Tekijä: Renee Franklin

Sylvin vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Keskiviikko 3.12. Elton Johnin keikka

”Itke vain. Se on ns. turvallinen ympäristö.”

Näin sanoi itselleni tuntematon ihminen Tinderissä, kun kerroin hänelle saaneeni lipun sir Elton Johnin keikalle ja itkeväni todennäköisesti läpi keikan.

Istuin paikalleni. Joka puolella oli viisikymppistä mammaa ja aviomiestä. Näpräsin puhelintani ja velloin ajatuksessa siitä, miten uikutan yksin läpi keikan Eltonin tuotannolle.

Vieressäni istuva nainen näpytti jalkaansa odottavaisesti. Sivusilmällä huomasin, että täti oli laittanut ykköstä ylle. Oli beigeä tekonahkatakkia, strassia farkun saumoissa ja huulipunaa. Toisella puolellani istui nainen älypuhelin kameravalmiudessa sylissään.

Elton astui lavalle, ja kuulin kuinka tekonahkatakkinen nainen vieressäni huusi vienosti: ”Woo!” Siitä se alkoi, itkun kierre.

Minä olin tullut keikalle alunperinkin itkemään, joten tilanne oli sinänsä hallinnassa. Olin silti vilpittömästi yllättynyt, että itkuni ei kummunnut Eltonista, vaan ympärilläni olevista ihmisistä. Ylimääräisestä sutaisusta ripsiväriä. Aviomiehistä, jotka istuivat odottavaisina. Partyjakuista, jotka suhisivat, kun kädet nousivat hallittuun tuuletukseen.

Se oli maanantai-ilta, eikä maanantaisin ruveta hulluttelemaan. Ensimmäiset kaksi tuntia ihmiset istuivat kiltisti paikoillaan, taputtaen silloin, kun on sopivaa taputtaa.

Yhtäkkiä permannolla tuntui leviävän kulovalkean tavoin yhteisymmärrys siitä, ettei tätä keikkaa tarvinnutkaan katsoa istualtaan.

Yksi kerrallaan ihmiset nousivat paikoiltaan, ja päättäväisesti kävelivät rivakoin askelin, kuitenkaan juoksematta sisätiloissa, lavan reunaan tanssimaan. Tuijotin tanssivaa laumaa ja muutamaa ilmaan nostettua sytkäriä, joiden liekit väpättivät suuressa hallissa.

Kyyneleet valuivat päättymättömänä virtana poskillani.

Omahyväistä nuoruuttani on sävyttänyt ajatus siitä, että minä tiedän ja koen oikein ja aidosti. Vaikka olen nuori, niin minä ymmärrän maailman kauneuden. Minä elän hetkessä. Rakastun ja rakastan palavasti. Petyn karvaammin kuin kukaan. Minä voin tietäväisenä hymähdellä viisikymppisten ryhmämatkalle, rinkka reisieni välissä.

Permannolla edessäni olevat ihmiset edustivat minulle sovinnaisuutta, joka on edustanut minulle vankilaa.

Ei, en valaistunut ja tajunnut yhtäkkiä, että minähän se nuoruuden vanki olinkin koko ajan. Olin vain helpottunut, ettei näiden ihmisten edustama tila ollutkaan vankila. Se olikin ns. turvallinen paikka.

Edellinen luukku: ti 2.12.
Seuraava luukku: to 4.12.

Elton John, herkistyminen, joulukalenteri, kyyneleet, partyjakku

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Keskiviikko 17.12. 
Turkisten vastainen mielenosoitus

Liian laihoja joulupukkeja, hassunhauskoja jouluneuleita, kiiltäviä ostoskasseja, kireitä hymyjä, lisää jouluneuleita. On lauantain alkuilta joulukuisessa Lontoossa, ja yritän edetä Regent Streetin väenpaljoudessa. Kas, toisella puolella katua, Oxford Streetin kulmassa, ihmiset eivät näytä etenevän – siellä täytyy tapahtua jotain poikkeavaa.

Valpastun.

United Colors of Benetton -vaateliikkeen sisäänkäynnin eteen on kokoontunut joukko, joka huutaa jotain.

En aivan saa selvää.

Kylttejä, näen kylttejä! Valmistaudun ylittämään kadun.

Liikennevalojen vaihtumista odottaessani huomaan, että kyseessä on turkisten vastainen mielenosoitus. Vieressäni seisova lauantaishoppailija on tehnyt saman havainnon ja toistaa ystävälleen ääneen yhden kyltin ironisen tekstin ”Oh, but it’s vintage, darling”. Naiset eivät ymmärrä, mitä ongelmallista kierrätetyssä turkissa voisi olla. Ei, vaikka eläin on aikoinaan joutunut kokemaan tuskallisen kuoleman vain ihmisen turhamaisuuden tähden.

