Tekijä: Renee Franklin

Kuvat: Alejandro Lorenzo

Kuudes Aisti on ensimmäisen päivänsä perusteella koko kesän paras festivaali.

17.20
Sen aistii portista sisään tullessa: hyvä fiilis.

Tämän kesän festivaalitulokkaassa on korttelipihan portista sisään tullessa hyvä tunnelma, vaikka ihmisiä on vähänlaisesti. Niin sanottu ”Kuudennen linjan sisäpiha” on saatu kodikkaan tuntuiseksi parilla hassulla baaritiskillä ja valkoisella aidalla. Mutta eniten tykästyttää alusta asti järkkäreidenkin asenne: laukut tarkistetaan, tottakai, mutta kaikki hymyilevät.

Ja se pysyy, ihan koko illan, hymy. Artisteilla, festarivierailla ja työntekijöllä. Kaikilla on kivaa. Eikä se edes ärsytä.

Sylvin Kuudes Aisti -perjantain ohjelmasuunnitelma on kunnianhimoinen, eikä se mitenkään tule toteutumaan. Mutta yrittää sopii. Ensimmäisenä vuorossa on kotimainen Shotgun Club, joka avaa Takalavan ohjelman.

Ai, siis tämähän oli se Wallu Valpion bändi. Ja siltähän se näyttää. Vaikka lavalla on seitsemän jannua, Valpio rummuttelee elektroperkussioitaan keskellä kuin solisti. Eikä siinä mitään, mutta aika nopeasti tulee kiusallisen selväksi, että Shotgun Club ”kuulostaa ihan…[täytä tähän mikä tahansa muodikas ja tunnettu kasaribändi]”. Päivän ensimmäisen oluen huumaa imeskelessä mielessä pyörii referenssi Shadowplayhin. Ja juu, Joy Divisioniin, kuten kaikissa tämän tyyppisissä yhtyeissä. Muuten bändi ei oikein vakuuta. Millään tasolla.

Sen sijaan bändin korkkaama lava vakuuttaa. Täällähän saa juoda olutta ja katsoa keikkaa yhtäaikaa! Ja baari on kamppilaisen Navy Jerry’sin pitämä! Eli täällä tarjoillaan myös Sylvin rakastamia Perfect Storm -drinkkejä! Lisää huutomerkkejä ja hehkutusta Kuudennelle Aistille! Eikä kello ole vielä edes kuutta.

18.00
Moon Duo ei katsojiltaan olutta tarvitse. Kitaristi Ripley Johnsonin ja kosketinsoittaja Sanae Yamadan muodostama kaksikko on raivoisa, ihana, alkukantainen, energinen ja yksinkertaisen tehokas aloittaja Päälavalle. Yamadasta jää keikan ajalta mieleen tukka, Johnsonista parta. Yamada hakkaa koskettimia kuin soittaisi rumpuja, yhtä monotonisesti ja tarkasti. Mustat hiukset heiluvat eteen, taakse, mutta lähinnä eteen. Johnsonin kitaralla on paljon tilaa, mutta tyhjiä kohtia ei jää.

Lavan edessä on vielä tässä vaiheessa iltaa reilusti tilaa ja Sylvi löytää itsensä seisomasta Kurt Vilen vierestä koko keikan ajan. Vile nauttii keikasta ja jammailee Johnsonin mukana ilmakitarallaan, räpsii kännykkäkuvia kuin kuka tahansa yleisönjäsen. Keikan jälkeen Vile kertoo, että tuntee Moon Duon henkilökohtaisesti (no tottakai): ”Olemme vanhoja kavereita ja heidän keikkansa ovat aina hyviä. He soittavat yksinkertaisesti ja ovat koko ajan täynnä energiaa, joka on ainutlaatuista: toisiaan rakastavan parin energiaa”, Vile tiivistää.

Niinpä niin, rock-muusikon diplomatiaa. Mutta tällä kertaa sen kanssa täytyy olla samaa mieltä. Moon Duon toivoisi määrittelevän koko Kuudennen Aistin linjan, sillä tunnelma on keikan jälkeen loistava.

18.45
Kotimainen Black Lizard kiinnostaa muitakin kuin bändin faneja, sillä Takalava on pakkautunut täyteen populaa toisin kuin Shotgun Clubin aikaan. Sylvi jää suustaan kiinni myöhemmin samana iltana Siltasessa soittavan Burning Hellin Mathias Komin kanssa, eikä ehdi mitenkään liskoilemaan pidempään kuin kymmenen minuuttia, mutta Komillakin on paljon päivitettävää.

Kanadalaisen Komin eri live-kokoonpanoilla esiintyvä bändi on kiertänyt viime kesän tavoin nytkin ympäri Eurooppaa ja Kuudennen Aistin keikka on kiertueen viimeinen. Komia harmittaa silminnähden, että juuri tänään on täydellinen kesäpäivä, ja samanlaisen sään luvataan jatkuvan koko viikonlopun. Silti huomenna on hypättävä Tukholman laivaan, jätettävä Suomi ja ajettava bändi kamoineen Berliinin kautta Pariisiin. Onneksi vielä on jäljellä se viimeinen keikka.

19.30
Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo tapaavat muodostaa sellaisia live-kokoonpanoja, että niiden jälkeen ei tee mieli katsoa enää yhtään mitään. Rättö & Lehtisalo ja esimerkiksi sunnuntaina Kuudennessa Aistissa nähtävä Circle ovat tyhjentäviä bändejä. Lavalla annetaan ihan kaikki ja vähän enemmän. Siellä hymyillään ja nauretaan ja pidetään hauskaa, ja ollaan turkasen vakavia. Niin vakavia, että itseironia on taatusti koetuksella – seuraavaan välispiikkiin asti, jolloin taas hymyillään kuin porilaiset nakit.

Tämän illan jämptisti 45 minuutin keikka koostuu tuttuun tapaan vain muutamasta kappaleesta. Samoin tuttuun tapaan tulee jännitettyä, mitä Rättö tällä kertaa keksii lavalla puuhailla, mutta akti on lopulta aika kesy. Kohokohdaksi nousevat Lehtisalon suuntaan luodut toverillisen rakkauden katseet, joita kuka tahansa katsoo kateellisena vierestä. Tässä on kyse suuremmasta kuin miesten välisestä sielujen sympatiasta.

