisessä avaruuscowboyn asussa samalla kun valkokankaalle heijastettiin kuvia kuolemanlaaksosta kylpemässä oranssissa auringonlaskussa.”

Oliko tämä rakastamaansa teatteria, halua muodostaa mystisyyden aura, itsensä suojelua vai kaikkea tätä? Bush varjelee joka tapauksessa yksityisyyttään edelleen mustasukkaisesti. Kuten toimittajakollega Heimo Hatakka sanoi samaisen kirjan arvostelussa;

”Bush ei poistu mukavuusalueeltaan kuin taiteessaan.”

Kun Bush vetäytyi julkisuudesta, hänellä epäiltiin olevan paha huumeongelma ja hänen korviensa takaa etsittiin kauneusleikkauksen arpia. Myös hermoromahdusta ounasteltiin. Bushin itsensä kerrotaan sanoneen, että kiertue vain vei häneltä kaikki voimat.
Bush teki edelleen erinomaisia levyjä, mutta lavalla hän on vieraillut kiertueen jälkeisten televisiohaastattelujen jälkeen vain viitisen kertaa. Hän esiintyi parissa hyväntekeväisyystapahtumassa ja osallistui yksittäisiin Peter Gabrielin ja David Gilmourin konsertteihin 80-luvun lopulla. Viimeksi hänet on nähty lavalla vuonna 2002, kun hän esitti osan Comfortably Numb -kappaleesta Gilmourin kiertueella Lontoossa.

Kirja perustuu Bushin yhteistyökumppaneiden haastatteluihin. Bush kuvataan neuroottisen tarkkana, omapäisenä musiikintekijänä, mutta samalla ystävällisenä, kaikki huomioonottavana, teepannun kanssa kulkevana hössöttäjänä. Bushin oma ääni kuuluu teoksessa vain mediasta poimittujen kommenttiensa kautta.

Bushin ei ole koskaan tarvinnut tehdä hanttihommia taiteensa vuoksi. Hän on erittäin hyväosainen, rikkaasta, tytärtään kaikessa tukevasta ja suojelevasta perheestä. Rock-maailmassa Bushia on tästä syystä pidetty kermaperseenä. Lukijaa saattaakin väsyttää, kun Bushin suurisydämisestä, hieman ”haksahtaneesta” perheestä ja heidän maalaisidyllistään kerrotaan kymmenennen kerran.

Kirja onnistuu kuitenkin raottamaan mielenkiintoisesti tämän piilottelevan, valovoimaisen artistin historiaa, hyvän suomennoksen tukemana. Kirjan herkullisimpia kohtia ovat pienet huomiot artistista raskaiden studiosessioiden aikaan. Kirjan mukaan Bush poltti kuin korsteeni, myös pilveä. Hän rakasti tanssia, mutta söi vastapainoksi paljon suklaata. Bush kuvataan rakastettavaksi, mutta etäiseksi päätähdeksi. Juhlissa hän saattoi liittyä hetkeksi muiden seuraan, mutta poistui sitten omiin oloihinsa.

Levytyssessioista, soittimista, äänitys- ja esiintymisteknisistä välineistä kerrotaan yksityiskohtaisesti, mutta lukija, joka etsii kuvaa tavanomaisesta Katesta kaiken lahjakkuuden takaa, joutuu pettymään. Bush onnistuu verhoamaan kaiken. Aivan kuten hän on sanonut myös musiikistaan; ”Se tulee hiljaisesta paikasta. Kenties se on kaikki, mitä meidän todella tarvitsee tietää.”

(Oz the Great and Powerful, USA 2013)
O: Sam Raimi
N: James Franco, Michelle Williams, Rachel Weisz, Mila Kunis, Bill Cobbs
K12/9
Ensi-ilta 15.3.

  

Ihmemaa Ozin aikaisemmat vaiheet.

L. Frank Baumin lastenkirja Ihmemaa Oz (1900) sai tunnetuimman filmatisointinsa vuonna 1939. Siinä Judy Garland päätyi Dorothyna Kansasista sateenkaaren tuolle puolen, Ihmemaa Oziin, hyvien ja pahojen noitien pesään.

Samaan paikkaan päätyy uutuuselokuvan Oscar eli Oz (James Franco). Oz on kiertelevän sirkuksen maagikko, jonka loitsuilla ja draamantajulla on yksi päämäärä: rahan tekeminen. Onkin vaikea olla tekemättä rinnastusta taikurin ja elokuvantekijän välillä, etenkin kun ohjaaja Sam Raimin valkokankaalle levittämät temput ja taika ovat Yhdysvalloissa jo takoneet megadollareita kassaluukuilla. Ja etenkin kun rinnastus tehdään elokuvassa myös tietoisesti mainitsemalla Edisonin elävät kuvat.

Smaragdikaupungin hulppeat kultavarannot kiiltävät myös Ozin silmissä. Niinpä miekkonen ei hätkähdä, kun Ihmemaan asukit pitävät häntä ennustusten velhona ja pahojen noitien peittoajana. Oz ottaa suosion ja siihen kuuluvan vallan vastaan mielellään. Puntit alkavat tutisemaan vasta, kun lentävien paviaanien armeija käy kimppuun.

Sam Raimi tunnetaan parhaiten Evil Dead – ja Spider-Man-leffasarjojen isänä. Nyt fantasia viedään entistä enemmän satujen suuntaan. Noidat (Michelle Williams, Mila Kunis ja Rachel Weisz) ovat kansojensa kuningattaria ja makeilta olemuksiltaan lähes drag queenejä muistuttavia puuhkaglitterluomuksia.

Komea on myös koko Ihmemaa Oz vehreine niittyineen, synkkine metsineen ja posliinikaupunkineen, mutta kokonaisuus on kuitenkin dieettiversio Tim Burtonin mielikuvituksekkaista satumaisemista (vaikkakin Ihmemaa Ozin visuaalisesta ilmeestä vastaa myös Liisa ihmemaa -elokuvan lavastanut Robert Stromberg).

