Yksi cappuccino, kiitos! Ja toinen! Ja kolmas… | Sylvi

Kaksi Sylvin toimittajaa teki kierroksen uusiin ja laadukkaiksi kehuttuihin kahviloihin Helsingissä. Kokemus sisälsi somia sisustuksia, taideteoksia, herttaisia kahvilanomistajia, suussa sulavia makunautintoja – ja kahvitärinöitä.

The Exhibitionist  – Museokadun uusi helmi

Jokunen kuukausi sitten avatussa The Exhibitionist -kahvilassa on nimensä (suom. ekshibitionisti, vilauttelija) vastaisesti hienovaraista viehätystä.

Ranskalainen Grégoire Thomas ja suomalais-japanilainen Yuki Miyagi tarjoilevat The Exhibitionistissa vain sitä mistä he itse pitävät. Kahvit tulevat varmasta lähteestä: Kaffa Roasterysta. Kaikki tarjottava valmistuu kahvilan takahuoneessa. Menu vaihtuu sen mukaan, millaista herkullista raaka-ainesta kaupungista kulloinkin löytyy. Tomaatti-mozzarellaquichessa onkin ihanan ranskalainen keveyden tunne.

Mainosalaan kyllästynyt pariskunta etsi paikkaa unelmalleen kahvilasta useammasta Euroopan maasta.  Museokadun sympaattinen tila löytyi kuulemma aivan sattumalta ja tuntui heistä heti oikealta.

The Exhibitionists on kaunis ja käytännöllinen. Kuitenkin mukavinta sisään tullessa on henkilökunnan hymy, josta esteetikkoina ja helsinkiläisestä palvelukulttuurista vammautuneena erityisesti nautimme.

the-exhibitionist-468x262-8716405

Yuki Miyagi ja Grégoire Thomas, The Exhibitionistin hyväntuulinen omistajapari.

The Exhibitionist on pieni, mutta toimiva. Leveät puiset pöydät on tehty erityisesti läppärillä työskentelyä tai sanomalehden lukemista varten saman korttelin ”puusedän” toimesta. Myös nopea wifi helpottaa työskentelyä. Tarjolla on kirjaa ja hieman myyntiartikkeleitakin.

Seinää koristaa tämän hetkinen näyttely, Laura Pehkosen herkkä mosaiikkityö.

Itse Museokatu tekee toiseen, vallilalaiseen toimittajaan vaikutuksen: Milloin tästä kadusta on tullut näin viehättävä? Gourmet-puoteja ja käsityöläisiä, aivan kuin pieni pala Kööpenhaminaa!

Selityskin seuraa: Museokatu menee kuulemma kiinni neljältä, joten siksi toimittaja ei ole ennen huomannut kuinka eläväinen katu on päiväsaikaan.

Onneksi The Exhibitionistissa voi istua vähän pidempään!

Osoite: Museokatu 28
Aukioloajat: ma -suljettu, ti-pe 10 – 20, la-su 10 – 18

Johan & Nyström – Joogikaverin tekemää raakakakkua

Maistetaanpa nyt raakakakkua! Tyrnikakussa on jännittävän kirkkaan oranssi kuorrutus, joka sai meidät valitsemaan sen. Kapea kakkupala maistuu murealta ja herkulliselta.

Toinen kakkupalamme, maapähkinöin koristeltu porkkanakakku, on mehevä.

”Joogikaveri tekee kaikki raakakakkumme. Ne ovat vegaanisia ja niitä ei paisteta yli 50 asteessa”, kertoo barista Robin Falck.

Kahvilasta saa myös raakasuklaata. Muuten myynnissä on muun muassa sämpylöitä, jotka täytetään kun tilaus on tehty.

johan-ja-nystrom-468x262-4005534

Johan & Nyströmin barista Robin Falck tuntee kahvin salat.

Johan & Nyström on Ruotsin isoin kahvin ja teen pienpaahtimo. Helsingin konseptiputiikki ja showroom sijaitsee meren äärellä Katajanokalla. Vuosi sitten ovensa aukaissut kahvila on avattu uudestaan viime joulukuussa remontin jälkeen.

Paikassa on tyylikäs ja värikäs sisustus, ja tiiliseinä luo kotoisaa tunnelmaa. Pöytiä löytyy seitsemän, pari niistä sijaitsee parvella.

”Kahvimme tehdään artesaanityönä. Valmistamme kaikki suodatinkahvit käsin ja kuppi kerrallaan”, Falck sanoo.