Mielenosoittajat ovat tukkineet liikkeen sisäänkäynnin. Kuulen takanani miehen vinkuvan: ”Those Idiots! I wanted to go in there!” Minä taas en juuri nyt tiedä mitään fiksumpaa ja kauniimpaa kuin nämä turhakebisnestä vastustavat aktivistit.

Selviää, että protestoijat vaativat Benettonia lopettamaan angoratuotteiden myynnin. Angoraa saadaan angorakaneista joko väkivaltaisesti keritsemällä tai suoraan sidotusta, elävästä eläimestä revittynä. Erittäin kivulias toimenpide toistetaan kolmen kuukauden välein. Tekstiiliteollisuus suosii revittyä villaa, koska se on pidempää ja siten parempilaatuista kuin keritty. Valtaosa maailman angoravillasta tuotetaan Kiinassa, josta puuttuu sekä tuotantoeläinten kohteluun kohdistettu valvonta että rangaistukset.

Viime vuonna moni suuri vaateketju ilmoitti lopettavansa angoratuotteiden myynnin, eläinsuojelujärjestö PETA:n julkaistua videon angorakanien julmasta kohtelusta kiinalaisella kanitarhalla. Itse en ole halunnut katsoa videota.

Nyt on liian myöhäistä sulkea silmät.

Mielenosoittajan tabletin ruudulla hoipertaa kauttaaltaan verinen, turkistaan riistetty eläin. Hätäännyn, enkä pysty enää seisomaan paikoillani. Samaan aikaan protestoijia aletaan häätää sisäänkäynnin luota, mikä saa heidät huutamaan entistä kovemmalla äänellä: ”We’ll be back! We’ll be back!”

Nyt on viimeinen hetki ottaa askel ja liittyä oikeamielisten joukkoon. ”We’ll be back!” kuulen itseni huutavan ja suuntaan kyyneleistä sumentuneen katseeni kohti kärsimätöntä, ovien avautumista odottavaa ihmismassaa. Minulla on kantava ääni ja nyt jos koskaan sille on käyttöä. Ohikiitävän hetken tunnen itseni hölmöksi mutta hyväntahtoiseksi turistiksi julistaessani palaavani takaisin Oxford Streetin Benettonin portille mesoamaan. Mutta ei, kyllä typeryksiä ovat he, jotka valinnoillaan tukevat teollisuutta, joka vuosittain uhraa kymmenien miljoonien eläinten hengen muodin vuoksi.

Mieltään osoittava joukko alkaa vähitellen hajaantua. Minä jatkan matkaani, vaikka olen jo unohtanut, minne alun perin olin matkalla.

Turkiskauluksia, turkistupsupipoja, pörröisiä huiveja ja päähineitä, kokoturkiksia, puoliturkiksia, turkisreunuksisia hihoja.

Lisää kammottavia raatopipoja. Pysähdyn nojaamaan tolppaan.

Sydän hakkaa ja minua itkettää.

Tämä ei jää tähän. I’ll be back.

*****

Petan angoravideo

ja muuta tietoa angorateollisuudesta.

Edellinen luukku: ti 16.12. 
Seuraava luukku: to 18.12.

angora, herkistyminen, joulukalenteri, mielenosoitus, Peta

30.7.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Huhtikuussa Helsingin Uutiset kertoi iloisesta asiasta ärsyttävällä otsikolla. Lehden mukaan vuodesta 1852 toiminut klassikkokahvila Ekberg ”taipui vegaanien edessä”. Kahvila toisin sanoen otti valikoimaansa vegaanisia leivonnaisia, koska on ihmisiä, jotka haluavat syödä niitä.

Olin odottanut tätä reissua kuin kuuta nousevaa, sillä Helsingissä on ollut pitkään pula vegaanisesta kahvilatarjonnasta, etenkin muustakin kuin raakaleivonnaisista. Tosin nyt tilanne tuntuu parantuvan nopeasti.

Ekberg on klassisella Jeeves & Wooster –tyylillä kaunis. Olosuhteet eivät tosin olleet ihan parhaat: päivä oli tuskaisen kuuma, ja viereisissä pöydissä oli nasaalilla huutava iloinen aamiaisseurue. Minulle tuli sama olo kuin usein Roomassa: olen kömpelö vaaleanpunainen jättiläinen tyylikkäiden ihmisten keskellä. Klassikkokahvilan tiukka käytöskoodi lisäsi tuntemusta: vitriiniä ei sovi mennä katselemaan etukäteisinformaation hankkimiseksi, vaan pitää odottaa kiltisti tarjoilijaa pöydässä. Kärsimätön työntekijä suorastaan hätisti meidät takaisin pöytään.