Dorothyn seikkailuja aikaisempaan aikaan sijoittuva elokuva on kieli kevyesti poskessa koottu ison budjetin satu, mutta uskallusta uupuu. Kieli olisi saanut tulla poskea hyväilemästä reippaasti ulos irvistämään. Tällaisena Mahtava Oz jää pliisuksi. Keppostelevan huumorin alla on jatkuvasti alleviivattu opetus siitä, kuinka on tärkeämpää olla hyvä ihminen kuin suuri hahmo.

Loppujen lopuksi Oz ei joudu edes kovin vaikean valinnan eteen – hän saa olla vähän molempia. Elokuva puolestaan ei ole oikein kumpaakaan, ei erinomaisen hyvä eikä suuri ja mahtava.

(USA 2012)
O: Steven Spielberg
N: Daniel Day-Lewis, Sally Field, David Strathairn, Joseph Gordon-Levitt
K12
Ensi-ilta 25.1.

  

Yhdysvaltain ex-presidentti lopetti orjuuden, sieti hullua vaimoaan, kasvatti itse poikansa ja kuoli marttyyrina.

Uskomaton sattuma. Lincolnin pressinäytös oli niin raskas, että päädyin suoraan elokuvateatterista keventämään oloani viereisen trendihotellin baariin – ja ketkäs siellä tiskillä notkuivatkaan: itse ohjaaja Steven Spielberg ja nimettömäksi jäänyt tuottaja. Nämä keskustelunriekaleet salakuuntelin siemaillessani ylihinnoiteltua oluttani.

Tuottaja: Nyt otetaan kyllä yhdet Lincolnille!
Spielberg: Otetaan vaan! Pidin itse ihan kunniatehtävänä elokuvan ohjaamista noin hienosta miehestä.

Ajattelin, että ei käy varmaan kieltäminen. Olihan se orjuuden poistanut lisäys perustuslakiin ihan kohdillaan. Mutta pitikö se pressa vielä esittää niin hyvänä isänä, kärsivällisenä aviomiehenä, poliittisena nerona ja suoraselkäisenä idealistina? Tulikohan nyt liian kiiltävä kuva? Tekisi mieli kysyä tätä Spielbergiltä, mutta en kehtaa.

Spielberg: Pakko myöntää, että se Daniel Day-Lewis teki kyllä uskomattoman hyvää jälkeä, vaikka Liam Neesoniahan minä siihen rooliin alun perin kysyin. Kuvausten aikana meinasi vielä hermo pettää sen Danielin metodin kanssa. Presidentiksi sitä piti puhutella, oli kamerat päällä tai ei. Mutta kyllä näin jälkeenpäin tajuan, että oikea mies se oli rooliin.
Tuottaja: Ehdottomasti. Minä sille jo sanoin, että parempi on miettiä se Oscar-puhe valmiiksi.

Nyökkään huomaamattani. Semmoinen pitkänhuiskea hörökorvahan se Lincoln oli, ainakin kuvien perusteella. Daniel Day-Lewis näytti tismalleen samalta. Ja olipa näyttelijä vielä elokuvaa varten nostanut puhenuottiaan, Lincolnilla kun on kertoman mukaan ollut korkea puheääni. Ei tee mieli moittia Day-Lewisia, vaikka kaksi ja puoli tuntia tuntuivat matelevan eteenpäin.

Tuottaja: Minä näen tässä tarinassa yhtymäkohtia ihan nykytodellisuuteenkin. Lincoln kävi sotaa, vaikka hyvä mies olikin. Samalla tavalla on toinen hyvä mies, Obama, joutunut likaamaan kätensä.
Spielberg: Sitä minä paljon tämän elokuvan kohdalla mietin, että mitä se vaatii mieheltä – tässä tapauksessa presidentiltä – seisoa tekojensa takana, vaikka osa kansasta vastustaa. Siksi minä halusin siihen alkuun sen brutaalin sotakohtauksen. Ja väliin niitä irtojalkoja sen veteraanisairaalan pihalle. Ihan vaan muistutukseksi, mitä Lincoln oikeuden toteutumisen eteen uhrasi.

Ei jumalauta. Se pehmeä jousimusiikki teki kyllä varsin selväksi, oikein alleviivasi, miten ylevän asian puolesta sotilaat kuolivat. Ja varmuuden vuoksi vielä kaikki sotilaat – vammautuneet ja vasta rintamalle lähtevät – olivat kirkassilmäisiä nuorukaisia päissään isänmaan asiasta.

Spielberg: Kyllä siellä mielestäni kuitenkin humoristisiakin sävyjä on, siinä poliitikkojen retoriikassa sekä Lincolnin tarinoissa.
Tuottaja: Ehdottomasti. Sellaista eläväistä kieltä molemmissa.

Naurahtelin kyllä itsekin pariin kertaan politiikkojen paasatessa vaahto suussa. Ihan kiinnostava oli tuon poliittisen systeemin valottaminen, mutta Lincolnin jaarittelujen kohdalla mietin, oliko tarkoitus vihjata alkavaan muistisairauteen. Samalla tavallahan dementoituneet ihmiset saattavat alkaa kertomaan tarinoita mistä sattuu nuoruuden tapahtumasta.

Tuottaja: Sitä mietin pitkään, että olisiko sittenkin pitänyt näyttää se salamurha?
Spielberg: Minusta teimme oikein. Se tuska, mikä Lincolnin pojan kasvoja vääristää kun hän kuulee isänsä kuolemasta, on minusta tehokkaampaa kuin veri. Se poika edustaa kuitenkin tulevaa sukupolvea. Ikään kuin hän siinä ei vain surisi isäänsä vaan myös ymmärtäisi, millainen menetys Lincolnin kuolema on myös tulevalle sukupolvelle.

Minua alkaa pelottaa, että Spielberg ja tuottaja alkavat kyynelehtiä. Juon kaljaani ja keskityn tiiviisti älypuhelimeeni, jolla selaan IMDb:n sivuja. Mutta sitten meinaa mennä kalja väärään kurkkuun: Spielberg valmistelee sivujen mukaan viidettä elokuvaa Indiana Jonesista.

Indiana Jones! Siinä on hieno mies!

(Suomi 2013)
O: Matti Ijäs
N: Krista Kosonen, Sampo Sarkola, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman
K12
Ensi-ilta 1.2.

