Kuvat: Manu Haapalainen
Kuvankäsittely: Eva-Liisa Orupold
Riku Korhonen puhuu Sylvin Manu Haapalaiselle elämästä, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja seksistä. Kaikesta.
Olen aina ollut tavattoman kehno haastattelija. Sekä maailmantähtien että nousevien suuruuksien haastattelut on tullut ryssittyä puhumalla päälle, vouhkaamalla omista mielipiteistä ja esittämällä ”kysymyksinä” pitkiä polveilevia väitelauseita vailla päätä tai häntää.
Kysyttäessä sanon aloitteleville toimittajille, että ”kuunnelkaa, se on haastattelijan ainoa tärkeä taito.”
Vielä kun oppisi itsekin.
Jokin aika sitten sain ajatuksen, joka ei ole mitenkään linjassa tämän oppimisen idean kanssa, mutta se on muuten briljantti.
Tai ehkä luin tästä konseptista jostain, en ole enää varma. Kymmenen tuopin haastattelu! Jos sekä minä että haastateltava joisimme kymmenen oluttuoppia tai vastaavaa alkoholiannosta, sattaisin minäkin saada ihmisistä kiinnostavaa tekstiä irti, ainakin jossain vaiheessa iltaa.
Sönköttämistä, haastateltavan ajatukset peittäviä naurunremakoita tai onnettomia kysymyksiä metodi ei varsinaisesti vähennä.
Mutta säästän lukijat niiltä.
Kirjailija Riku Korhonen valikoitui Kymmenen tuopin haastattelun ensimmäiseksi uhriksi monestakin syystä. Ensimmäinen niistä on, että hän suostui, kun jokin aikaa sitten baarissa kysyin. Olimme silloinkin humalassa, mutta Korhonen suostui myös, kun asiaan myöhemmin palattiin.
Mutta syitä on muitakin. Korhonen kirjoittaa paljon naisista, miehen ja naisen välisestä suhteesta. Tiedän ennalta, että hän osaa pukea poliittisesti epäkorrektitkin ajatukset tunneälyä vokotteleviksi, elegantisti muotoilluiksi lauseiksi.
Ja onhan Riku ollut viime aikoina useissa naistenlehdissä, puhumassa siitä, mitä vastakkainen sukupuoli ja rakkaus Anna-Leena Härköseen hänelle merkitsevät. Sylvi on naistenlehti ja haluamme saada osamme.
Ensimmäinen tuoppi (klo 16.04)
Paitsi uudesta kirjastaan, oman onnellisen rakkaustilanteensa inspiroimasta Nuku lähelläni -romaanista, Korhonen on tosiaan puhunut viime aikoina rakkaudesta ja läheisyydestä, muun muassa Me Naisissa ja Oliviassa.
”Sehän on kiinnostavin aihe, mitä on. Maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin rakkaus ja intohimo, ne ovat ainoat syyt olla ampumatta luotia päähänsä. Mutta kun siitä kirjoittaa kirjan, siihen tulee välittömästi ympärille sellainen höpönlöpömuuri. Ja ei se mua siis haittaa yhtään, menen vaikka Pohjois-Koreaan kirjamessuille haastateltavaksi, se kuuluu tähän kutsumusammattiin. Haastavaa ei ole rakkaudesta puhuminen vaan siitä kirjoittaminen. Tein enemmän töitä kuin melkein minkään asian suhteen aiemmin, että sain tuon uusimman kirjan tehtyä.”
Korhonen sanoo huomanneensa kirjallisuuspiirien tietyn varautuneisuuden jukisuuskuvaansa kohtaan. Aistittavissa on, että ”naistenlehtipelleksi ei pitäisi muuttua.” Kirjallisuuslehti Parnasso, jota Korhonen selvästi määritelmästään nauttien kutsuu ihmiskunnan otsaan kasvaneeksi kääväksi, ehti jo näpäyttää.
”Lasse Koskela päätti arvionsa että ‘Nuku lähelläni on ihan kelpo romaani’. Nää sanat tarkoittaa että ‘boy, you´re about to lose your balls’. Savon Sanomien Hannu Waarala luki ihan samat madonluvut. ‘Liian tunteellinen kirja’, voi vittu.”