Johan & Nyströmissä myytävästä kahvista 80 prosenttia tulee suoraan viljelijöiltä.

”Näin voimme maksaa viljelijöille enemmän sekä saamme tuoreimmat kahvipavut.”

Kahvilan yhteydessä on kahvi- ja teekauppa. Siellä tarjotaan baristan koulutusta. Kahvila suosii luomua ja lähituotteita.

Opimme Falckilta yhden niksin, josta on – veden juonnin lisäksi – hyötyä erityisesti tällaisella kahvilakierroksella:

”Banaanin syöminen auttaa kahviövereihin.”

Osoite: Kanavaranta 7 C, 00160 Helsinki
aukioloajat: ma-pe 9-18, la 10-17, su 10-17

Signora Delizia – Pala Italiaa Katajanokalla

Katajanokalla sijaitsee Johan & Nyströmin lisäksi vuosi sitten avattu pieni kahvila ja herkkupuoti Signora Delizia.

”Iloisen rouvan” seinillä on vaihtuva taidenäyttely, jossa on nyt esillä Pasi Seppälän balettitanssija-aiheisia maalauksia. Kodikasta tunnelmaa luovat kukkakankaiset nojatuolit, koristetyynyt, koriste-esineet ja kynttilät – sekä tiiliseinä täälläkin.

signora-delizia-2-468x262-2180090

Yritystä pyörittävä suomalais-italialainen pariskunta, Tytti Arponen ja Vincenzo Trunfio, tuovat itse suurimman osan tuotteista Italiasta pieniltä yrityksiltä. Hyllyillä on myynnissä paljon vegaanisia ruokia ja luomutuotteita.

Viisi vuotta sitten Suomeen muuttanut Trunfio esittelee puodissa myytäviä erikoisuuksia kuten kirsikkatomaateista tehtyä tomaattisosetta, käsintehtyjä leipätikkuja, vegaanista suklaalevitettä, Italian parhaaksi äänestettyä käsintehtyä Fusilli-pastaa, appelsiininkuoria suklaakuorrutteella ja (vegaanista) pistaasipestoa, jota ei myydä muualla Suomessa. Tuolilla jököttää neljän kilon Panettone-kakku, joka tulee kolmen italialaisveljeksen leipomosta.

”Monet tuotteidemme reseptit ovat traditionaalisia, samoin tuotantotavat”, Trunfio selittää englanniksi.

Seinässä lukeekin kyltissä ”slow food”.

Mitä herkkuja! Tällaisessa puodissa saa varmaan maksaa itsensä kipeäksi?

”Ei, meillä on halvemmat hinnat kuin vaikka Stockmannilla. Tutustutamme ihmiset uusiin tuotteisiin kohtuullisin hinnoin”, Trunfio vastaa.

Myynnissä on myös muutamia design-tavaroita kuten Top Moka –merkin posliinisia, värikkäitä kahvilaitteita. Kaupassa on noin kerran kuukaudessa musiikkiesitysilta.

Kuuden istumapaikan kahvilasta saa kahvin ja teen lisäksi muun muassa kakkupaloja ja omistajien itse tekemiä täytettyjä leipiä. Ulko-ovi käy koko ajan, joten asiakkaita tuntuu riittävän.

Osoite: Satamakatu 5, Katajanokka
Aukioloajat: ma-to 8-18.30, pe 8-18, la 10-18, su 11-18

Mille Mozzarelle – Voihan tuhat mozzarellaa sentään!

Vasta joulukuussa avattu Mille Mozzarelle on lounasaikaan täynnä iloista puheen pulputusta. Boheemin trendikkäiden nuorten aikuisten työ- ja kaveriseurueet ovat vallanneet pienen kahvilan.

Valkosävyisen kahvilan sisustus on raikas ja pelkistetyn tyylikäs. Seinillä on mustavalkoisia taidevalokuvia Italiasta.

”Pääjuttumme on nyt lounas”, kertoo paikan omistaja Lorenzo Dotson-Smith.

Hän ja keittiössä hääräävä kokki ovat yhdessä remontoineet koko paikan.