  

Pohjoisen karun luonnon ja kovan elämän keskellä kukkii rakkaus.

Matti Ijäksen uusimmassa ohjauksessa matkataan jälleen pohjoiseen, Lappiin ja Jäämerelle. Valokuvaaja Toivo Vaarala (Sampo Sarkola) ottaa postikorttikuvia, joissa esiintyy aina tyhjä penkki. Eräänä päivänä penkille istuu itsellinen ja humalainen nuori nainen Aino (Krista Kosonen), johon ujon Toivon katse tietysti kiinnittyy. Arvaamattaan Toivo on pian mukana yksinhuoltaja-äidin hankalassa elämäntilanteessa, johon kuuluu velkoja, työttömyyttä ja remontinsekainen koti. Kaiken kukkuraksi Ainon vankilasta vapautunut ex-mies Ismo (Tommi Korpela) elelee lähistöllä veljensä luona ja pyrkii takaisin Ainon ja tyttärensä elämään.

Kotimaisten elokuvien mukaan elämä pohjoisessa on karua taistelua toimeentulosta ja rakkaudesta lain rajoja venyttäen. Henkilöhahmojen palettiin kuuluu aina vähintään yksi ääriuskovainen ja yksi alkoholisti ja/tai rikollinen, jotka uhkailevat (yleensä toisiaan) syrjäseutujen puutaloissa. Myös Kaikella rakkaudella sisältää väkivaltaa, uskoa ja rakkautta, mutta Ijäksen seesteinen ohjaus kuljettaa tarinaa puoleensavetävällä rytmillä. Rakkaustarina on väkivaltainen muttei raaka.

Kaikella rakkaudella esittelee erilaisia ihmissuhteita, joista toiset ovat mutkattomia ja toiset ehdottomia. Vilpitön Toivo ryhtyy paikkaamaan Ainon ränsistynyttä taloa. Edes tappotuomion istuneen ex-miehen saapuminen ei horjuta Toivon kilttiä luonnetta. Ainon ollessa työkeikalla kilpakosijat remppaavat kämppää silkassa sovussa varhaiskypsän Suvi-tyttären (Aurora Kuusisto) myötävaikutuksella.

Ismon harras veli Martti (Hannu-Pekka Björkman) sen sijaan kasvattaa omaa poikaansa Esaa (Lauri Romakkaniemi) ankaralla tyylillä eikä pidä Ismon puuttumisesta. Teini-ikää lähestyvä veljenpoika saakin rankasta sedästään juuri sopivan mallin vapaaseen ja kapinoivaan elämäntapaan. Pohjoisessa pitäjässä henkilöiden kohtalot liittyvät toisiinsa eikä draamalta vältytä.

Krista Kosonen tuo äkkipikaiseen ja epäonniseen Ainoon energiaa ja herkkyyttä. Aino ei ole tunteeton sekopää vaan uuttera realisti, joka yrittää parhaansa. Sampo Sarkola on Toivona vaisu, mutta niin on hahmokin. Elokuvan varhaisnuoret vakuuttavat rehellisellä läsnäolollaan.

Kaikella rakkaudella on vaiheikas ja verkkainen rakkaustarina, jonka yksi tärkeä elementti on eksoottinen Lapin luonto. Postikorttikuvaajalla kun täytyy olla postikorttimaisemat.

(USA 2013)
O: John Moore
N: Bruce Willis, Jai Courtney, Sebastian Koch, Yuliya Snigir, Radivoje Bukvic
K16
Ensi-ilta 15.2.

  

Isä tietää parhaiten.

John McClanen ensimmäinen esiintyminen tapahtui vuonna 1988 elokuvassa Die Hard. Keskellä muskelisankarien aikakautta McClane oli mies, jolla ei ollut isoimpia lihaksia, ei isoimpia aseita, ei edes isoimpia aivoja. Newyorkilaiskyttä pärjäsi silkalla idioottimaisella itsepintaisuudella, pelkkää vittumaisuuttaan.

Vittumainen mies McClane (Bruce Willis) on edelleen. Käsikirjoittaja Skip Woods (Hitman, A-Team) on kuitenkin karsinut vittumaisuudesta huumorin, ellei huumoriksi lasketa väsyneitä one-linereita ja ikävää naljailua omalle jälkikasvulle.

Isä ja poika, John ja Jack (Jai Courtney) ovat pitäneet mykkäkoulua jo pari vuotta, mutta isäpappa saapuu kuitenkin Moskovaan kuultuaan Jackin päätyvän oikeuteen murhasyyte niskoillaan. Hän ei tiedä, että poika on CIA-agentti, joka on hankkiutunut telkien taakse tarkoituksella suojellakseen vangittua oligarkkia (Sebastian Koch) ja tämän tulenarkoja tietoja venäläispoliitikosta.

Nyyhkyisän perhetapaamisen sijaan saadaan räjähdyksiä, takaa-ajoja ja aseellisia yhteenottoja. McClanen klaani on ehkä altavastaajan asemassa, mutta tässä ei ole enää kyse harjaantuneiden tavisten taistosta ylivoimaista vihollista vastaan. Isä ja poika osaavat tappaa siinä, missä väärällä puolella olevat pyssykaverit. Ja tappavatkin. Yletön verilöyly tahraa ainakin tämän katsojan silmissä McClanen hyvää nimeä.

Juju on ilmeisesti siinä, että muuta miehekkäät miehet eivät oikein osaa. Tunteista puhuminen on vaikeaa, mutta pyssyjä heilutellessa perhevälit korjaantuvat. Samaa perhekorttia pelattiin toki edellisessäkin Die Hardissa McClanen tyttären (Mary Elizabeth Winstead) kautta, mutta silloin mukana oli nörttihuumoria, karismaattinen pahis sekä sympaattisia sivuhahmoja. Tästä puuttuvat kaikki mainitut.

Suuri välienselvittely käydään Tsernobylissä. Juostaanko elokuvassa läpi aavekaupungin, ihmetelläänkö sinne kertynyttä uutta elämää? Ei. Siellä on yksi iso talo, jossa ammutaan. Tapahtumapaikkana olisi yhtä hyvin voinut olla Olkiluoto.