”Mutta on näiden haastattelujen kanssa tietty vaara, että alkaa tulla sellaiseksi lypsylehmäksi. Että mistä nännistä painetaan, kun halutaan romantiikkaa…”
Kyselen Korhoselta hänen edellisestä romaaneistaan, tunnustettuani ensin, etten ole ehtinyt tätä uusinta vielä edes lukea. Hyvästi tytöt on Korhosen mukaan nopeasti ja ”lähinnä vitsiksi” kirjoitettu, Lääkäriromaani taas oman itseinhon terapiaksi. Mutta Riku ei ole enää sama vastuuntunnoton mies kuin se, joka kirjoitti Lääkäriromaanin (minusta inhottavan) päähenkilö Niklaksen omaksi osittaiseksi omakuvakseen.
”Ei se muutos liity kuin siihen, että olen aikuistunut. Se liittyy vastuunottoon, muuten olen ihan yhtä tyhmä. No tämä on tätä samaa hölinää kuin aina, mutta Lääkäriromaani liittyy siihen, että silloisen avoliittoni loppuvaiheessa nussin ympäriinsä silloin kun olisi pitänyt pitää huolta avovaimosta, jonka äiti oli juuri kuollut syöpään. En osannut. Katsoin parhaaksi työnnellä penistäni vääriin ihmisiin.”
Mutta eikö tällainen myöhäinen kasvaminen ole meidän sukupolvellemme (olemme molemmat syntyneet vuonna 1972) tyypillistä?
”On mulla tuttuja, jotka ovat tulleet 18-vuotiaina isäksi ja ottaneet sen isänvastuun, mutta mun täytyy myöntää, etten ymmärrä heidän ajatusmaailmaansa. En tiedä onko se muuta kuin omaa laiskuuttani. Ainakin minä olen hitaasti kasvanut, helvetin hitaasti.”
Korhonen sanoo olevansa nyt sinut itsensä kanssa. Kysyn tarkennukseksi, pitääkö hän siis itsestään.
”Se on liikaa vaadittu. Mutta olen käsittääkseni tutustunut omiin ristiriitoihini aika hyvin. Minussa on paljon sellaista, mitä en pysty sulattamaan, mutta sellaistahan elämä on. Kaikkien koululaisten tulisi lukea Schopenhauerin suomennosvalikoima Pessimistin elämänviisaus, loppuisi tämä sikiäminen. Se kuvaa elämää metafyysisenä prosessina, jonka aikana ihmiset kiduttavat toisiaan.”
Puhumme hetken synkkyydestä, masennuksesta ja terapiassa käymisestä. Kerron, miten vaikeaa on löytää terapeutti, joka olisi sen verran samasta maailmasta, että hänen voisi ajatella ymmärtävän ongelmiani, jakavan edes jotenkin saman elämänpiirin. Jos haluan kertoa vaikkapa jonkin kuuntelemani levyn herättämistä uusista ajatuksista tai tunnemuistoista, en haluaisi selittää juurta jaksaen…
”Niin ei sitä halua sanoa mitään todella henkilökohtaista ihmiselle, joka ei tiedä mikä on Hüsker Dü.”
Niin kova puhumaan tunteistaan kuin onkin, Korhonen ei ole itse terapiassa käynyt.
”Mä puhunkin niin paljon, että siellä pitäisi sitten melkein pidätellä puheenaiheita. Tulen sellaisesta perheestä, jossa miehet ovat vaienneet. Joskus teini-iässä päätin, että minä en tee tuota samaa, minä puhun niin vitusti ja kaikki mahdolliset asiat. Hölötän kaiken sekä tyylitajulla että tyylitajutta.”
”Ja minä kirjoitan ne ongelmani. Olen terapiakirjailija. Sinä päivänä, kun ongelmat loppuvat, loppuu kirjoittaminen. Mutta kyllä niitä riittää.”
Toinen tuoppi (klo 16.48)
Palaan toisen keskioluemme aluksi meidän ja meitä edeltävän sukupolven väliseen kuiluun. Päinvastoin kuin edellinen, meidän sukupolvemme miettii koko ajan onnellisuuttaan; olenko juuri nyt onnellinen, miten voisin olla vielä onnellisempi, olisinko onnellisempi jonkun toisen kanssa.
”Tuo on just se dilemma, joka tekee meidän sukupolvemme elämästä vaikeaa. Miksi vitussa sitä pitää niin paljon miettiä? Olisiko se sittenkin parempi, että olisi se aiempien ikäpolvien sadomasokistinen kulttuuripanta puristamassa, että tuossa pysyt etkä liiku.”
Luulen, että se olisi vielä huonompi juttu. Mutta voisiko näistä muodostua joku välimuoto?