”Aloitimme (Dotson-Smith ja kahvilan kokki) vuonna 2010 joulukuussa joululahjalaatikoilla. Aloin tuoda Suomeen italialaisia ruokia. Sitten menimme markkinoille myymään tuotteitamme. Tuli mieleen, miksi emme alkaisi tuoda Italiasta myös juustoja ja viinejä. Perustimme Albertinkadulle pop up –ruokakaupan, joka olikin pystyssä puolitoista vuotta”, Dotson-Smith kertoo.

mille-mozzarelle-468x262-2216572

Nyt Pursimiehenkadulle on tuotu kauppahylly ja kahvila, jolla on myös anniskeluoikeudet. Lounaalla on joka päivä kaksi kymmenen euron hintaista vaihtoehtoa, joista toinen on kasvisruoka, joka ei tosin välttämättä ole vegaaninen. Täytetyn foccaccion voi tosin tilata aina vegaanisena. Liha, kuten peura ja lammas, tulevat lähituottajilta.

Toinen toimittajista syö lounaaksi paahtopaistin, joka tulee hyvin ohuina suikaleina runsaan, oliiviöljyisen ja rapean salaattiannoksen kanssa. Lisäksi olisi tosin kaivannut perunaa tai riisiä, mutta tämä annos sopiikin näköjään karppaajalle. Cappuccinossa on pehmeä maku ja ihanan paksu maitovaahdotus.

Dotson-Smith on syntyjään italialainen. Maahanmuuttajilla tuntuukin olevan nyt paljon annettavaa helsinkiläiselle kahvilakulttuurille.

Sydämellisen oloinen Dotson-Smith on asunut Suomessa jo kymmenen vuotta ja puhuu hyvää suomea.

”Puhun töissä ihmisten kanssa joka päivä suomea.”

Kahvilaa voi varata myös yksityistilaisuuksiin.

”Kun jokin asia menee pieleen, niin poikani kiroaa ’mille mozzarelle!’ eli tuhat mozzarellaa.”

Siitä siis paikan nimi. Mozzarella-juusto tuo kuulemma myös mieleen valkoiset Muumit, ja niinhän se on.

Huomion kiinnittää se, että pois lähtiessä joka ikinen asiakas huikkaa Dotson-Smithille kiitoksen hyvästä ruuasta.

Osoite: Pursimiehenkatu 7, Punavuori
Aukioloajat: ma 11-15, ti-to 11-18, pe 11-21, la 11-21, su 11-15
Lounas arkisin klo 11-15, brunssi la ja su klo 11-15

”Olen kuin joku lihansyöjäkasvi” | Sylvi

Suomi-alternativen legenda Janne Westerlund esiintyy Sylvi-klubilla perjantaina 5.4. Nyt hän puhuu Sylvin Minna Uimoselle.

Kuvat: Nauska

Oran on kaupunki Välimeren rannalla Luoteis-Algeriassa. Berberin kielellä se tarkoittaa kahta leijonaa. Oran on myös monen bändin multi-instrumentalisti Janne Westerlundin viime syksynä ilmestyneen debyyttisoololevyn nimi. Kysyin Westerlundilta, mitä Oran merkitsee hänelle.

”Aivan yksinkertaisesti pidän sanan soinnista, siinä on neljä kirjainta miellyttävässä järjestyksessä. Joskus pelkkä sana itsessään, merkityksistään riisuttunakin tai ehkä nimenomaan juuri silloin, pystyy herättämään todella voimakkaita mielikuvia. Se, että Oran on myös kaupunki, jossa en koskaan ole käynyt ja josta en tiennyt yhtikäs mitään, sopi minulle mainiosti valitessani nimeä levylleni. ”

Oran vie kuulijan mukanaan, meditatiivisille matkalle juurevaan maailmaan, jossa basso ja akustinen teräskielikitara soivat. Rytmillisesti vaihtelevaa, pääosin hidastempoista ja rauhallisen kaunista äänimaisemaa rakentaa oleellisesti myös herkkä laulu melodioineen, sävyineen ja sanoituksissa kerrottuine tarinoineen.

Janne Westerlund tunnetaan myös yhtyeistä kuten Plain Ride, Sweetheart, Circle, sekä Pharaoh Overlord. Joitakin lista voi hengästyttää, mutta Westerlundille moninaisuus on osa luovan työn rikkautta.

”On onni saada soittaa niinkin erilaisissa bändeissä kuin vaikkapa Circle ja Plain Ride. Ja kyllä niitä tulee lähestyttyä hieman eri vinkkeleistä, vaikka rokkiahan se kaikki onkin. Circle on semmoinen ihmistornado, joka yllättää kaiken muun lisäksi myös soittajansa ja jonka jälkeen ei maisemassa ole muuta kuin kaatuneita aitoja ja pari rekkaa väärinpäin. Plain Ride taas perustuu enemmän tekemiini biiseihin ja niiden toteuttamiseen rehevällä yhteissoitolla”, hän kertoo.