Hyviä uutisiakin on. Elokuvan mitta ylittää vain muutamilla minuuteilla puolitoista tuntia ja erikoistehostevelhot ovat saaneet lasin läpi syöksymisen näyttämään todella hienolta.

Helsingin Sanomat 8.1.2013
96 sivua

  

Tämä on päivä, jolloin Hesarin jojoilu loppui – ja minun.

Hesari siirtyi vuosien harkinnan (lue: empimisen) jälkeen tabloidiin.
Minä aloitan kuukausien harkinnan (lue: vitkuttelun) jälkeen kantokykyluokkani keventämisen.

Silkasta urheudesta molemmille viisi tähteä, vaikka toteutuksessa on vielä paljon terästämisen varaa.

Instituution muistolle

Tämä lehtiuudistus on jotenkin hyvin suomalainen. Vakava juttu.

Hesari itse oli ladannut juhlavat odotukset tähän aamuun. Se on sinänsä ihan fiksua. Suomessa on niin vähän Hesarin kaltaisia instituutioita, että aina kun on mahdollista, kannattaa muistuttaa mieliin olevansa instituutio. Ettei luultaisi, että kyse on vain jonkin lehden visuaalisesta muutoksesta.

Ajatellaan vaikkapa Tamperetta. Jos ei se koko ajan korostaisi muulle Suomelle sitä, että se on Tampere, se olisi vain kaupunki muiden joukossa. Eikä kukaan ymmärtäisi mitä hauskaa on Sanna-Raipe Helmisessä. Esimerkiksi.

Ulkonäköpaineet ovat kovat nykyisessä maailmassa. Ulkonäköpaineilla tarkoitan tässä laajempaa käsitettä, joka sisältää paitsi haluttavuuden myös toimeentulomahdollisuudet.
On ymmärrettävää, että jojoiltu on. Hesarin johto on, työntekijät ovat.

Kyse ei todellakaan ole vain jonkin lehden visuaalisesta muutoksesta. Kyse on aikakauden lopusta. Paperin merkityksen vähenemisestä ja sen tunnustamisesta. Ei ihan helppoa. Paperihan on ollut Suomen suola ja Hesarin komeus sen merkki.

Siinä kokija missä lukija

Lukijana en kuitenkaan ajattele lehden kokoa kansantalouden tilan vaan oman käyttöliittymäni kannalta. Olen jo vuosia lukenut ilolla Dagens Nyheteriä, Svenska Daglbladetia ja Höblää tabloidina.

Tabloidi on selkeä, kätevä, mukana kulkeva. Vihdoinkin se loputon taistelu sitä muodotonta paperikasaa vastaan loppuu. Ja onhan Hesarilla jo takana muita visuaalisia kokeiluja ja onnistumisia: NYT ja Kuukausiliite. Mitä ihmettä ne siis hermoilee?

Vilkaistaanpa tulosta.

Yleisvaikutelma ensimmäisestä Tabloidista on hieman vaimea. Isossa lehdessä hienostunut taittoviivasto ja hentoinen sävytys korostivat lehden laatua. Nyt ne ikään kuin laimentavat tehoa, esimerkiksi etusivulla. Ei se ole helppoa, muutoksen teko.

Kokonaisuus on vielä epätasainen. Osioista ulkonäönkin puolesta tasapainoisin ja toimivin on A-osio. Tekstin ja kuvien suhde on hyvä. B-osion urheilu on suorastaan lennokas, mutta muutoin B:ssä on juttujen ja mainosten välillä epäsuhtaa. Mainokset lyövät useissa kohdin silmille.

Tämä epäsuhta on räikeimmillään C-osiossa, joka vaikuttaa muutenkin kaikkein keskeneräisimmältä, niin sisällöltään, sijoittelultaan kuin painotuksiltaan. Eikö kulttuurista olisi löytynyt nähtyjen oheen napakkaa ja hauskaa esseetä – typ Dagens Nyheter – osoittamaan, miten tärkeä alusta keskustelun herättämiselle tämä on? Entä onko perusteltua suoda aukeama sarjakuville näin suppeassa lehdessä?

Historia-osio on kiva ja tekijäkuvasto taittoineen liikuttavan kotitekoinen, varmaankin tahallisesti. Ihmisen näköistä porukkaa – oikein. Hauskaa, jos erikoisosioita jatkossakin tehdään. Takasivun ilmoitus nimeltä Liikutus on puolestaan taattua visuaalista Hesaria: tunteisiin vetoava ja näkyvä.

Mitäs me keventäjät

Hesari on dieettinsä rankimman vaiheen läpikäynyt. Minun alkaa illalla.

Elämäntaparemontti on tarkoitus tehdä keskinäisen kilpailun avulla, jota lähtökohtaisesti inhoan. Kuntoilua ja ruokavalioita. Omien rajojen etsintää ja sosiaalista painetta. Puuttuu vain autio saari ja rusketusraidat.

Eilen soitti rääkin pelottavan reipashenkiseltä kuulostava vetäjä ja käski laittaa kevyttä päälle. Kevyttä? Aikooko ne jo nyt punnita gramman tarkkuudella?

Mutta ehkä tämä kaikki kannattaa. Ehkä se sisäinen minä kestää tämän ja vain vahvistuu? Ajattelen, että näin ne on joutuneet siellä Hesarin johtoportaassakin toivorikkaasti päättämään.

Iso kysymys, molempien kohdalla: onko jo liian myöhäistä? Parin kuukauden päästä ajattelin palata asiaan, Hesarin ja minun. Siihen, miten keventyminen on edistynyt ja vaikuttanut oloon. Hesariin näkijänä, minuun lukijana.

Jera Hänninen & Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Helsinki-kirjat 2012

336 s.

  

Ivallinen katsaus suomalaiseen kustannusalaan.