”Oppiiko ihmiset sellaista? Ja mitä seuraava sukupovi tekee? Ei ne edes tapaa ketään, ovat koko ajan koneen äärellä. Mun teoria on, että ihmiskunta ei kymmenen vuoden päästä enää harrasta sukupuoliyhteyttä, minkä jälkeen ihmiskunta alkaa rapistua. Syntyvyys putoaa kahteen prosenttiin nykyisestä.”
Putoamme taas puhumaan elämän yleisestä synkkyydestä. Korhonen kertoo, ettei esimerkiksi lasten hankkiminen ole koskaan ollut vaihtoehto.
”Tykkään lapsista, mutta minusta ei vaan olisi ikinä siihen, en kestä sitä vastuuta… Elämä on pohjimmiltaan niin surullinen juttu. Kierkegaard sanoi, että ihmisen tappaminen ei muuta ihmisen suhdetta ikuisuuteen. Jos sä pääset taivaaseen, menet sinne huolimatta siitä, että joku tappaa sinut. Mutta jos teet tänne uuden ihmisen, se ikuisuusproblematiikka avautuu niin, että sä päätät sen puolesta kumpaan se menee…”
Ajatuksessa on MITÄÄN päätä tai häntää vain jos on kristitty…
”Niin! Mutta ajattelen, että parempi olla saattamatta jälkeläistä tähän murhan alhoon. Valitettavasti olen kuunnellut liikaa bluesia nuorena.”
Lohtuakin maailmasta silti löytyy. Esimerkiksi juuri musiikista. Riku hehkuttaa pitkään Mark Laneganin koko tuotannon erinomaisuutta, samoin kaiken, missä David Gahan laulaa.
”Sen ääneen on tullut vanhemmiten joku surullinen outous, ihan kuin jotkut vanhat naisblueslaulajat vaikertaisi sen äänen taustalla. Semmoinen tietty herkkyys siinä on, mikä on aivan hillittömän upeaa.”
Korhonen kertoo itsekin soitelleensa nuorempana kitaraa punk-bändeissä, kuitenkin ilman sen kummempia musiikillisia lahjoja. Puhumme hetken rock-elämästä.
”Kun luki nuorempana jotain Morrisonin elämäkertaa, tuli olo, ettei elämässä ole järkeä, ellei elä just noin. Vanhempana on tajunnut, että herranjumala, se on niin kovin lyhyt elämänvaihe, mikä eletään niin täysillä. Vasta sen jälkeen tapahtuu viisastuminen. Hitaasti.”
Käyn vessassa ja palattuani tapaan lukuhullun Korhosen lukemasta kirjaa, kirjallisuusteoreetikko Terry Eagletonin teosta Miksi Marx oli oikeassa.
”Fanitan tätä äijää, lähes kaikki mitä se on kirjoittanut on selväjärkistä ja fiksua. On Evil on ihan loistava, jopa puoliuskonnollisesti pahan käsitettä tarkkaileva kirja. Vaikkei siinä ole mitään suurta vastausta. Ei pahan olemassaoloon voi antaa kuin mytologisen vastauksen, jonkun perisynnin tai muun.”
Kolmas tuoppi (klo 17.27)
Taidekeskutelumme jatkuu kolmannen tuopin ajan. Korhonen hehkuttaa kirjailijasuosikeistaan Terry Eagletonin lisäksi eritoten Juha Seppälää.
”Miten kukaan voi olla niin rivo, niin hauska! Suomalaisessa kirjallisuudessa kaikki muu on kuitenkin enemmän tai vähemmän Runebergin mekon alta siitettyä! Uskomaton nyanssirikkaus, välillä todella rujoa ja rivoa kamaa, välillä tosi herkkää ja kaunista tavaraa. Jos mä tapaisin Juha Seppälän mä menisin tälleen…”
Korhonen menee vapisevaksi kasaksi.
”…porilainen, jumalauta, kirjailija…”, hän fiilistelee.
Esiin nousee Lars von Trier. Hehkutan von Trierin vietinomaista shokeeraamisen tarvetta sekä hänen ylivoimaisen elokuvallisen osaamisensa synnyttämien visoiden raakaa voimaa. Riku on vaikuttuneempi von Trierin uusimman työn, Melancholian, synkästä kauneudesta.
”Se maata kohti syöksyvä planeetta on kertakaikkiaan ihmisen surun vertauskuva. Siinä leffassa on hyvin paljon Tarkovskia, outoa hapuilun, mietiskelyn ja odottelun tunnelmaa. Mutta Manu, jos sun pitäisi päättää, mikä yksi kulttuurintuote maapallolta lähetettäisiin kohti muuta aurinkokuntaa, mikä se olisi?”