Rätön ja Lehtisalon kohdalla tulee myös huomattua, kuinka hyvät soundit Päälavalla onkaan. Toki Moon Duo kuulosti tajuttoman hyvältä, mutta haaste on viidellä instrumentilla toisenlainen kuin kahdella. Jos koko viikonloppu kuullaan samanlaista ääniharmoniaa, voi hyvällä omallatunnolla sanoa festivaalisoundistandardien nousseen taas pykälän ylöspäin.

Sylvin Kuudes Aisti -keikka-aikataulu kusee jo toisen kerran avausiltana: eihän Rättö & Lehtisalon kaltaista psykedelia&/eletro/hard rock -keikkaa voi laittaa tähän vaiheeseen iltaa, kun sen jälkeenkin olisi vaikka mitä kuunneltavaa! Niin suuri rikos kuin se onkin, tuttu ja rakas Pertti Kurikan Nimipäivät tulee lopulta kuunneltua etänä. Rättö & Lehtisalo vaativat ympärilleen ajatusaikaa jokaikinen kerta.

21.00
Kurt Vile -polo. Miehen levyt ovat pyörineet levylautasella taajaan viime aikoina, joten odotukset ovat kovat. Tunnetilaa edesauttaa Moon Duon aikainen ajatustenvaihto ja Vilen selkeästi positiivinen suhtautuminen festivaalitapahtumaan. Ehkäpä siksi Vilen keikka ei voi muuta kuin jäädä etäiseksi.

Tokihan Vile on Violators-vahvistuksineen turkasen hyvä. Bändin kanssa mennään perusvahvaa rock-meininkiä ja herkät mies ja kitara -laulut saavat juuri sopivasti hiljentymään. Se lienee myös tunnin setin ongelma. On perjantai ja kello on jo yli yhdeksän. Kun pitkäkutrinen, hiustensa välistä hieman karikatyyrimäisestikin kurkistellen laulava Vile esiintyy, haluttaisi oikeastaan vain juoda lisää olutta, mutta koska Vile esiintyy, kuuluu keskittyä musiikkiin. Joka sitten kuitenkin on pohjimmiltaan lähinnä levymusiikkia. Tai sitten Sylvi on edelleen niin kiinni Rättö & Lehtisalon savuissa, kitarakuljetuksissa ja Rätön ilveilyissä, että mikä tahansa tuntuu sen jälkeen hiukan henkisesti laimealta.

Tai sitten yhdessä illassa on turha yrittää katsoa kunnolla kahta keikkaa enempää.

22.00
Kuudes Aisti toimii kokonaisuudessaan niin, että kello kymmenen illalla soitanta ulkona loppuu. Se on naapuruston kannalta fiksu päätös, sillä pelkkä soundcheck kuului torstai-iltana liki Kallion kirjastolle asti. Ongelmaksi muodostuu vain ulkona hengailevan porukan kertasiirtyminen haluamilleen keikoille sisätiloihin. Esimerkiksi Kuudennen linjan edessä mutkittelee pitkälti yli kymmeneen viidenkymmenen metrin jono, jota päästään purkamaan vasta kymmenen yli ja Clouds starttaa keikkansa Samuli Kosmisen kera vasta noin kaksikymmentä yli. Mutta vaikka Kutosessa on tunnelma ensimmäisen tunnin ajan kuin sardiinipurkissa, tilanne helpottaa selvästi puolenyöhön mennessä.

Clouds napsahtaa tunnelmoinnillaan Sylvin ”Seuraa näitä” -listalle. Kumahtelevat bassosoinnit lyövät suunnan koko illan Kutosen musiikilliselle linjalle. Pian päästänkin arvioimaan pilviyhtyeen esikoisalbumia, jos tiedotteisiin on uskominen. Mutta täynnähän Kuudes linja on. Pitusrajoitteisuus ei tee oikeuttaa Cloudsin visuille tai muutenkaan Kutosen tilalle, jossa pitäisi seisoa eturivissä jos missään. Pienesti väsyneenä tunkeminen houkuttaa mahdollisimman vähän, joten keikan kokeminen jää takariviin.

23.30
Festivaaleilla ollessa aika aina lopulta katoaa. Vaikka sitä olutta (ja Red Bull Garagen tyttöjen auliisti tarjoamia Bulli-Jekku-drinkkejä) joisi kuinka säästeliäästi tahansa, pitää jossain vaiheessa mennä vessaan, ja koska naiset edelleen tekevät kopissa jotain muutakin kuin pissivät, katoaa haave rauhallisesta laskeutumisesta Burning Hellin kesän viimeiseen Euroopan keikkaan kuin vessahätäiset miehet naistenvessan viereisestä ovesta sisään.

Sitäpaitsi Burning Hell aloittaa viisi minuuttia etuajassa ja eturiviin saa tosissaan tunkea. Burning Hell on soitannollisesti osastoa ”kiinnostavaa modernia folkia ja nokkelaa tarinankerrontaa”, mutta sen todellinen vahvuus on live-esiintymisissä. Viime kesäinen porukka on kutistunut seitsemästä viiteen, mutta meno on maanisempaa kuin ennen.

Darren Jamesin kitarointi on ennen keikka nautituista juomista huolimatta hauskaa ja tarkkaa. Kom on vokaalisosuuksissaan melkoinen moottoriturpa. Mutta todellisen työn tekee yleisö ja etenkin eturivin tytöt. Kyllä, kyseessä on fanilauma, mutta ei sellainen, joka yrittäisi kammeta Komia esityksen jälkeen hampaat irvessä sänkyyn (tai ainakaan Sylvi ei sitä ole myöhemmin todistamassa). Kun Burning Hell kehottaa tanssimaan, kaikki tanssivat. Siis aivan kaikki. Vaikka kyseessä olisi uusi kappale, ”oodi aloitteville rock-muusikoille”, tai piilopoliittinen merirosvo-ska-polkka, jengi jaksaa heilua. Maltaista kuohujuomaa jaetaan lavan molemmin puolin, janon sammuttamiseksi tietysti.

Jos Rättö & Lehtisalo tyhjentää kuulijansa ja katsojansa, jättää Burning Hell katsojansa väsyneen onnelliseksi. Keikan jälkeen ei tee mieli muuta kuin bändin paitaa, uutta kylmää pulloa ja rauhaisaa keskusteluhetkeä kavereiden kanssa. Gim Kordon soittaa esikoiskeikkaansa jossain alaoikealla punk-luolassa ja Jori Hulkkonenkin olisi näytillä Salamestalla. Mutta kumpaankaan ei tee mieli kiirehtiä ja hyvin helposti ne lopulta jäävät. Ekan keikan jälkeen tulee yleensä toinen ja Salamestaan ehtii huomennakin. Mutta jos vielä yksi juoma ja muutama keskustelunlopetus. Kuitenkin eräidenkin kanadalaisten viimeinen ilta Suomessa.