Yksi asia on ainakin varma: Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? ei ole tylsä kirja. Jos olet edes hitusen kiinnostunut kirjallisuudesta ja kustannusalasta etkä pelkää hetkittäistä myötähäpeän tunnetta, negatiivista elämänasennetta tai siellä täällä viliseviä paino- ja kirjoitusvirheitä, tähän kirjaan kannattaa tarttua. Haluatko todella kirjailijaksi? tarjoaa muutamat mojovat naurut kertoillessaan pikkuisia anekdootteja suomalaisesta kustannusmaailmasta. Kirjailijan urasta haaveilevalle se lyö luun kurkkuun ja vaaleanpunaisilta unelmilta katkaisee siivet.

Haluatko todella kirjailijaksi? on alanimensä mukaisesti matkaopas kirjamaailmaan. Se selvittää, kuinka ala toimii ja ketkä sitä pyörittävät. Alalle hamuavaa kirja varoittaa karuista realiteeteista, kuten köyhyydestä, kateudesta, epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja arvostuksen puutteesta. Sekä kirjailijan että kustannustoimittajan työ näyttäytyy perin synkässä valossa: ainaista kiirettä, haukkuja, hylkykirjeitä, potkuja. Alkoholipitoiset juhlatkaan eivät ole aina pelkkä ilon aihe! Hännisten viesti on selvä: tälle alalle ei kannata lähteä, jos itsestään yhtään tykkää.

Se, kuinka suuri osa tästä kyynisyydestä kytkeytyy kirjoittajien henkilökohtaisiin pettymyksiin ja katkeruuteen, jää lukijan pääteltäväksi. Jyri Hänninen on työskennellyt WSOY:ssä kustannustoimittajana sekä Helsinki-kirjoissa kustannuspäällikkönä. Jera Hännisen esikoisromaanin (ja myös ainoan romaanin) ilmestymisestä on aikaa seitsemisen vuotta.

Siinä missä Haluatko todella kirjailijaksi? -kirjan kustantaja Helsinki-kirjat saa mairean esittelyn, moni muu kustantamo kylvetetään kritiikissä ja ivassa. Objektiivisuus on valitettavasti koetuksella. Millainen kirjasta olisi tullut, jos sen olisikin kirjoittanut ja kustantanut joku muu?

Opus on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa varoitellaan kirjailijuuden vaaroista kertomalla Pertistä – kuvitteellisesta häiskästä, joka on aina halunnut kirjailijaksi, täsmällisemmin runoilijaksi. Tarina tiivistettynä: Pertillä ei ole helppoa. Kustantamon yhteydenottoa saa odottaa ikuisuuden, kustannustoimittaja ei ymmärrä runojen syvyyttä, ennakkomaksut ovat säälittävän pieniä, kirjamessuilla Perttiä on kuuntelemassa vain kolme ihmistä. Kaiken kukkuraksi kustantamo patistaa Perttiä avaamaan vaatekaappinsa naistenlehdille ja menemään Facebookiin. Kirjailijana olo ei elätäkään, joten Pertin on palattava päivätyöhön. Mikä pettymys!

Toinen osa – joka vie kirjasta reilut 270 sivua – on aakkostettu sanasto kustannusmaailmasta. Sanahakemisto ei ole täydellinen, eivätkä kirjoittajat ole siihen pyrkineetkään. Jotkut valinnat silti hieman ihmetyttävät. Minne on unohtunut esimerkiksi Sammakko-kustantamo? Hakemisto tarjoilee sekä hömppää että hyödyllistä tietoa kirja-alasta. Se antaa myös konkreettisia vinkkejä aloittelijoille. Nyt tiedän, että paras riviväli käsikirjoitukselle on 1,5 tai 2. Alan myös hiljalleen ymmärtää, etteivät saatekirjeeseen liitetyt bikinikuvat välttämättä takaa kustannussopimusta.

Hakemisto on kirjoitettu viihdyttävästi, joten järjestelmällinen lukeminen A:sta Ö:hön ei tunnu lainkaan puuduttavalta. Sen sijaan heikko viimeistely harmittaa: oikolukeminen on tainnut kaikessa kiireessä unohtua. Tämä on surullinen (ja pakko myöntää myös hieman koominen) esimerkki siitä, mitä Hännisetkin läpi kirjan kritisoivat. Laatua ei enää arvosteta, vaan raha ja tehokkuus ratkaisevat nykyään kustantamoissakin.

Hänniset tuovat hanakasti esiin juuri kustannusalan negatiivisia puolia. Säästötoimet, organisaatiouudistukset, jatkuvat yt:t ja ulkoistamisbuumi saavat syystäkin kritiikkiä. Kirjoittajien mukaan kustantamoissa työskentelee yhä vähemmän sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät hyvän kirjallisuuden päälle. Nyt kustantamojen käytävillä kopistelee menemään jees-tyyppejä, kovapalkkaisia paskanpuhujakonsultteja, puppulausegeneraattoreita ja Excel-miehiä, jotka ymmärtävät taloutta mutteivät kirjallisuutta.

Nimiä säästelemättä Hänniset kertovat, ketkä alan toimijoista ovat pidettyjä ja osaavia ja ketkä eivät. Pilkan kohteeksi joutuu mm. Anna Baijars, jonka toimitusjohtajakaudella WSOY:ssä aloitettiin laajat yt-neuvottelut. Kirjoittajat arvelevat Baijarsin uran olevan ohi. Nykytiedon valossa tämä tuntuu hassulta: Baijars nimitettiin Gummeruksen kustannusjohtajaksi tammikuun 2013 alussa.

Haluatko todella kirjailijaksi? päättyy Sofi Oksasen laatimaan huoneentauluun. Siinä Oksanen antaa neuvoja kirjallisuusagentin valitsemiseen ja agenttisopimuksen solmimiseen. Varmasti ihan päteviä vinkkejä, mutta aika kömpelösti huoneentaulu muuhun kokonaisuuteen sopii. Haiskahtaa myyntikikalta: Oksasen nimi on präntätty kirjan kanteenkin.

Arne Bellstorf: Baby’s in Black. Astrid Kirchherrin & Stuart Sutcliffen tarina.
Suomentanut Seppo Lahtinen.
Sammakko 2012. 214 sivua.

  

Sarjakuvaromaani toistaa uskollisesti Beatlesin legendan alkuvaiheet.