Raamattu. Näkisivät, että täällä on hulluja ja että tänne ei kannata tulla.
”Heh. Minä laittaisin kaikki Nick Caven levyt. Se on löytänyt niin hienon tyylin rakkauden ja aggression välisen dilemman purkamiseen. Se on mun sankari, Neil Youngin ohella musiikin puolelta ehkä kuitenkin eniten jättänyt jälkiä. Ootko muuten lukenut sen kirjat?”
Vain Kun aasintamma näki herran enkelin. Aika raskas oli…
”’It was a deeply failed book’, se itse sanoi siitä. Raskas, eikä johtanut mihinkään. Mutta Bunny Munron kuolema on helvetin hauska. Eihän siinäkään mistään muusta ole kysymys kuin panemisesta. Mutta mä olen aika kritiikitön Caven suhteen.”
Onko omasta mielestäsi muuten mikään sun omista kirjoista epäonnistunut?
”Kaikki. Noh. Joskus tunnistaa jälkikäteen, että tuossa virkkeessä on jotain kaunista, mutta pääasiassa ne herättää tosi luotaantyöntävän olon. Siihen vaikuttaa se, etten suhtaudu niihin minään intellektuaalisena haasteena vaan jonkin paskan läpikäymisenä. Ja sitten kun sen on käynyt läpi, siihen ei haluaisi palata. Olen terapiakirjailija. Kun tekee sitä luomistyötä, täytyy olla törkeän itsekeskeisen auki, ja sitä samaa tyyppiä ei enää myöhemmin halua katsoa silmiin. Että ’mene sinä siitä liioittelemasta ongelmiasi’. Täällä on aivan uudet ongelmat!”
Neljäs tuoppi (klo 18.19)
Vedetääs nää nyt sitten kertaryypyllä, Riku ehdottaa.
Olemme hetki sitten puhuneet vinyylilevyjen nostalgisesta ihanuudesta, esineinä. Haluan jatkaa vanhan teknologian romantisointia, ja kerron oppineeni hiljattaisesta Woody Allen -dokumentista komedianeron kirjoittaneen koko tuotantonsa samalla vanhalla kirjoituskoneella.
”Ai jaa! Minusta on mahtavaa, että Antti Nylenin blogissa on sen kaiken maailman vanhoilla kameroilla ottamia kuvia. Pelkästään just vastarannankiiskeyden takia… Anttikin on muuten älykäs jätkä kuin mikä, vaikka se on välillä todella neuroottisen kummallinen.”
Nyt varovasti. Nylen on meidän eläinrakkaan perheemme suuria sankareita, vaikken sitä katolisuutta saati dandyismia varsinaisesti ymmärräkään. Korhosella on oma tulkintansa.
”Se dandyismi, musta tuntuu että se on vaan Antin yritys saada pillua kirjoittamalla.”
Muistan tässä vaiheessa, että olen pyytänyt toimituksen naisilta kysymyksiä kirjailijalle. Muistan kysymyksen hiukan väärin, mutta menköön.
Monesti naisia käsitellään miesten tekemässä taiteessa, ehkä osin myös Korhosen kirjoissa, jonkinlaisena Suurena Toisena, mysteerinä joka miehen on ratkaistava. Miksi? Ovatko sukupuolet tosiaan niin erilaisia ja erillisiä?
”Kyllä ne on. On kaksi isoa kysymystä. Yksi on oma itse. Mutta se on tylsä kysymys, siihen uupuu päivä päivältä enemmän. Sitten on naiset. Samuli Putrokin sanoi joskus hauskasti, että elämässä on kaksi mysteeriä. Ensimmäinen on, miksi valomerkin tullessa pitää ottaa vielä yksi. Toinen ovat naiset.”
Oletko saanut mitään selkoa tähän jälkimmäiseen mysteeriin?
”En.”
Vielä nykyäänkään, vaikka sinulla ja Anna-Leenalla on onnellinen ja kukoistava parisuhde?
”Mahtava suhde! Meillä on kyllä niin ihanaa! Mutta silti naisen ja miehen välillä on sotatila, se vaan on niin. Jukka Relander sanoi, että kun hän lukee miesten tekemistä hirveyksistä niin ei hän pysty samastumaan niihin miehenä. Vittu ei, en mä pysty ajattelemaan niin, mä kannan selässäni koko sitä miehisen väkivallan taakkaa, tässä ollaan juuri sitä samaa paskasakkia, joka tekee niitä hirveyksiä.”