”Mitä teet, jos kaadut?, ohjaaja kysyi Memona Mohamedilta. ”Nousen ylös”, hän vastasi – ja ura kansainvälisenä elokuvatähtenä alkoi. Vähän toista kuin elämä pakolaisleirillä.

Kuvat: José M. Sánchez

Helsingin Sörnäisten trendikkään K*rvi-baarin sohvalla istuu Memona Mohamed, 26, jolle mahdottoman tavoittelu näyttää lasten leikiltä. Elämä kun voisi olla täysin toisenlaista.

Lahjakas näyttelijä-aktivisti-erityisopettaja saapui Suomeen kertomaan tähdittämästään Wilaya-elokuvasta, jota esitetään Lens Politica -festivaalilla. Samalla hän puhuu politiikkaa. Se on luissa ja ytimissä, sillä Memona kuuluu miehitetystä Länsi-Saharasta paenneeseen Sahrawi-kansaan ja on kasvanut pakolaisleirillä Algeriassa.

Miehitys ei tukahduta perinteitä. Memona vaihtaa äkkiä talvitakkinsa ja piponsa mefla-huiviin – ja Sahrawi-identiteettiin.

Sohvaan nojaavat pinkit kävelykepit sekä jalkoja tukevat proteesit kertovat poliosta, johon Memona sairastui 2-vuotiaana saastuneen rokotteen takia – kuten moni maanmiehensä.

Reistaileva terveys ei pysäytä Memonaa, vähän vaan hidastaa.

”Olen hyperaktiivinen. Minun on pakko tehdä koko ajan paljon asioita, muuten ahdistun”, hän hymyilee.

Kotona, humanitaarisen avun varassa sinnittelevällä pakolaisleirillä, pyörii paljon espanjalaisia – entisiä siirtomaaherroja. Kerran Memona törmäsi espanjalaiseen elokuvaohjaaja Pedro Pérez Rosadoon. ”Mitä teet, jos kaadut?”, ohjaaja tiedusteli. ”Nousen ylös”, Memona näpäytti.

Siitä alkoivat tapaamiset, joiden aikana Wilaya-elokuvan käsikirjoitus pantiin uusiksi.

”Minulla oli paljon ideoita. Sahraweilla on perinteitä, joita en itse harjoita, mutten halua arvostella. Tahdon esitellä kansaani kunnioittavasti”, Memona pohtii.

Puoli vuotta myöhemmin ohjaaja pyysi Memonaa näyttelemään elokuvassa, joka kuvattiin pakolaisleirillä. Memona vietti intensiivisen kuukauden ohjaajan ja muiden näyttelijöiden kanssa, jotka kaikki olivat paikallisia amatöörejä. Pätkiä kuvattiin myös Memonan kotona, esittäähän hän osittain itseään.

Wilaya kertoo nuoresta Fatimetusta, Memonan eli Hayatin siskosta, joka palaa Wilaya de Smaran pakolaisleirille hautaamaan äitinsä asuttuaan yli 20 vuotta Espanjassa. Paluu ottaa koville.

”Tarina voisi olla tosielämästä. Suuret määrät lapsia lähtee Espanjaan ja heistä tulee puoliksi espanjalaisia.”

Niin kävi Memonallekin, joka päätyi 9-vuotiaana seitsemäksi vuodeksi katalonialaiseen perheeseen. Alussa pientä Memonaa pelotti kaikki.

”En ollut ikinä nähnyt vesihanaa enkä uskaltanut hypätä kylpyammeeseen ennen kuin lempinukke oli heitetty sinne. Ja pelkäsin, että minut pannaan pesukoneeseen pyörimään”, Memona eläytyy.

Jäätelö – outo höyryävä kylmä ruoka – vasta outoa olikin. Nyt Memona lusikoi suklaajäätelöpalloaan innostuneesti.

Paluu pakolaisleirille ei silti ollut kauhean vaikea.

”Perheeni on vapaamielisempi kuin Espanjan perheeni. Koin Kataloniassa rasismia, joten oli hienoa palata oman kielen ja kulttuurin pariin.”

Wilaya on muuttanut Memonan elämän. Elokuva on palkittu muun muassa Luxorin elokuvafestivaalin parhaana elokuvana sekä Málagan elokuvafestivaalilla parhaasta soundtrackista. Lisäksi Memona sai juuri kuulla päässeensä ”Espanjan Oscarien” Goya-palkintojen ehdokaslistalle.

Tosin ihmisoikeusrikkomuksilla ja nälänhädällä mässäileviin dokumentteihin tottuneet sahrawit pitävät Wilayaa pliisuna, eivätkä ymmärrä, että vaikuttaa voi myös hienovaraisesti.

”Suutuin kaverille, joka haukkui elokuvaa paskaksi. Vastasin, että kärsin Suomen kylmyydestä sairauteni kanssa vain kertoakseni Saharan tilanteesta. Hän pyysi anteeksi”, Memona tuohtuu.

Näyttelijä, opettaja ja aktivisti

Maine tuskin ehtii nousta Memonan päähän. Erityisopettajan ja aktivistin hommat pitävät kiinni leirin arjessa. Tulevaisuus on auki, mutta nyt tekemistä riittää.

Memona vetää – palkatta, kuten lähes kaikki pakolaisleirillä – kehitysvammaisten keskusta, jossa yli 70 nuorta oppii elämästä selviytymisen taitoja.

”Päädyin työhön, koska pikkuveljelläni on Downin syndrooma ja halusin auttaa häntä”, Memona kertoo. Nyt veli on 14-vuotias – Espanjassa hänkin.

Memona on monien nuorten tavoin aktivoitunut poliittisesti. Arabikevään jälkeen perustettiin väkivaltaa vastustava Nova-ryhmä.

”Yritämme järjestää ensi kesänä symbolisen kansanäänestyksen Länsi-Saharan itsenäisyydestä”, Memona paljastaa.