Kokeellisuus  ja genrerajojen ylittäminen, ellei lakoon laittaminen, ovatkin Westerlundille olennainen osa musiikin teon prosessia.

”Vaikka itselläni olisi vain yksi ainoa bändi tai ei bändiä ollenkaan, en varmasti haluaisi sitoutua yhteenkään genreen tai lakkaisi kokeilemasta mitä esimerkiksi kitaralla tai lauluäänellä voi tehdä.”

m_photo_by_nauska_4-148x200-7986176Sooloprojektia Westerlund ei mitenkään erityisesti suunnitellut, huomasipa vain jossain vaiheessa, että biisejä tehdessä alkoi kertyä myös materiaalia, joka toimi selvästi paremmin yksikseen soitettuna.

”Lopullinen sysäys taisi olla muutama vuosi sitten kun Tolosen Arttu (Giant Robot, Black Audio, Them Bird Things, Riitaoja jne.) suurin piirtein nenäkarvoista veti mut banjosoolokeikalle. Ja vielä lämppäämään Lännen-Jukkaa. No mähän olin tutiseva amatööri mutta sen jälkeen oli helpompi uskaltaa”, Westerlund muistelee.

Heittäytyminen ja itsensä alttiiksi paneminen ovat hänelle olleet aina osa esiintymistä. Ennen keikkaa jännitytään ja keskitytään. Esiintymisjännitys myös palkitsee.

”Esiintyminen on vastenmielistä ja ihan parasta”, Westerlund summaa.

Palataanpa vielä biisintekoon. Oran-levyllä Westerlund kertoo intensiivisiä ja vahvoja musiikillisia tarinoita. Kysyn häneltä, miten sellaisia tehdään.
”En usko ahkeruuteen, olen enemmänkin kuin joku lihansyöjäkasvi, joka monttu auki odottaa että se kärpänen laskeutuu. Mulla saattaa olla jokin löyhä aihio mielen reunoilla kuukausia tai pahimmillaan vuosia ennen kuin se napsahtaa kohilleen, mutta sitten valmista kamaa syntyykin nopeasti.”

Kuulostaa hyvin intuitiiviselta. Westerlund toteaakin, ettei prosessia oikein voi hoputtaa eikä ohjata ulkopuolelta järkeillen. Ellei sitten halua tulokseksi puisevuutta.

”Kyllä mä toivon, että lauluissa olisi sellaista painoa ja latausta, joka kestäisi useammankin kuuntelun.”

Kyllä kestää. Oran vain paranee kuuntelukertojen myötä.

Janne Westerlund esiintyy Sylvin 1-vuotisklubilla Nosturin alakerrassa perjantaina 5.4. klo 22:00.

Takaisin pelissä | Sylvi

(Trouble With the Curve, USA 2012)
O: Robert Lorenz
N: Clint Eastwood, Amy Adams, Justin Timberlake, John Goodman
K12
Ensi-ilta 23.11.

 star-7137179star-7137179 

Tämä elokuva tekee Clint Eastwoodin katsomisesta vaikeaa.

Robert Lorenz on toiminut Clint Eastwoodin apulaisohjaajana ja hänen tuotantoyhtiönsä luottomiehenä. Samainen tuotantoyhtiö on taustalla Lorenzin ensimmäisessä pitkässä ohjauksessa Takaisin pelissä.

Elokuvan pääosaa näyttelee itse Eastwood. Hän on Gus, atlantalaisen baseball-joukkueen legendaarinen kykyjenetsijä. Gusin näkö on alkanut huonontua, mutta hän ei ole kertonut asiasta edes tyttärelleen Mickeylle (Amy Adams). Mies kun ei pidä hankalista keskusteluista.

Keskiössä onkin isän ja tyttären kitkaisa suhde. Lakitoimistossa nousujohteista uraa tekevä Mickey saa vihiä isänsä ongelmista ja lykkäytyy tämän mukaan Pohjois-Carolinaan lukiolaispelaajia värväämään. Peli on Mickeylle tuttu ja rakas, sillä äitinsä kuoltua hän kiersi kenttiä isänsä mukana. Baseball on turvallinen alue, toisin kuin tunteet.

Itse peli, päähahmojen ammatilliset kriisit sekä romanssikuvio Mickeyn ja nuoren kykyjenetsijän Johnnyn (Justin Timberlake) välillä ovat ennalta-arvattavaa perusviihdettä.