”Miehet on kusipäitä ja sotureita. Naiset ovat paljon huomaavaisempia ja ymmärtäväisempiä, eivätkä aiheuta niin paljoa ongelmia. Se on globaali tosiasia. Ei se ole mikään ideologinen tulkinta. Miehet ovat paskakasoja, jotka tappavat toisia ihmisiä.”
Tähän liittyy myös se, miksi miehen on tärkeää puhua paljon.
”Ettei olisi se mykkä stereotyyppinen suomalaismies, joka lausuu kerran vuosikymmenessä jotain tapettuaan ensin jonkun. Pelkään miehiä, miehet on kauheita.”
Puhe kääntyy taas jo alussa sivuttuihin kirjallisuuskriitikohin. Korhonen myöntää saaneensa etupäässä hyvää kritiikkiä, mutta myöntää myös suuttuvansa, jos kritiikki tuntuu epäreilulta. Savon Sanomien Hannu Waaralan arvio ottaa erityisesti päähän.
”Hän oli sitä mieltä, että Nuku lähelläni on viihdeproosaa ja epätarkkaa tekstiä, mikä on ihan täyttä paskaa, se kirja on tarkasti kirjoitettu. Tällaista suomalaista tunneproosaa tulee kuulemma ihan liikaa… Heti kun suomalaiset miehet puhuu tunteistaan, on tällaiset neuroottiset eunukit huutamassa, että vaietkaa vaietkaa!”
Haukuttuaan suosiollisella avustuksellani pari muuta kriitikkoa ja kehuttuaan Turun Sanomista ja Hesarista vaikeaselkoisuutensa takia heivattua Putte Wilhelmssonia, Korhonen korostaa läheisiin kohdistuvan kritiikin olevan kuitenkin kaikkein raskainta.
”En ole väkivaltainen mies, mutta tiettyjä kirjallisuuskriitikoita voisin saman tien mennä leipomaan turpaan. Kun ensin läheltä katsoo itselleen hyvin rakkaan ihmisen duunia… Anna-Leena on kuitenkin niin suojaton ihminen pohjimmiltaan. Tajuan, että kritiikkeihin pitäisi suhtautua jonkinlaisena älypelinä. Mielipiteenvaihtona. Mutta kun se ei mene niin. Sitä suhtautuu paljon ruumiillisemmin ja aggressiivisemmin. Joitakin Anna-Leenan teosten kritiikkejä luettuani… se on hurjaa, miten suojelunhalu ja aggressio kytkeytyy toisiinsa. Sitä on itsekin ihan ihmeissään.”
Mutta edelleen. Te saatte molemmat kuitenkin voittopuolisesti positiivista kritiikkiä. Eikö olisi parempi vaan antaa olla?
”Tuossa sä olet ihan oikeassa, ei se tietenkään mene niin että ‘voooi, meistä tuntuu vähän pahalta, lopettakaa tää’. Totta kai se on myös tärkeää. Kritiikkiä tarvitaan, koska me ihmiset haluamme löytää ne asiat, joiden äärelle kannattaa hakeutua.”
Viides tuoppi (klo 19.14)
Alamme olla aika hyvässä iskussa. Puhun yhä enemmän päälle. Mutta ei mitään. Haen Korhosen ehdotuksesta sekä oluen että viskin. Palatessani tiskiltä Riku lukee taas Eagletonia.
Me ollaan jo aika kännissä. Pysytykö sä lukemaan kännissä?
”Luen esimerkiksi junissa hyvin paljon kännissä. Keskittyy vaan.”
Tavallisesti ihmiset ei oikein osaa keskittyä kännissä. Minä en ainakaan osaa.
”Oon puolet elämästäni lukenut kännissä ja ihan hyvin se on mennyt. Olen alkanut jo ihan kakarana lukea, se on mulle tärkein tapa olla maailmassa. Ei se muutu siitä viinasta yhtään. Eikä pohjimmiltaan ole kuin kaksi kiinnostavaa aihetta. Toinen on se kun avaa kirjan kannet, toinen kun levittää häpyhuulet.”
Ei tuo vertaus kai tule ihan yllätyksenä, jos on sun kirjoja yhtään lukenut.
”No nehän on vähän sama siis. Nyt mä alan kyllä kuulostaa juntilta.”
Onko sillä väliä jos kuulostaa juntilta, yritän ehdottaa, koska pelkään Rikun alkavan varoa puheitaan. Pelkään suotta.