”Lisäksi taistelemme Marokon harrastamaa luonnonvarojemme riistoa vastaan. Vaikka saisimme itsenäisyyden, Marokko on siihen mennessä vienyt kaiken.”

Aktivistit lähestyvät yrityksiä, jotka ostavat Länsi-Saharasta tuotuja tuotteita. Suomikaan ei ole pulmunen. Muun muassa Memonaa Suomessa isännöivän Länsi-Saharan ystävät ry:n painostuksen ansiosta Pirkka ei enää myy länsisaharalaisia sardiineja, Eldorado kylläkin.

Työtä riittää. Maailman lähes unohtama Sahrawi-kansa on elänyt pakolaisleireillä vuodesta 1975, ja viimeksi talouskriisissä rypevä Espanja leikkasi valtaosan avustaan. Nyt puutetta on ihan kaikesta.
•    Wilaya -elokuvan näytökset, joiden jälkeen Memona Mohamed paikalla:
To 29.11. klo 18.45
ja la 1.12. klo 16.45 (Andorra, liput 7€)

Jasmin Gröhn pohtii tällä palstalla miksi vanha teknologia kiehtoo.

Katselen videoita vanhasta kuvaputkitelkkarista, kuuntelen c-kasetteja vanhalla kunnon walkmanilla. Pelaan 8-bittistä Nintendoa ja arcadepelejä. Aikeissani ei ole hankkia uutta ohutta telkkaria, älypuhelinta, blu-ray -soitinta saati Playstation Movea.

Elän teknologian suhteen monella tapaa menneisyydessä, eikä se tuota minulle minkäänlaista ongelmaa. Päinvastoin, nautin siitä suunnattomasti. Miksi? Se vetoaa tunteisiini.

Hankin vähän aikaa sitten VHS-soittimen. Kuka haluaa katsella rätisevää raitaista kuvaa, kelailla kasetteja ja mennä videovuokraamoon vain todetakseen, ettei sieltä voi vuokrata enää mitään VHS-muodossa? No minä. Olen nostalgiafriikki ja VHS oli paras ostos aikoihin.

Nostalgiantunne nyt vain on huipussaan kun hiukan tunkkainen ja vähän raitainen kuva pamahtaa ruutuun. Lainasin äskettäin kirjastosta Ang Leen elokuvan Jäämyrsky. Kun menin hakemaan varaamaani aineistoa, kirjastovirkailija kysyi ”Oliko tää tarkoitus olla videolla?” Vastasin että kyllä, se oli ihan tietoinen valinta.

Ja olin riemuissani. Elokuva toimi aivan tajuttoman hyvin tässä formaatissa! Ehkä Jäämyrskyn 70-luvulle sijoittuvaa tarinaa komppasi raitainen videonauha – esimerkiksi futuristista Matrixia taas en voi katsoa kuin kristallinkirkkaalla kuvanlaadulla.

Joka tapauksessa, VHS-kasettien hankkiminen on yksi lempiharrastuksistani. Olen kartuttanut kokoelmaani leffadivareissa, kierrätyskeskuksissa ja kirppareilla. Erityisen nopeasti se alkoi kasvaa, kun Lönnrotinkadun kierrätyskeskus rupesi nakkaamaan aiemmin maksullisia videoita ilmaisosastolle. Joku voisi luulla että hyllyt nuokkuvat huonoja vanhoja leffoja joita kukaan ei huoli. No, sir! Ilmaisosastolta ovat mukaan tarttuneet The Usual Suspects, Big Lebowski, Dead Man, Citizen Kane ja Blade Runner – Director’s Cut, vain muutamia mainitakseni.

Toki osastolla on kaiken sortin videoita, mutta nopea poimii helmet päältä. Joskus ei tarvitse edes olla nopea. Killerileffa nyhjöttää hyllyssä joskus eikä kukaan sitä huoli, koska se on videolla.

Aivan ihanaa on myös lainailla muilta videoita. Esimerkiksi siskollani on mittava kokoelma nuoruutemme ihanimpia telkkarisarjoja ja elokuvia nauhotettuna VHS:lle. Monia sarjoja ei ole koskaan uusittu telkkarissa eikä niitä ole julkaistu DVD:lläkään. Kokoelma on siis varsinainen aarreaitta ja ylpeydenaihe. Ehkä eniten arvostan maailman parhaan joulukalenterin eli The Joulukalenterin jokaista jaksoa nauhoitettuna VHS:lle. Kukaan tuntemani ihminen ei omista sarjaa missään formaatissa! Arvaa vain kuinka kuumaa kamaa nuo kaksi videokasettia ovat kaveripiireissämme.

VHS-soitinta tuli käytettyä ennen vanhaan vaikka mihin, TV:stä nauhottamiseen, videoiden kopioimiseen, videokameran materiaalin siirtämiseen videokasetille… Näissä jutuissa luotan nykyään enemmän tietokoneisiin. VHS:n kuvanlaadun puutteet eivät aina ole hyvä asia, ja se laatuhan huononee joka kopiointikerralla tai muuntaessa formaatista toiseen.

Tärkeintä on, että katsellessani elokuvia tai TV-sarjoja videolta saan kokemuksen, jota DVD tai Blu-ray eivät tarjoa. Se kokemus on muistojen tulva. Kahdeksankymmentäluvulla tai aikaisemmin syntyneet ovat eläneet lapsuutensa juuri videoita katsellen.

Aina kun syötän kasetin pesään tiedän että saan tunnekokemuksen, jota uudet kiiltävät laitteet eivät voi minulle koskaan tarjota.

Kuva: Jared C. Benedict / Creative Commons

Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius kirjoittavat tällä palstalla kolumneja lesbokulttuurista.

Minusta on moneksi. Olen nimittäin transseksuaali, androgyyni, butch, lesbo ja aseksuaali. Tämän vyyhdin purkaminen olkoon tämänkertaisen kolumnini aihe.

Viime vuosina queer on noussut todella pinnalle. Queeriys on tapa ajatella ja olla määrittelemättä itseään välttämättä mitenkään tarkasti. Itse en kuitenkaan samaistu queeriyteen. Se johtuu siitä, että luonteeltani olen sellainen, että luokittelen kaiken aina kuuntelemistani musiikkigenreistä seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoli-identiteettiini. Määritelmät eivät ahdista minua, päinvastoin, ne ovat selkeä tapa hahmottaa kaikkea olemassa olevaa.