Koska kaikkien kykyjenetsijöiden tiirailema lukiolaispoika on ikävä ihminen, katsoja tietää, että tämä saa jossain muodossa nokilleen. Ja koska Mickey ja Johnny ovat kivannäköisiä sinkkuja, katsoja tietää, että heidän välillään vielä sutisee. Eikä katsojan odotuksia petetä, mutta ei niitä myöskään ylitetä.

Kaikki tämä on tavallaan nähty ennenkin, mutta Clint Eastwoodin kohdalla toisto jo vaivaannuttaa. Hän näyttelee jälleen kärttyistä ja itseensä käpertynyttä ukkelia, jolle nuori – tällä kertaa oma tytär – tarjoaa uutta mahdollisuutta tunnesiteeseen toista ihmistä kohtaan. Käsi ylös, jos tämä muistuttaa mielestäsi Gran Torinoa.

Isän ja tyttären välisiä kipupisteitä selitetään keittiöpsykologin innolla ja kaivellaan haudankaivajan hartaudella. Lopussa varmasti itkettää. Osin siksi, että elokuvantekijät vetelevät nyyhkynaruja, osin siksi, että Eastwood on raahattu kameran eteen tämän takia.

Kun naisen täytyy lähteä Lens Politica 28.11.–2.12.2012 | Sylvi

Hollantilainen haaveilija sekoaa kalasta Japanissa, moldovalaisäiti hinkkaa vessanpönttöjä Itävallassa ja Espanjassa varttunut nuori nainen palaa Länsi-Saharan pakolaisleirille.

Lens Politica -festivaalilla nähdään monta naisten asemaa ja siirtolaisuutta käsittelevää elokuvaa. Sukupuolisen tasapainon vuoksi katsoin niistä kolme poikaystävän kanssa. Wilaya, Mama Illegal ja Silent City kertovat naisista, jotka lähtevät kauas kotoa.

WILAYA
(Espanja, 2011)
O: Pedro Perez Rosado
N: Nadhira Mohamed, Mehona Mohamed

 star-1986491star-1986491star-1986491half_star-7255539 

Länsi-Saharan lähes 40 vuotta jatkuneeseen kriisiin ei näy ratkaisua. Etenkin espanjalaiset – siis ne, jotka muistavat asian – kärsivät huonosta omastatunnosta ja yrittävät auttaa vaikkapa adoptoimalla lapsia pakolaisleireiltä tai tekemällä elokuvia.
Mutta miten kertoa Länsi-Saharasta läväyttämättä ongelmia silmille? Espanjalaisen Pedro Pérez Rosadon Wilaya tarjoaa virkistävän näkökulman kertomalla kahden naisen elämästä ja tunteista – no, tietty politiikkaa tunkee esiin joka raosta.

Sisarukset Fatimetu (Nadhira Mohamed) ja Hayat (Memona Mohamed) kohtaavat Länsi-Saharan pakolaisleirillä vuosien eron jälkeen. Fatimetu lähti 16-vuotiaana etsimään parempaa elämää Espanjasta ja palaa nyt hautaamaan äitinsä.

Lisäksi täytyy myös keksiä, miten huolehtia poliota sairastavasta Hayat-siskosta – se sisältyy äidin testamenttiin. Fatimetun suunnitelmat murskautuvat, kulttuurishokki iskee ja kaunaa riittää: ”Miten saatoit lähteä ja hylätä perheesi?”

Ei auta kuin yrittää selviytyä ankeassa ympäristössä. Samalla siskokset löytävät toisensa.

Hieman yllättäen mieskatsoja hehkuttaa tasa-arvo-sanomaa. ”Hienoa, kuinka Fatimetu raivaa tilaa macho-yhteiskunnassa. Hän ei tahdo vain tehdä lapsia ja hoitaa kotia vaan selviytyä itse siskonsa kanssa.”