”Niihin liittyy joku samankaltainen uteliaisuusjuttu. Molemmissa tulee yllätyksiä, joka helvetin kerta. Painotan vieläkin, että olen feministi. Kunnallisvaaleissa aion taas äänestää naista, koska naisten poliittiselle vastuulle laitan enemmän toivoa kuin miehille.”
Sä olet feministi, joka puhuu ja kirjoittaa kuin sovinisti.
”Kyllä. Tosiasia on että, jos feminismiä toteuttaa yhteiskunnallisesti, se on äärimmäisen hieno ja johdonmukainen ideologia. Tärkeä ideologia. Naisia pitää tukea, niin paljon miehet tätä maailmaa johtaa ja omistaa. Mutta sitten, kun mennään intiimille henkilökohtaiselle alueelle, niin feminismi ei toimi yhtään miehen ja naisen välisessä seksuaalisessa suhteessa. Kun on naisen kanssa läheisessä suhteessa, niin siellähän odotetaan sitten mieheltä yhtä ja toista hyvinkin maskuliinista ja stereotyyppistä. Se on mun kokemus.”
Olen minäkin joskus huomannut, että nainen ei aina halua herkkää miestä, vaikka kuinka olisi feministi.
”Ei. Se haluaa, että se otetaan niin kuin elukka. Niin se vaan on. Jonkin verran ilmiötä tarkkailtuani olen tullut tulokseen, että tämä on melko universaalia.”
Monenko naisen kanssa sä Riku olet muuten ollut sängyssä?
”Sadankahdeksankymmenen suunnilleen. Mulla oli tosiaan sellainen vaihe, että mä tykkäsin panna. Nykyään inhoan koko touhua.”
Kikatamme kuin pikkupojat.
”Lähinnä siihen suhtautuu iloisena asiana. Olen saanut tuntea tosi paljon kivoja naisia. En voi olla ylpeä tuosta määrästä, mutta en voi myöskään sitä hävetä. Minusta on aina mahtavaa esimerkiksi naisten kanssa keskusteleminen. Jumalauta! Sehän on kiihdyttävintä, mitä voi olla. Jutella jonkun ennestään tuntemattoman naisen kanssa.”
Saadakseen noin paljon naisia täytyykin kyllä olla hyvä sekä puhumaan että kuuntelemaan…
”Sitä on treenattu. Sen takia jossain vaiheessa pimppaa tuli ovista ja ikkunoista. Toivottavasti tämä nyt ei kuulosta lesoilulta, koska en halua sen kuulostavan. Mutta oli aikoja, jolloin se tapahtui automaattisesti. Jos miehellä on pillunsaannin meininki, niin sitten sitä vaan tulee, se on joku itseään ruokkiva outo mekanismi. Sitten jonkin ajan päästä ajattelee että what the hell, what have i been doing’. Ja tämä vaihe päättyi siihen, kun me tavattiin Anskun kanssa.”
Kerron Rikulle pari vuotta sitten baarissa kohtaamastani, pimeällä tavalla kiehtovasta miehestä. Hän kertoi keräilevänsä kaikenlaista kaunista, muun muassa naisia. Hän oli harrastanut seksiä 664 naisen kanssa ja lupasi hoitaa minulle ja kaverilleni naiset ‘mistä tahansa kaupungista, koska vain’. Hän kertoi myös naisten iskemisen onnistuvan helpoimmin Lidlissä tai menemällä väärään bussiin ja esittämällä eksynyttä.
Oletetaan, että mies puhui totta. Tuntuuko tällainen sarjanussiminen sinusta tutulta?
”Ei. Mä ihailen Kauko Röyhkän levynnimeä Tyttöjen ystävä. En ole koskaan ollut tuollainen psykopaattinen naisten metsästäjä, mä olen vain tykännyt naisista ja minusta on ollut ihana olla naisten seurassa. Se on osa iloista menneisyyttäni, se on jättänyt hirveän määrän hyviä jälkiä, naisten kosketukset ja muut. Se on elämän voimaa.”
Mitä seuraavaksi? Joko baarien miehet kohta väsyvät? Miten ja miksi Pekka Siitoin tulee puheeksi? Saako haastattelunauhasta mitään selvää?
Lue Kymmenen tuopin haastattelun jälkimmäinen osa Sylvistä lähiviikkoina! Sitä ennen Riku Korhosen näkee Helsingin kirjamessuilla 25.-26.10.
Entä miten lehti sai nimensä?