Minun täytyy hahmottaa asiat selkeästi, koska koen etten muuten saa psykologisesti mistään kiinni. Pidän siitä että asioille annetaan nimi.

Kaikelle löytyy nimi. Ihmettelenkin, miksi jotkut ihmiset pitävät lokerointia huonona asiana. Jos on kyse uudesta asiasta, luodaan sille uusi lokero! Lokerointi ei tarkoita ahdasmielisyyttä, jos sitä katsoo tältä kannalta. Lokerointi negatiivisena asiana tarkoittaa että laitetaan asioita määritelmiin, joihin ne eivät mahdu. Minusta taas kaikelle uudellekin on vain keksittävä uudet tavat määritellä!

Puretaan siis identiteettini osiin. Paneudutaan ensimmäiseksi siihen että olen lesbo. Haluan seurustella vain naisten kanssa. En ole koskaan seurustellut miehen kanssa, vaikka olenkin ollut joidenkin miesten kanssa sängyssä teini-ikäisenä. Kokemukset jäivät niin mitäänsanomattomiksi, että en jatkanut sillä tiellä. Uskon, että seksiä voi harrastaa monella tapaa, ja olen tehnyt päätöksen harrastaa seksiä niiden ihmisten kanssa joista olen potentiaalisesti romanttisesti kiinnostunut. Seksi miesten kanssa ei onnistunut koska en rakasta miehiä. Olen siis lesbo ja rakastan naisia, ja olen vain naisten kanssa.

Transseksuaalina koen, että kehossani asuu miehen henki, naisen hengen sijaan. Koen olevani eniten oma itseni kun ilmaisen itseäni maskuliinisesti. Minua eivät koskaan ole kiehtoneet pitkät hiukset, hameet tai mikään naisellinen. Ei siksi että se tuntuisi pahalta. Se ei vain tunnu miltään. Tosin viime aikoina, kun vihdoin ja viimein rupesin taiteilijaksi, otin myös feminiiniset aseet käyttöön ja pukeutumistyylini muuttui ajoittain jopa naiselliseksi. Ei se edellenkään tunnu yhtään miltään, mutta taiteen nimissä voin laittaa korkkarit ja hameen päälle. Samaistun hyvin vähän naisellisuuden tunteeseen, mutta kun minulla nyt sattuu olemaan naisen kroppa, voin joskus ilmaista itseäni naisellisestikin.

Androgyyniys tarkoittaa kohdallani että ilmaisen itseäni maskuliinisesti ja feminiisesti. Mutta jos pitää valita butch tai femme, olen butch. Monet käsittävät minut väärin tämän roolini takia, koska kuvittelevat että haluan seurustella naisten kanssa jotka ovat femmejä. Todellisuudessa haluan olla suhdedynamiikan vastaanottava osapuoli. En nyt sano femme koska minusta ei tule kenellekään pikkuvaimoa, mutta haluaisin että seurustelukumppanini olisi minua vanhempi ja maskuliinisempi. Näistä asioista kumppanissa haaveilen. Voisin ehkä, siis ehkä, olla dynamiikaltaan toisenlaisessakin suhteessa mutta en haaveile siitä. Sitä haluaa mistä haaveilee, joten näillä mennään.

Aseksuaalisuus  tarkoittaa minulle voimakasta sydäntä, joka elää omaa elämäänsä. Voin ihastua tai hullaantua kehen tahansa, tunnetasolla. Miehiin sekä naisiin. Mutta miesten kanssa ja omasta tyypistäni poikkeavien naisten kanssa siihen se jääkin. Jos koen aseksuaalista kiinnostusta, koen yleensä että haluan suudella kyseistä henkilöä. Kenties jopa paiskata seinään ja suudella, mutta en harrastaa seksiä. Enkä seurustella.

Minulla on koko ajan monta aseksuaalista ihastusta plakkarissa, miehiä sekä naisia. Monesti ihastun aseksuaalisesti komeisiin post-punk -poikiin ja kauniisiin naisiin, jotka eivät ole maskuliinisia millään tasolla.

Oma naistyyppini, siis se josta olen romanttisesti ja seksuaalisesti kiinnostunut on maskuliininen soft-butch -tyyppi. Aseksuaalisuuteni näkyy myös siinä että jos rakastuisin johonkin naiseen, voisin seurustella vaikka seksi ei toimisikaan yhtään. En kuitenkaan toivo tätä yhdistelmää, koska näen kuitenkin seurustelun ja seksin kuuluvan yhteen.

Monet ovat ihmetelleet, miten voi olla lesbo ja aseksuaali samaan aikaan. Nyt kun selitin asian, ihmiset toivottavasti ymmärtävät.  Identiteettiä voi määritellä monella eri sanalla, ja niin voi seksuaali-identiteettiäkin. Vannon monipuolisuuden nimeen!

Yrjöäminen on yhteisöllistä, kirjoittaa Kaisu Tervonen.

Minulla ei ole mitään pornoa vastaan, mutta en jaksa katsoa kymmenminuuttisia munanlutkutus-jaksoja.

Se johtuu varmaan siitä, ettei minulla ole penistä. Peniksen omistajat kun pääsevät meininkiin mukaan, ruiskuttamaan lastinsa yhtä aikaa isompimunaisten näyttelijöiden kanssa.

Siihen koko homma tietenkin tähtääkin. Pornossa sperman ruiskuttamiselle on ihan oma termikin: money shot. On tärkeää nähdä eritteen lentävän, koska silloin tietää miehen saaneen. Naisen saamisen tietää ilmeestä, autuaasta huohotuksesta ja nautinnon sulkemista silmistä.

Eli oikeasti sitä ei tiedä mistään paitsi ehkä niistä pornossa paljon harvinaisemmista naisen ejakulaatio -otoksista.

Katsonkin mieluummin Jackassia. Se itse asiassa muistuttaa pornoa. Kokonaisuus on sarja performansseja ilman sen kummempaa juonta. Osan performansseista tekee yksilö, toisiin osallistuu kaksi ja joihinkin koko ryhmä.

Minun ei edes tarvitse tuntea spermakateutta. Pystyn tuottamaan kaikkia samoja eritteitä kuin Jackass-tyypit ohjelmassaan: verta, hikeä, paskaa ja oksennusta. Etenkin viimeksimainittu on selvästi useiden stunttien kohdalla merkki onnistumisesta. Kuka sanoo, että money shotin pitäisi olla spermaa?