Monien muiden 1960-luvun alun saksalaisnuorten tapaan Astrid Kirchherr oli kiinnostunut ranskalaisesta eksistentialismista. Parikymppinen hampurilainen taideopiskelija pukeutui mustiin ja haaveili pariisilaiselämästä Sartren ja de Beauvoirin tyyliin. Englanninkielistä maailmaa samoihin aikoihin villinnyt rock’n roll oli hänelle vierasta, kunnes hän ystävänsä painostuksesta uskaltautui rähjäiseen kellariklubiin pahamaineisella Reeperbahnilla ja näki jotain, mikä muutti hänen elämänsä: tuntemattoman englantilaisen The Beatles -yhtyeen keikan. Astrid Kirchherristä tuli yhtyeen ystävä, tukihenkilö ja hovivalokuvaaja; basisti Stuart Sutcliffelle hänestä tuli muutakin. Pari kihlautui vain kuukausia ensitapaamisen jälkeen vuonna 1960. Sutcliffe jätti yhtyeen ja asettui Hampuriin, jossa hänestä kehkeytyi lupaava kuvataiteilija.

Tämä tarina toistetaan uskollisesti jokaisessa Beatlesin varhaisvaiheita käsittelevässä historiikissa Wikipediasta aina Mauri Kunnaksen Piitles-sarjikseen. Nyt se on saatavilla sarjakuvaromaanimuodossa. Juuri muuta saksalaisen Arne Bellstorfin teos Baby’s in Black ei sitten sisälläkään – vain monesta lähteestä tutut historialliset tapahtumat, ei tulkintoja saati uusia yksityiskohtia.

Vaikka Bellstorf  (s. 1979) haastatteli Kirchherriä (s. 1938) teostaan varten ja päähenkilönä on Astrid itse, ei tarina pyri ravisuttamaan legendaa. Kirchherrin mainetta ikonisen Beatles-tukkatyylin keksijänä sentään oikaistaan: tämä tosiaan leikkasi poikaystävälleen uuden hiusmallin, mutta haluaa korostaa kopioineensa vain taidekoulukavereidensa kampauksia. Myös Beatlesin kuuluisaksi tekemä kaulukseton puku olisi tarinan mukaan ensimmäisen kerran nähty morsiamensa vaatekaapilla käyneen Sutcliffen yllä. Muistetaan Kirchherr sentään muustakin – hän muun muassa otti Beatlesista kuuluisan varhaisen bändikuvan autiossa huvipuistossa.

Baby’s in Black -sarjakuvaromaanin tarina ei siis noudattele mitään keksityn tarinan lakeja, vaan etenee melkoisen tasaisesti, suorastaan junnaavasti. Vähemmälläkin dokumentaarisuuden korostuksella olisi ehkä pärjätty. Välinettään Bellstorf kuitenkin käyttelee taitavasti, ja teos tarjoaa muutaman hienon sarjakuvahetken. Piirrostyylissä on veikeyttä ja herkkyyttä, joka sopii erityisesti Astridin ja Stuartin rakkaustarinan vaiheisiin ja teosta kauniisti rytmittäviin unijaksoihin. Siellä täällä on kuvallisia viitteitä Kirchherrin oikeisiin valokuviin ja kuuluisiksi tulleisiin Beatles-poseerauksiin. Erityisesti Lennonin ja McCartneyn kasvonpiirteet tuntuvatkin nykyisin melkein jo valmiiksi sarjakuvapiirtäjän tekemiltä karikatyyreiltä.

Muita tarinan mieshenkilöitä on välillä vaikea erottaa toisistaan, mutta aikalaisten unohtumattomaksi kuvaama Astrid Kirchherr lyhyessä vaaleassa tukassaan on kuvasta toiseen totisen suloinen, varsinainen eksistenssiangstin mannekiini. Valokuvaajalady tuntuu tehneen nuoreen sarjakuvaelämäkerturiin syvän vaikutuksen.

Kirchherrin ja Stuart Sutcliffen suhteen alkuaikoja vaikeutti kielimuuri, jonka Bellstorf säilyttää teoksessaan. Suomentaja Seppo Lahtinenkin on kääntänyt vain saksankieliset puhekuplat; Beatlet puhuvat suomennoksessakin paksua Liverpoolin murretta ja kontaktia yrittävät saksalaiset tönkköenglantia. Ratkaisu on hauska ja havainnollinen, vaikka laimenee loppua kohti.

Teoksen loppu on traaginen, kuten oli tämän rakkaustarinan päätös oikeastikin. Siksi kai tarina soveltuukin niin hyvin yhä uudestaan kerrottavaksi.

Seppo Lahtinen on kirjoittanut – tai, kuten itse tunnustaakin, leikannut ja liimannut – suomennokseen loppusanat, joista olisin mieluummin lukenut Astrid Kirchherrin myöhemmistä vaiheista kuin Beatlesin Hampurin-ajoista.

Kanadalaisen Guy Maddinin avantgarde-balettielokuva Draculasta räjäytti potin Loikka-festivaaleilla, itseoikeutetun Pinan lisäksi. Digivallankumouksen ja 3D-tekniikan ansiosta tanssielokuva elää uutta kultakauttaan, mikä näkyi myös lyhytelokuvista.

Kuudetta kertaa järjestetty Loikka on tärkeä lisäys pääkaupunkiseudun runsaaseen elokuvafestivaalijatkumoon. Pääosin 2000-luvulla valmistuneista lyhytelokuvista muodostunut ohjelmisto pureutui länsimaiseen tanssielokuvaan. Lukuisat maailmanensi-illat tarjosivat esimakua tulevasta.

Kruununjalokivenä pitkien elokuvien joukossa oli Suomessakin levitetty, 3D-tekniikalla kuvattu Pina (2011). Wim Wendersin ohjaus edesmenneestä nykytanssin jättiläisestä Pina Bauschista on merkittävin pitkä elokuva tanssillisesta liikkeestä sitten Powellin ja Pressburgerin Punaisten kenkien (1948). Kokeneen, itsenäisen taide-elokuvaohjaajan käsissä 3D muuttuu rahastukselta haisevasta spektaakkelista elintärkeäksi tavaksi kuvata ihmisliikkeen anatomiaa. Pinan nähtyään ymmärtää, kuinka tanssivien kehojen ulottuvaisuus tulee todella esiin vasta kun syvyys otetaan mukaan kuva-alaan.