Ekbergin valikoimassa oli tällä hetkellä kaksi vegaanista leivonnaista, suklaakookoskakku ja raparperi-unikonsiemenkakku. Vain jälkimmäistä oli tarjolla, mutta se kuulostikin niin kiinnostavalta, että olisin valinnut sen varmaan muutenkin.

Kakkupala oli paksu ja mehevä, vaikka ensisilmäyksellä raparperikerros näytti ohuelta. Päällä oli todella hyvää paksua kreemiä ja mansikkapala. Tämä ei ollut yhtään perinteisen vegaanileivonnan tapaista vaan klassista konditoriataitoa. Olin erittäin tyytyväinen ja kehuinkin kakkua tarjoilijalle. Hauskasti tämä puki sanoiksi omat ajatukseni: kahvilan vegaanileivonnaiset eivät ole ”liian terveellisen” makuisia. Tarjoilija kertoi, että suolaisen nälkään tarjolla on myös vegaanisia voileipiä vaihtuvalla täytteellä, muun muassa linsseillä, mikä kiinnosti heti.

Tänne palaan, vaikka tuntisinkin itseni kömpelöksi kohloksi.

Café Ekberg
Bulevardi 9
Helsinki

ma–pe 7.30–19
la 8.30–13.30
su 9–13.30

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

1.8.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olinkin kuullut Vaasankadulle auenneesta vegaanisesta kahvilasta, ja ehdin käymään siellä yllättävän pian, jo puolitoista kuukautta sen avaamisesta. Roots toimii tunnuslauseen ”Yoga. Cake. Life.” alla ja kertoo yhdistävänsä ”elämän peruspilarit” eli terveellisyyden, intohimon ja hyvän fiiliksen. Ei siis varsinaisesti minun juttuni. Vegaaninen kahvila sen sijaan kiinnostaa kovastikin.

Tämä kahvila ja joogastudio joutui toimimaan alkuvaiheessa epäonnisesti julkisivuremontin tai vastaavan varjossa, joten ulkoa se oli kolkon näköinen. Sisätila oli kuitenkin oikein viihtyisä eikä liian terveellisen ja hoikan oloinen minun keski-ikäiselle ja pulskistuneelle olemukselleni. Sisustuksella paikasta oli tehty avaran oloinen muttei kuitenkaan kalsea – ja oletettavasti kahvilan tekeytyminen oli vielä kesken.

Lista vaikutti hyvin raakakakkuiselta, mikä ei yllättänyt, mutta ilokseni huomasin paikan tarjoavan myös vegaanisia vohveleita. Pakko sitä oli kokeilla – asuinhan yhdeksän vuotta Tampereen Ojakadun Vohvelikahvilan naapurissa. Normaalisti tarjolla on matchalla maustettu vohveli, mutta nyt sen tilalla oli punajuurivohveli, mikä kuulosti oikein kiinnostavalta.

Vohvelissa maistui makea punajuuri ihan onnistuneesti, ja se oli rapea mutta silti hieman meheväkin. Päällä oli ilmeisesti kookoskermavaahtoa tai jonkinlaista itse tehtyä jäätelöä, mutta mielestäni liian vähän, joten viimeiset vohvelinpalaset piti syödä ilman kostuketta. Koristeena ja makua tuomassa oli jonkinlaisia superfoodmarjoja tai vastaavia, joiden nimiä en ikinä muista. Nekin toimivat annoksessa yllättävän hyvin.

Ei tämä tietenkään pärjää minun mielestäni Ojakadun soijajäätelövohvelille pähkinämurulla ja suklaakastikkeella, mutta minä olenkin minä. Terveellisempää vaihtoehtoa etsivälle tämä on varmasti mukavampi, ja ei tämä lainkaan ”liian terveelliseltä” maistunut minullekaan. Mieluusti käyn täällä uudestaankin, etenkin kun pyörin noilla nurkilla työn vuoksi säännöllisesti. Listalla näyttää olevan myös nyhtökauraa ja tempeh-hampurilaisia, joten lounaspaikaksikin tästä on.

Ja ensi kerralla lupaan kokeilla raakakakkuakin.