Jackassien viimeisimmässä elokuvassa Steve-O istuu paskaa täynnä olevaan festarivessaan, joka lennätetään ilmaan benji-köysien varassa (ulosteen alkuperää ei kerrota, eikä paskojien sukupuolia määritellä). Bajamajan pomppiessa ilmassa Steve-O:n niskaan sataa paskaa. Tietenkin hän yökkii, mutta niin tekevät myös hänen toverinsa, ne, jotka katsovat stunttia maan pinnalta.

Se on todellista toveruutta, aitoa rakkautta. Siinä missä sperma on yksityisen kliimaksin tuote, yrjöäminen on yhteisöllistä. Kaikkien oksennus lentää yhden oksennuksesta, he todistetusti ”tulevat yhtä aikaa”.

Samassa elokuvassa miehenviikarit ovat sitä paitsi ratkaisseet penisrajoitteisten samastumisongelman. Muutamassa kohtauksessa nähdään iloisesti ilmassa viilettäviä dildoja, tekopeniksiä. Sellaisen saa kuka tahansa.

Toimittaja Satu Rämö tuo Suomi-designia Islantiin.

Kuva: Björgvin Hilmarsson

Reykjavikin keskustassa kököttää soma talo. Sen valkeisiin puuseiniin on maalattu punaisia pilkkuja, ja raidalliset rappuset muistuttavat Marianne-karkkipaperia. Harjakattoa pitkin lukee isoin kirjaimin: ”Suomi PRKL!”. Sisällä soi vinyylillä Olavi Virtaa, J. Karjalaista ja Topi Sorsakoskea.

Kaksi Islannissa asuvaa nuorta suomalaisnaista päätti keväällä 2012 perustaa yhdessä suomalaisen designkaupan nykyiseen kotikaupunkiinsa. He huomasivat pienen ja lupaavan oloisen hylätyn talon, etsivät omistajan, tekivät vuokrasopimuksen ja remontoivat talon mieleisekseen. Kauppa avautui kesällä.

”Siitä tuli ihana! Yhdistelmä suomalaista kesämökkiä ja muumitaloa”, kuvailee Satu Rämö, toinen liikkeen perustajista.

Ei ole sattumaa, että Rämö ja tämän tuttava Maarit Kaipainen perustivat Suomi PRKL! -liikkeensä samana vuonna, kun Helsinki oli maailman designpääkaupunki. Rämö kertoo, että Suomi-design on ollut puheenaiheena myös Islannissa. Niinpä naiset käyttivät ajoitusta hyväkseen kokeillakseen, miten suomalainen designkauppa menestyisi Islannissa.

”Markkina on pieni, mutta jos valikoima on kunnossa eikä tee liian isoja hankintoja kerralla, on mahdollisuus menestyä”, Rämö miettii.

Naiset aikovat käydä Excel-taulukkonsa huolellisesti läpi heti ensimmäisen vuoden jälkeen ja katsovat silloin, onko toimintaa järkevää jatkaa ja jos, niin missä muodossa. Alku näyttää joka tapauksessa lupaavalta. Niin islantilaiset, turistit kuin paikalliset suomalaisetkin ovat löytäneet tiensä liikkeeseen.

”Samoin suomalaisia turisteja käy koko ajan, se on kivaa. Saadaan samalla kuulumisia Suomesta.”

Rämö ja Kaipainen yhdistelevät kaupassaan vanhempia Suomi-klassikoita ja uudempaa designia kuten &Brosia, Saana&Ollia ja Polkka Jamia. Tällä hetkellä myynnissä on tuotteita noin 35 eri suunnittelijalta. Näistä erityisen suosittuja ovat olleet Arabian Muumi-tuotteet, Poola Kataryna sekä HAIn kumisaappaat ja Kuura-kengät.

Rämö kertoo, että islantilaiset tuntevat jo valmiiksi Iittalan, Marimekon ja muumit. Sen sijaan esimerkiksi Eero Aarniota tuntui vain harva tuntevan.

”Sellainen tavallinen kansa, joka on kuullut esimerkiksi Marimekosta tai Royal Copenhagenista, ei tunne Aarniota. Mikä järkytys! Me otettiin heti Tupla Kupla -lamppuja myyntiin ja se on auttanut.”

Kaupan pitäjät ovat harkinneet ottavansa valikoimaan myöhemmin mukaan muun muassa Ivana Helsingin vaatteita ja mahdollisesti Minna Parikan kenkiä. Satu uskoo, että ne sopisivat hyvin islantilaiseen makuun. Moni asiakas on kysellyt Marimekon kankaita, mutta liikkeessä ei ainakaan vielä riitä tilaa kangasmyynnille.

Yrityksen perustamisen Rämö kuvailee olevan pitkälti samanlaista kuin Suomessakin. Eniten huomiota vaativat rahoituksen hankkiminen ja maahantuontiin liittyvä logistiikka.

”Islanti ei ole EU-maa, joten tulli vaatii kilokaupalla paperia aina, kun tuo tavaraa maahan. Ja kuljetuskustannukset ovat käsittämättömän paljon. On vertailtava sisäänostohintaa sekä tavaran painoa ja tilavuutta siihen, mitä islantilaiset maksaisivat tuotteesta. Alku on aina kokeilua: on testailtava pienillä erillä, mitä tuotteita on järkevää tuoda maahan.”

Design-liikkeestä vastaaminen on Rämölle vain yksi työ muiden joukossa. Yrittäjä-freelancerin tehtäviin kuuluvat myös kirjojenteko, lehtityöt ja sekalaiset markkinointiprojektit. Rämö on tehnyt muun muassa Mondo-lehden Islanti-oppaan ja Avaimen kustantaman Vuoden mutsi -kirjan. Kaikkein tärkeintä Sadulle ovat kuitenkin blogit: ulkosuomalaisuutta ja lapsiperheen elämää käsittelevä humoristinen Salamatkustaja.com, Vuoden mutsi -kirjan blogi ja Mondon Islanti-blogi.

Talvisin Rämön islantilainen vuoristo-opas- ja valokuvaajamies tekee onneksi hieman vähemmän töitä ja voi tuolloin pyörittää taloutta sekä viettää enemmän aikaa 2,5-vuotiaan Saga-tyttären kanssa. Kesäisin roolit ovat toisinpäin.