Tanssielokuvassa pääosassa on liike. Se kuljettaa kerrontaa puheen sijaan. Tanssielokuva mielletäänkin usein ennemmin kokeilevan elokuvan ja lyhytelokuvan kuin pitkän, aristoteelisen draaman kaaren mukaisen näytelmäelokuvan joukkoon. Tanssielokuva voi parhaimmillaan olla kuin loistava lyhytelokuva, joka toteuttaa yhden ideansa hyvin. Musiikki on olennainen osa tanssia, joten musiikkivideoilla ja tanssielokuvilla on luontainen yhteys.

Tanssi koettelee ihmiskehon fyysisiä rajoja. Silti useimmissa tanssiteoksissa, esimerkiksi maailman tunnetuimmassa baletissa Joutsenlammessa, taustalla on perinteinen narratiivi, traaginen rakkaustarina. Tanssi ei ole tyhjää liikettä vaan ilmaisukeino. Tanssielokuvat kertovat usein jonkin tarinan, joka ylittää pelkkien yksittäisten kehollisten liikkeiden summan.

Tanssi on ollut osa elokuvaa alkuajoista lähtien. Tanssi- ja laulukohtauksia sisältävä musikaali on ollut suosittu genre ympäri maailman, mutta elokuvahistorian kaanon mainitsee erityisesti yhden varhaisen, eroottisen esimerkin.

Tanskalaisen mykkäelokuvatähden Asta Nielsenin tanssi lyhytelokuvassa Afgrunden (1910) muistuttaa osuvasti siitä, miksi tanssielokuva on räjähtänyt kasvuun vasta aivan viime vuosina.

Raskas ja kallis 35 millimetrin kamera seisoo tönkkönä paikallaan. Hurmeisen kohtauksen ainoa liike lähtee Nielsenin lantiosta, joka vispaa vääjäämättömästi paaluun sidotun uhrin ympärillä. 17 vuotta myöhemmin Brigitte Helm tanssi diabolisesti Fritz Langin sensaatiomaisten näkyjen scifiklassikossa Metropoliksessa. Kohtauksen elokuvallinen kieli on jo selvästi Afgrundenia kehittyneempää – on lähikuvia, päällekkäisyyksiä ja häivytyksiä –  mutta se on luotu suurimmaksi osaksi jälkikäteen leikkauspöydällä. Kamera ei vieläkään liiku.

Vasta digitaalisten, halpojen ja kevyiden kameroiden yleistyminen on luonut kukoistavan, omintakeisen tanssielokuvan genren. Esimerkiksi Linda Söderholmin ohjaamassa Helsinki Freezingissä (2011) kalansilmälinssillä varustetut kamerat kieppuvat villisti break dance -tanssijoiden kanssa Töölönlahden jäällä. Tanssijoihin kiinnitetyt kuvauslaitteet ovat yksi tapa välittää tanssin ainutlaatuinen liike katsojille.

Ruotsalainen Burning the City (2011) edustaa perinteisempää, West Side Storysta (1961) ammentavaa tanssielokuvan alagenreä, jossa kamera seuraa ihmisten liikkumista katutilassa ja perinteinen, passiivinen katsoja-elokuva-suhde säilyy. Metroon kiiruhtavista ihmisistä inspiroitunut Last Stop (USA, 2012) ja doppelgängereita sisältävä Mirrors (Kanada, 2012) sen sijaan herkistivät ja suorastaan kiskoivat penkistä mukaan liikkumaan. Mirrorsin pelkistetty modernin tanssin koreografia, tanssijoiden androgyyniset kampaukset, asut, leikkauksen rytmi ja tarina muodostivat saumattoman taiteellisen kokonaisuuden. Molempien elokuvien näytökset olivat maailmanensi-iltoja.

Joskus liika säyseys kostautuu. Kansanmusiikin säestämä Menuett (2012) tuntui liian arvattavalta, mutta se iskee epäilemättä pohjoista suo-eksotiikkaa romantisoiviin maailmalla. Bachin pianosävellyksiä Burning Man- teknofestivaaleilla kuvattuun kaitafilmimateriaaliin yhdistävä Chromatic Revelry (2012) oli joukon ainoa selvästi ylipitkä ja aliajateltu teos. 1960-luvun amerikkalainen pornografian vastainen uutisfilmi joutuu ihan hauskasti naurunalaiseksi viittomakielestä tanssia luovassa Public Servicessä (2011). Osuvin tanssielokuva nauroi itselleen: yhdysvaltalainen Return to the World of Dance (2012) antaa käytännön vinkkejä siitä, miten luoda helpoiten postmodernia tanssia arkisista askareista, kuten paahtoleivän voitelusta.

Sitten oli Guy Maddinin Dracula: Pages from a Virgin’s Diary (2002). Ihailtavaa, että Loikka nosti kanadalaisen Maddinin kokeellisen elokuvaversion Royal Winnipeg Ballet’n esittämästä tanssiteoksesta yhdeksi pääelokuvistaan. Suomessa Maddinin pääosin lyhytelokuvista koostuvasta tuotannosta on festivaaleilla nähty ainakin dokumentti My Winnipeg (2007) ja surrealistinen gangsteriseikkailu Keyhole (2011).

Keyhole perustuu löysästi saman sankaritarinan kahteen inkarnaatioon, Homeroksen Odysseiaan sekä James Joycen säkenöivään Odysseukseen. Dracula: Pages from a Virgin’s Diary perustuu myös mutkan kautta romaaniin, Bram Stokerin Drakulaan. Maddinin elokuva on kaikkea muuta kuin kirjallinen, lukuunottamatta korneja, valkokankaalle tämän tästä lätsähtäviä väliotsikoita, jotka iskevät purevan piikin muodissa olevaan muukalaisvihamielisyyteen. Myös komean Wei-Qianq Zhangin roolitus Draculaksi korostaa päähahmon eksoottista viettelevyyttä.