Elokuva sekoittaa faktaa ja fiktiota. Lens Politican vieraaksi saapuva, juuri Espanjan Goya-ehdokkaaksi valittu Memona Mohamed esittää upeasti osittain itseään. Joidenkin näyttelijöiden suoritus on vähän hapuilevampi, mutta se suotakoon: kaikki ovat paikallisia amatöörejä. Autenttisuutta riittää keskellä pakolaisleirin arkea

To klo 18.45 & La klo 16.45 Andorra

mama-illegal_press02-468x292-7771474

MAMA ILLEGAL
(Itävalta, 2011)
O: Ed Moschitz

 star-1986491star-1986491star-1986491star-1986491 

Perinteisesti mies on se, joka lähtee elannon perään maailmalle. Moldovassa on toisin. Perheenäidit häipyvät Euroopan köyhimmän maan viinanhuuruisesta epätoivosta laittomiin töihin Länsi-Eurooppaan. He siivoavat vauraan keskiluokan koteja ja huolehtivat vanhuksista – usein 24 tuntia vuorokaudessa ilman mitään oikeuksia.

Dokumentti Mama Illegal esittelee kolme naista tilastojen takaa. Aurica, Raia ja Natasa etsivät parempaa elämää Itävallasta ja Italiasta. He raatavat, lähettävät rahaa kotiin ja itkevät Skypen ääressä, kuten lapsensa ja miehensä toisessa päässä ankeassa kotikylässä. Onneksi on edes netti.

Moldovan köyhissä kyläkouluissa kasvaa sukupolvellinen taloudellisia orpoja. Opettaja silittää surusilmäisten lasten päitä ja katsojan silmä vettyy viimeistään, kun luokka lurauttaa äitienpäivälaulun koleille seinille.

Hääppöistä ei ole laittomana siirtolaisenakaan. Vuosi vuodelta kuilu kotiin, mieheen ja perheeseen syvenee. Paluushokki iskee palatessa matalaan majaan, jota yksinhuoltajana elänyt aviomies ei ole pitänyt pystyssä toivotulla tavalla. Yhden perheen kohdalla pettymykset johtavat äärimmäisiin tekoihin.

Katsoja pähkäilee, miten äidit pystyvät valitsemaan hylkäämisen tuskan ja köyhyyden välillä? ”Teen kaiken lasten vuoksi”, juujuu, mutta voiko lapsista vieraantuminen ikinä olla rahan arvoista?

Samaa pohtii poikaystävä. ”Uskomatonta, miten ihmiset jättävät perheensä elämänlaatua parantaakseen. Ymmärrän, ettei moni palaa, vaan rakentaa uuden elämän. Vähän kuin kaukosuhteessa: tiedät, ettei tule onnistumaan.”

Saksalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Ed Moschitz on tehnyt upean urakan, eihän juuri kukaan tunne näiden naisten tarinoita. Erityisen arvokasta on, että dokumentti seuraa naisia seitsemän vuoden ajan.

Mama Illegal muistuttaa aina vaan tärkeästä seikasta: laiton siirtolainen ei ole numero tilastoissa vaan omista lähtökohdistaan ponnistava epätoivoinen ihminen. Ja kaikillahan on oikeus tavoitella jotain parempaa, eikö?

Pe klo 16.15 Dubrovnik

silent-city_press01-468x263-8130528

SILENT CITY
(Luxemburg, 2012)
O: Threes Anna
N: Laurence Roothooft

 star-1986491star-1986491star-1986491half_star-7255539 

Jos on kokemusta siitä, miltä tuntuu jättää tuttu elämä ja etsiä jotain ”syvempää” toisesta kulttuurista, Silent City palauttaa tunnelmat mieleen.

Hollantilainen Threes Anna kirjoitti novellin ja teki siitä elokuvan, jossa hieman naiivi Rosa (Laurence Roothooft) matkustaa Tokioon oppimaan kalankäsittelytaitoa Japanin parhaalta kalakokilta, mestari Konilta.

Metropolissa Rosa on kuin kala kuivalla maalla. Kommunikaatio takkuilee ja kulttuurierot riivaavat. Rosa taistelee ansaitakseen paikkansa, mutta kiitosta ei heru. Rahapulassa hän menee töihin yökerhoon viihdyttämään bisnesmiehiä.

”Japanilaiset on friikkejä ja pitää olla hullu, että haluaa mennä sinne!”, julistaa Rosan kurjuuteen eläytyvä poikaystävä.

Yhtymäkohtia Lost in Translation -elokuvaan löytyy, mutta miehen puuttuessa päästään syvemmälle Rosan pään sisään. Unenomainen, sensuelli ja optimistinenkin elokuva on sopivasti outo. Ainakin mitä tulee suhteeseen kaloihin.