Islantilaisten joukkoon suomalaisen on ollut helppo sulautua. Neljä vuotta vakituisesti Reykjavikissa asunut Rämö on tutustunut nopeasti uusiin ihmisiin. Kysyttäessä, mitä käsityksiä paikallisilla on yleisesti suomalaisista, Rämö vastaa:

”Että me ollaan ihan samanlaisia hulluja kuin islantilaiset. Ja se pitää kyllä paikkansa.”

Kieli tuottaa luonnollisesti ajoittain hupaisia tilanteita.

”Kerran esimerkiksi kehotin yhtä asiakasta pesemään pienen maton astianpesukoneessa pesukoneen sijaan. Tällöin vain heitän aina läppää siitä, kuinka ulkomaalaisten on niin vaikea solkottaa tätä mahdotonta kieltä. Ja sitten kaikkia naurattaa.”

Rämö ja hänen liikekumppaninsa Kaipainen opettavat vastapainoksi omaa äidinkieltään islantilaisille: Suomi PRKL! -liikkeen kassakuitteihin on painettu pieni suomen kielen sanasto, jotta islantilaiset oppisivat sanomaan suomeksi muutakin kuin kirosanoja.

”Valloittaja, Pariisi kutsuu!”

”Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan talven tullen”

”Katumusharjoituksia, tuhma tyttö, reilusti skitso lolita”

”Tyhjän paperin nautinto”

”kauniita asioita, liukuvoidetta ja laatuaikaa”

”Kaksi miljoonaa teosta taivaalla oli kuin tähtitaivas.”

”vauhtia on enemmän kuin laki sallii,
nopeat siirrot voivat koukuttaa.”

Viikon sanomalehtiruno viihtyy kissapetojen parissa.

Viikon sanomalehtirunossa on kahvi ja meri.

Viikon sanomalehtiruno sivuaa Robert Lucanderia.

(USA 2012)
O: Quentin Tarantino
N: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo di Caprio, Samuel L. Jackson
165 min
K16
Ensi-ilta 18.1.2013

  

Spike Lee suuttui, mutta ei se mitään.

Quentin Tarantinon mollaaminen on nykyään sivistyneistön muotia eikä ihan syyttä: Kill Bill 1-2 sekä Death Proof olivat itsetyytyväistä ja sisäänpäin kääntynyttä pseudoviihdettä eikä katseen kääntyminen historiaan Kunniattomissa paskiaisissa paljon tilannetta muuttanut.

Django Unchained sijoittuu kauemmaksi historiaan – Yhdysvaltain orjakaupan keskelle – ja on huomattava parannus edeltäjiinsä nähden. Jo alkutekstijakso on komea: ollaan tiettömässä erämaassa, kankaalle läjähtävät verenpunaiset alkutekstit ja upea biisi alkuperäisestä vuoden 1966 Django-elokuvasta alkaa soida. Mitä tahansa Tarantinosta onkin mieltä elokuvantekijänä, niin hänen itsevarmuuttaan ja korskeuttaan ei voi kieltää.

Korskeudesta käydään uudessa elokuvassa myös pitkä dialogi. Christoph Waltzin esittämä palkkionmetsästäjä ja tämän toveri, vapaaksi ostettu entinen orja Django (Jamie Foxx), teeskentelevät olevansa ostamassa orjaa mandingo-otteluja varten. Waltzin mainiosti hahmottama palkkionmetsästäjä, saksalaista syntyperää oleva King Schultz sanoo haluavansa orjaltaan korskeutta, englanniksi sivistyssanaa käyttäen ”panache”.

Juuri ”panachesta” Django Unchained -elokuvassakin on kyse: kaikki on tarkoin harkittua, jatkuvasti ylilyönnin rajoilla, komeaa, häikäisevää, mautontakin. Ampumiset ja verenroiskunta on vedetty yli niin rajusti, että syytökset väkivaltaisuudesta kilpistyvät verimassaan. ”Panache” tarkoittaa suomeksi myös vauhdikkuutta ja lennokkuutta – niitäkin Django Unchained tarjoaa runsain mitoin.

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä. Django Unchained on Tarantinon aikuisin elokuva sitten Jackie Brownin, vaikka se pelaakin ohjaajansa tutuilla aineksilla. Musiikki on suurelta osin vanhemmista spagettilänkkäreistä, visuaalinen ilme viittaa vanhempaan orjuuselokuvaperinteeseen monissa kohtauksissa. Mielessä käy vertailu vaikkapa Gualtiero Jacopettin epäilyttävään, mutta brechtiläisiä etäännyttämiskeinoja käyttävään orjuusaiheiseen mukadokumenttiin Addio zio Tom (1971), josta Tarantino tuntuu ottaneen monia kohtauksia – esimerkiksi Djangon jaloista roikutuksen alasti.

Django Unchained onkin edeltäjiensä tapaan kollaasi kaikista niistä vaikutteista, joita Tarantino on itseensä imenyt. Tämä ei kuitenkaan ole pelkkää vaikutteiden tiputtelua, vaan niiden synteesiä, joka on samalla omanlaistaan elokuvaa.

Samalla Django Unchained on kuitenkin kaunis rakkauselokuva, vahva legenda ja raju kuvaus Syvän etelän idyllistä, jonka mahdollistaa rasistinen orjatalous.

Elokuvan kuva mustista orjista on herättänyt vastustusta muun muassa Spike Leessä (joka tosin ei ollut sanojensa mukaan nähnyt elokuvaa eikä aikonut sitä mennä katsomaan). Tämä ei ole ihme, sillä Tarantino ei kaihda rasismia ja rasistista väkivaltaa, vaan päinvastoin näyttää sitä runsain mitoin: mustia orjia ruoskitaan, polttomerkitään, annetaan koirien raadeltavaksi. Tarantino näyttää, miten rasistinen suhtautuminen orjiin mahdollistaa mustien käsittelyn kuin esineiden, joilla on hyvin vähän muuta merkitystä kuin taloudellista.

Ja kaikki voidaan aina korvata, joko rahalla tai toisella orjalla.

Tarantino näyttää myös, miten keskitysleirejä vastaavat olosuhteet todella luovat stereotypioiden mukaisia ihmisiä, jotka mielistelevät omistajiaan minkä ehtivät. Samuel L. Jacksonin vastenmielisen lipevä setä Tom -tyyppinen hahmo on juuri tällainen keskitysleirin capo, joka on valmis hylkäämään kaikki toverinsa vain saadakseen olla omistajansa vierellä.