Idiosynkraattinen kuvaus ei näytä baletissa tärkeitä tanssijoiden kehonosia, kuten nilkkoja, elokuvan alkupuolella. Maddin on rakentanut tanssielokuvansa aivan ilkikurisesti: tanssia on paikoin mahdotonta nähdä lähikuvilta ja moninaiselta visuaaliselta tulitukselta. Kohtaukset ovat vahvasti tyyliteltyjä, osin ylivalaistuja ja kuva rakeista. Usein kuva-alan yläreuna on pehmeän epätarkka. Värimaailman määräävä sävy vaihtuu tämän tästä filttereillä seepiasta violettiin, keltaiseen ja siniseen. Varjot ovat mustavalkokuvalle tyypillisen dramaattisia. Kamera vuoroin syöksähtää, hurjistuu ja taas vetäytyy. Maddinin tyyli lyö yli tietoisen provokaation.

Avantgarde-ote onnistuu. Dracula: Pages from a Virgin’s Diary pilkkoo klassisen tanssin epäsymmetrisiin osiin ja miksaa palat uusiksi. Syntynyt elokuva tavoittaa baletin tunnelatauksen. Samalla se luo nokkelan synteesin tyylistä ja sisällöstä.

Mykkäelokuvan kultakaudella meikit, ilmeet ja eleet olivat hyvin ekspressiivisiä ja teatraalisia, suoraan teatterien lavoilta adoptoituja. Nykykatsoja tarkkailee ajan tähtien, kuten edellä mainittujen Asta Nielsenin ja Brigitte Helmin roolisuorituksia usein tyylikeinon vieraannuttamana, liioittelulle hymyillen.

Guy Maddin leikkii samalla etäännyttävällä efektillä. Sen sijaan, että subjektit jäisivät 1910-luvun mykkäelokuvan (tai valtavien esityslavojen) tavoin kaukaisiksi, Maddin törmäyttää heidät päin kameran linssiä. Kolmen kosijan ja Draculan jahtaaman Lucy-neidon (Tara Birtwhistle) epäily, hurmos ja tuska purskahtavat valkokankaalle. Gustav Mahlerin klassisten sävellysten itämaiset vaihtelut voimistavat traagisen tummasävyistä satua.

Aiemmin Artisokkana tunnettu, naiselokuvia esittelevä festivaali on tänä keväänä laajentunut Season Film Festivaliksi. Hyviä leffoja oli nimittäin järjestäjien mielestä niin paljon, ettei ohjelmistoa tahdottu rajoittaa liikaa. Naisnäkökulma on silti säilynyt vahvana tarjonnassa. Osana tätä kevätfestivaalia nähdään nyt toista kertaa järjestettävän Fashion Film Festivalin muotielokuvia.

Poimimme sekä yleis- että muotisarjasta yhden kiinnostavan, naisesta kertovan elokuvan, joka kannattaa katsoa.

A Simple Life
(Hong Kong, 2011) O: Ann Hui

N: Andy Lau, Deanie Ip

  

Tuotteliaan hongkongilaisohjaaja Ann Huin draamaelokuva on kerännyt palkintoja ympäri maailmaa sekä ohjauksesta että pääosien roolisuorituksista.

Keskushahmoina ovat elokuva-alalla työskentelevä, yksin asuva Roger ja tämän iäkäs kodinhoitaja Ah Tao, joka on huolehtinut Rogerin perheestä jo pitkään ennen miehen syntymää. Roolit vaihtuvat, kun Ah Tao haluaa sairauskohtauksensa jälkeen jäädä eläkkeelle ja muuttaa vanhainkotiin.

Ylpeän ja vaatimattoman vanhan naisen ja uraa tekevän, kopean oloisen miehen välinen kiintymys koskettaa katsojan sydäntä. Hongkongin miljööt kuvataan arkisen todellisina.

Vähäeleisen ja lempeän elokuvan pääosissa loistavat Venetsian filmifestivaaleilla parhaasta naispääosasta palkittu Deanie Ip ja Hong Kongin supertähti Andy Lau, joka länsimaissa on tuttu erityisesti Wong Kar Wain varhaisista ohjaustöistä.

Diana Vreeland: The Eye Has to Travel (USA, 2011)

O: Lisa Immordino Vreeland

  

Lisa Immordino Vreeland ei ehtinyt tavata aviomiehensä isoäitiä, mutta ohjasi tästä dokumentin Diana Vreeland: The Eye Has to Travel. Henkilökuvassa tutustutaan vaikutusvaltaiseen muotipersoonaan, joka muovasi aikansa tyyliä, ”löysi” Twiggyn ja neuvoi Jacqueline Kennedyä pukeutumisessa.

R.J. Cutlerin The September Issue tutustutti Amerikan Voguen nykyiseen päätoimittajaan Anna Wintouriin seuraten samalla lehden syysnumeron valmistumista. Diana Vreelandista kertova esikoisohjaus on dokumenttina huomattavasti mielenkiintoisempi, koska se esittelee jo edesmenneen muotivaikuttajan elämäntarinaa kokonaisvaltaisesti – puhumattakaan siitä, kuinka karismaattinen luonne itse päähenkilöllä on. Vreelandkaan ei päästänyt avustajiaan helpolla mutta oli tästä huolimatta rakastettu henkilö muotitalossa.

Pariisissa Belle Époquen aikaan syntynyt Vreeland toimi ensin muotitoimittajana Harper’s Bazaarissa ja eteni 60-luvulla Voguen päätoimittajaksi. Myöhemmin hän toimi vielä Metropolitan Museum of Artissa tuoden museon historiallisia vaatekokoelmia suuren yleisön tietoisuuteen.

Vreeland paljastuu huumorintajuiseksi naiseksi, joka rakasti tanssimista ja suhtautui intohimolla työhönsä. Dokumentissa haastatellaan muun muassa entisiä kollegoita, Vreelandin kahta poikaa sekä monia suunnittelijoita Diane Von Furstenbergista Manolo Blahnikiin.

Season Film Festival ja Fashion Film Festival 4.–7.4.2013

www.seasonfilmfestival.fi