Su klo 14.30 Andorra

kätilöt | Sylvi

logo_sylvi-9684341

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

East End | Sylvi

logo_sylvi-9823031

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

The Place Beyond the Pines | Sylvi

(USA 2012)
O: Derek Gianfrance
N: Ryan Gosling, Bradley Cooper, Eva Mendes, Rose Byrne, Ray Liotta
K12
Ensi-ilta 29.3.

 star-6445554star-6445554star-6445554star-6445554 

Maanläheinen rikosdraama kertoo isistä ja pojista. 

Derek Cianfrance löi itsensä läpi rajulla parisuhdedraamalla Blue Valentinella (2010), joka Suomessa on nähty vain dvd:llä. The Place Beyond the Pines on yhtä raju, mutta selvemmin rikosdraama.

Mikään dekkari runollisesti nimetty The Place Beyond the Pines ei ole, vaan pikemminkin suuren amerikkalaisen draaman parhaiden perinteiden mukaan tehty tarina rikoksesta. Ryan Gosling on sekava, mutta sekavuutensa hiljaisuuden alle kätkevä moottoripyörätemppuilija, joka elokuvan alussa törmää vanhaan hoitoonsa ja saa kuulla melkein vahingossa, että hänestä on tullut isä. Yritys ottaa vastuuta aiheuttaa tragedian – tai oikeastaan niiden ketjun.

Elokuva vaihtaa puolessa välissä fokusta tehdäkseen sen vielä kerran loppupuolella. Näkyviin tulevat pienten tekojen suuret vaikutukset, ja Gianfrancen elokuva alkaa vahvasti  muistuttaa Iñárritun Babelia, mutta on sitä maanläheisempi ja vähemmän filosofinen.

Loppukuvissa on selvää, että ihmisen on oltava yksin, jotta hän voi päästä eroon traumoistaan. Ratkaisun voi nähdä tyypillisenä ja sentimentaalisena, varsinkin kun siihen liittyy moottoripyörä ja maantie, mutta Gianfrancella se on myös käsinkosketeltava. Lisäksi ajatuksessa näkyy vahvasti se, että ihmisen pitää osittain hyväksyä myös entisten sukupolvien teot ja mieltymykset.

The Place Beyond the Pines tuntuu kuitenkin toisella puoliskollaan käyvän pikkuisen hitaammilla kierroksilla. Johtuuko se siitä, että siitä puuttuu Ryan Goslingin kiinnostava hahmo? Gianfrancella on tajua olla selittämättä liikaa, mikä motskarimiehen panee tikittämään.

Kiehtova hahmo on kuitenkin myös Bradley Cooperin esittämän poliitikon poika, epävarma mutta öykkärin lailla käyttäytyvä typerys. Häntä esittää pikkaisen limaisen näköinen Emory Cohen, joka sopii rooliinsa täydellisesti.

Plussaa Faith No More -miehen Mike Pattonin blues-henkisestä hälyääni-soundtrackista sekä soundtrackilla soivasta Suiciden Che-kappaleesta.

Paranorman | Sylvi

(USA, 2012) O: Sam Fell, Chris Butler N: Kodi Smit-McPhee, Casey Affleck, Tucker Albrizzi, Tempestt Bledsoe, Alex Borstein K 12

Ensi-ilta 7.9.2012

 star-5679455star-5679455star-5679455half_star-5685607 

Kiltinpuoleinen kauhuanimaatio leikittelee zombiklisheillä niin että lapsikin ymmärtää.

Norman on pikkukaupunkinsa ja tavisperheensä outolintu. Hän juttelee päivittäin telkkaria katsoessaan kuolleen isoäitinsä kanssa ja tulee muutenkin kaupungin kummitusten kanssa paremmin toimeen kuin luokkansa kovisten tai ymmärtämättömien vanhempiensa.

Koska Normanilla nyt kuitenkin on tämä kykynsä, hän on pian vastuussa koko kaupungin tulevaisuudesta, sen yllä kun leijuu noidan langettama kirous. Satoja vuosia sitten noitavainoissa hirtetty tyttölapsi palaa kostamaan, ja niin ovat haudat auki ja zombit valloillaan kaduilla.

Synkänpuoleisesta aiheesta irtoaa aika viatonta hauskaa, joka varmasti sopii jo yli kymmenvuotiaiden silmille. Pakolliset pohdinnat kiusaamisesta ja kiusattuna olemisesta ympätään juoneen ihan taiten, ennen kaikkea siksi että Normanin koulun nyrkkisankarista on rakennettu niin mainiontyhmä Beavis & Butt-Head -henkinen hahmo. Ota tuota nyt sitten vakavasti.