Sekin on yksi taso Django Unchainedin liikuttavassa ja innostavassa kudelmassa: viimeisillä hetkillä kyse on aina rakkaudesta.

(Amour, Ranska – Saksa – Itävalta 2012)
O: Michael Haneke
N: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert
K12
Ensi-ilta 15.2.

  

Kunnes kuolema meidät erottaa. 

Itävaltalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Michael Haneke on esitellyt julmuutta, jolla ihmiset toisiaan kohtelevat. Oli kyse sitten kylän lapsista, täydellisistä tuntemattomista tai omasta perheestä, empatian puute riivaa hahmoja hänen elokuvissaan.

Espoo Cinéssä Suomen-ensi-iltansa saanut elokuva eroaa näistä teoksista: se esittelee kyllä suurinta julmuutta, mutta myös suurinta rakkautta.

Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat soitonopettajan töistä eläköitynyt pariisilaispari, joka nauttii kulttuurista ja elää mukavaa elämää. Kunnes eräänä aamuna Anne saa sairaskohtauksen. Pian pettävät raajat, sitten puhe. Pikkuhiljaa koko keho alkaa antaa periksi.

 Satunnainen väkivalta on pientä rappeutumisen kauhujen rinnalla. Ne tuntuvat todellisemmilta – eivätkä varmasti vähiten 70-vuotiaalle Hanekelle itselleen. Lähes kokonaan pariskunnan asuntoon sijoittuva draama on lähes piinallisen verkkainen kuvatessaan Annen luisumista lähemmäksi kuolemaa ja Georgesin jatkuvaa huolenpitoa. Sairastamisen ja hoitamisen raskautta korostavat entisestään kerronnan niukkuus ja klaustrofobinen miljöö.

Vaikuttava elokuva on omiaan herättämään katsojassa kytevän kuolemanpelon. Useimmat meistä kuitenkin jakavat tavalla tai toisella Annen kohtalon. Tämän kauemmaksi eskapismista on vaikea päästä.

Haneken edellinen elokuva Valkoinen nauha voitti nelisen vuotta sitten Kultaisen palmun Cannesissa. Amour voitti saman palkinnon viime vuonna.

Tällä palstalla tarjotaan ja ideoidaan luovia vaihtoehtoja kuluttamiselle ja rahasysteemillemme.

Tällä kertaa säästämme rahaa ja teemme hyvää ruokaa, samalla kunnioittaen eläimiä ja ilmastoa. Annetaan vain mielikuvituksen lähteä lentoon, kun katsomme ruokakaapin sisältöä…

Letut eivät ole vain mansikkahillon kanssa syötävää juhlamurkinaa. Letut ovat myös ruokaa!

Seuraavassa yksinkertainen vegaaninen/ maito- ja kananmuna-allergikkojen perustaikina, jonne voi sekoitella vaikka mitä sekaan. Riittää 2-3 henkilölle ateriaksi, tulee noin 6 isoa lettua.

3 dl vehnäjauhoja
1 dl perunajauhoja
3-4 dl vettä
2 rkl öljyä/ sulatettua maidotonta ruoanlaittomargariinia
ripaus suolaa

Mitä sitten sekoitella taikinan sekaan? Tässä vain muutamia esimerkkejä, mahdollisuudet ovat rajattomat.

Punaisia tai vihreitä linssejä – keitä pari desilitraa linssejä vedessä, mausta mielen mukaan ja soseuta sauvasekoittimella.

Nokkosia – poimi lehtiä (hanskat kädessä, ei tien varsilta tai kompostien kulmilta) ja kiehauta vedessä kunnes muuttuvat tummiksi ja pilko sitten pieniksi palasiksi. Keittoveden voi käyttää taikinaan.

Pinaattia – pilko pieniksi palasiksi tai sulata pakaste.

Omenoita – raasta.

Porkkanoita – raasta.

Ja mielikuvitus liikkeelle vaan… Lettujen kanssa voi murkinoida vaikka mitä, salaattia, perunoita, ne voi täyttää porkkanaraasteella, linssimössöllä, ruoantähteillä. Tai kyllä niillä itselläänkin voi saada masun täyteen!

Lasagneko yksinkertainen? Tässä tulee maailman helpoin ja parhain vegaaninen versio, lasagnekin voi olla arkiruoka! Sisällön kanssa voi olla yhtä lailla luova kuin lettujenkin kohdalla.

Tässä esimerkki pohjoisen juuresversiosta, mutta ne voit vaihtaa vaikka papuihin, pinaattiin, kesäkurpitsaan, mihin vaan. Ideana on tehdä hyvänmakuinen ja reilun kokoinen kastike, joka kerrostellaan lasagnelevyjen kanssa.

sipulia ja/tai valkosipulia
maa-artisokkaa, perunoita, porkkanaa, punajuurta, palsternakkaa (sekoita ja valitse mielen mukaan)
kasvisliemikuutio
lasagnelevyjä
n. 6 dl kauramaitoa ja reilu luraus tomaattipyreetä (voi myös vaihtaa purkkiin tomaattimurskaa ja vähentää kauramaidon määrää)
1 purkki ruokakaurakermaa
suolaa
mausteita/yrttejä mielen ja maun mukaan
öljyä
leipämuruja

1. Laita uuni päälle 225 asteeseen.

2. Paloittele juurekset pieniksi (laita maa-artisokka sitten veteen odottelemaan, ettei se vaihda väriä.)

3. Paista öljyssä sipuli ja juurekset, lisää kauramaito ja tomaattipyree/tomaattimurska (juurekset peittyvät), kasvisliemikuutio ja mausteet. Anna porista 10-15 minuuttia.

4. Sivele uuniastia öljyllä ja kerrostele lasagnelevyjä ja kastiketta, jätä kastike lopuksi päällimmäiseksi.

5. Lopuksi levitä ruokakaurakerma lasagnen päälle ja leipämuruja, jos löytyy. Sitten vaan uuniin muhimaan noin puoleksi tunniksi.

Olen valinnut kauramaitotuotteet, koska lapseni on maitoallergikko ja käytämme sitä kaikkeen ruoanlaittoon. Kaura on myös erityisen ympäristöystävällinen, koska se tuotetaan Pohjolassa. Kaura saa upean sävyn ruokaan, olemme yllättäneet monet vieraat positiivisesti vegaaniruoalla!

Hyvää ruokahalua sekä valintaa ja vointia kohti parempaa tulevaisuutta!