Paranormanissa ei ole esimerkiksi Tim Burtonin kauhuanimaatioiden goottilaista synkyyttä tai saman tuotantoyhtiön hienon Coralinen tiettyä vakavuutta. Se tavoittelee ennemminkin Simpsonit-tyylisen tilannekomedia-slapstickin ja kauhuelementtien liittoa. Ja myös onnistuu siinä. Jos Simpsonien Kauhujen talo -jaksot olisivat hauskoja tai jänniä, ne olisivat hiukan tällaisia.

Pisteet on pakko antaa myös Paranormanin animaatiojäljestä. Tällainen vanha jäärä vieroksuu 3D-leffoja lähes järjestään, mutta Sam Fellin ja Chris Butlerin ohjaamaan elokuvan ilmeeseen on saatu sitä lämpöä, minkä kolmiulotteisuus tuppaa hukkaamaan. Salaisuus on stop motion -nukkeanimaation, ja tietokone-efektien taitavassa yhdistelemisessä.

Imaginaerum | Sylvi

(Suomi 2012) O: Stobe Harju

N: Marianne Farley, Quinn Lord, Francis X. McCarthy, Ilkka Villi

K12
Ensi-ilta 23.11.2012

 star-7613016 

Tuomas Holopaisen unifantasia takkuaa.

Nightwishille, ennen kaikkea yhtyeen savolaisen kotikutoisella tavalla suuruudenhullulle primus motorille Tuomas Holopaiselle tekee totta kai mieli nostaa hattua. Hiukan kornin kuuloisesta oopperaheavy-yhtyeestä on kehittynyt, noh, ajoittain yhä kornin kuuloinen, mutta myös taiteellis-musiikillisesti haastava ja kiinnostava heavyestetiikkaan niin spectoriaanisia äänivalleja kuin musikaalisävyjäkin naittava orkesteri.

Nightwishin uusimman Imaginaerum-levyn teemoja jatkava ja syventävä elokuva saadaan ensi-iltaan tämän viikon perjantaina. Katsomiskelpoisen elokuvan tekemiseen Holopaisen ja ohjaaja Stobe Harjun rahkeet eivät valitettavasti ole tällä kertaa riittäneet. Imaginaerum on totinen, sekava, lattea ja ennen kaikkea totaalisen yhdentekevä fantasiatrippi. Tekijät vaikuttavat olleen ideoistaan niin innoissaan, että elokuvasta on unohtunut punainen lanka.

En tarkoita, että Imaginaerum olisi juoneltaan erityisen vaikeaselkoinen. Ennemminkin se on juoneltaan typerä ja kerronnaltaan kökkö. Sen keskiössä on sairasvuoteellaan makaava vanha mies, säveltäjä Tom Whitman. Dementoitunut vanhus matkaa mielessään elämänsä, erityisesti lapsuutensa muistoihin, kokemuksiin, haaveisiin, tunnelmiin, uniin ja painajaisiin. Säveltäjän tytär Gem puolestaan koittaa vielä kerran löytää kadottamansa yhteyden isäänsä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tai kai asetelma on periaatteessa ihan kaunis. Noin kymmenen minuutin katsomisen jälkeen iskee kuitenkin samanlainen kyllästyminen kuin kuunnellessa vieraan ihmisen liian pitkää ja yksityiskohtaista selostusta omista unistaan. Kun Whitmanin sotkuisesta (niin, dementoituneen oloisesta) fantasiamaailmasta ei löydy yleismaailmallista tarttumapintaa, merkitystä tai myöskään puhtaan visuaalisen osaamisen riemua, huomaa katselevansa kuvitteellisen henkilön klisheisiä, laimeita kuvitelmia, jotka eivät merkitse oikein mitään eivätkä muutamaa elokuvallista väläystä (esim. karmeankaunis itsemurhajakso) näytä miltään.

Elokuvan promomateriaalissa tipautellaan isoja nimiä: David Lynch, Cirque du Soleil, Neil Gaiman. Olen iloinen Holopaisen puolesta siitä, että hän on saanut elokuvan tehdyksi ja pitkäaikaisen haaveensa toteutetuksi. Imaginaerum on silti mainittuihin nimiin verrattuna lähinnä sivu suht lahjakkaan taiteilijanalun värityskirjasta. Jos se jonkun ison nimen töitä muistuttaa, niin Terry Gilliamin epätasaisen tuotannon sekavinta laitaa.

Lontoo | Sylvi

logo_sylvi-4597409

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.