Roots
Vaasankatu 14
Helsinki

ma–pe 8–20
la–su 10–18

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

31.7.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olen itse asiassa yllättävän säännöllinen Robert’s –ketjun asiakas. Tullessani Helsinkiin työkokouksiin otan usein rautatieasemalta soija-kookosmaitolatten mukaani, sillä joudun lähtemään aamulla liikkeelle niin aikaisin, että olen vielä uninen. Asemalta saan myös halutessani jättimäisen kokoisen muistaakseni neljän espresson latten, jonka jälkeen tapaan olla kokouksissa hieman liian hyperaktiivinen. Toisinaan minulla on kokouksia Pasilassa, ja joudun odottamaan asemalla junavuorojen takia. Silloinkin Robert’s on kätevä paikka odottaa, kun kahviin saa kasvismaitoa. Mitään syötävää en kuitenkaan ole löytänyt kummastakaan.

Olimme olleet matkalla vaimon kanssa jo viisi päivää, ja ennen junalle lähtöä piti päästä hengähtämään. Pari tuttua kahvilaa oli joko kiinni tai täynnä, ja usko meinasi loppua. Ketjukahvilaa emme juuri tuolloin hakeneet, mutta päätimme suunnata lopulta Robert’siin. Citykäytävän pisteeseen raahauduimme, kun Stockan Robert’s oli kaiken kukkuraksi täynnä. Tila oli yllättävän viihtyisä, ja siellä oli myös ihanan viileä kuumana ja hikisenä päivänä.

Yllätyin tiskillä, kun huomasin jäätelöaltaassa vegaanimerkintöjä. Vastapäätä olikin ketjun ensimmäinen viime vuonna avattu Gelato Factory -toimipiste. Tarjolla oli useita makuja, mutta päädyin ottamaan Rooma-nostalgiassa sitruunasorbettia. Sen kumppaniksi kokeilin seljankukka-minttua, joka kuulosti raikkaalta kuumana päivänä.

Sitruunasorbetti oli oikein hyvää, ja minttu maistui aidolta ja tuoreelta. Minun makuuni seljankukka-minttu oli liian makeaa mutta onneksi sitruunasorbetti oli tarpeeksi kirpeää ja tasapainotti sitä.

Koska tiskiltä löytyi vegaanisia raakasuklaapaloja, kokeilin sellaistakin. Ihan hyvää appelsiininmakuinen suklaa oli, mutta sorbetin vuoksi minä tänne palaisin.

Robert’s Coffee
Aleksanterinkatu 21
Citykäytävä
Helsinki

ma–ti 7–21
ke–to 7–22
pe 7–23
la 8–23
su 10–21

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

31.7.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kyllä jotain mafiameininkiä tai illuminatia täytyy olla, että nyhtökauraboomin ja hullujen nyhtismetsästysjengien keskellä voi olla nyhtökauraan erikoistunut ravintola. Olin saanut maistaa nyhtökauraa vain kerran, ja silloinkin sain annokseni kysymällä tietoa helsinkiläiseltä kaveriltani, joka oli tulossa pohjoiseen. Hyvä aineshan tuo on, mutta valmistauduin odottamaan pari vuotta ennen kuin saisin sitä jostain uudelleen. Äimistyin kuullessani, että Kampin keskuksessa toimiva Oatz tarjoaisi nyhtisaterioita ihan avoimesti. Ilman aseistettuja vartioita.

Oatz on osa kuuden keittiön food court –henkistä 6K-ravintolasikermää. Tarjolla on kolmea erilaista annosta kolmella eri tavalla maustetulla nyhtökauralla. Valitsin itse rieska-annoksen wild-nyhtökauralla eli timjamilla ja sienillä. Odotin jonkinlaista täytettyä ja grillattua leipää tai vastaavaa. Sen sijaan sain eteeni ikään kuin pizzan muotoon tehdyn rieskalätyn ja lisäkesalaatin.

Salaatti oli oikein hyvää pikaruokamaiseksi paikaksi, mutta rieska oli pettymys. Nyhtökaura oli melko mautonta ja vielä menettänyt koostumustaan lämpölaatikossa. Sienenpalat olivat ihan hyvän makuisia, mutta muuten annoksesta puuttui suolaa ja mausteita. Päällä oli sulanutta vegaanijuustoa, joka vaikutti Violifen kaltaiselta täysin rasvapohjaiselta juustokorvikkeelta, joista en juuri perusta. Olen itse asiassa sitä mieltä, että niiden buumi on heikentänyt monella tavalla vegaaniruuan tarjontaa, kun niiden avulla voidaan mennä sieltä, missä aita on matalin. Mutta tästä moni on varmasti vahvasti eri mieltä.

Annos olisi toiminut paljon paremmin, jos halkaistun rieskan sisällä olisi ollut salaattia ja nyhtökauraa ja juuston tilalla majoneesia tai jotain muuta kostuttavaa. Nyt leipäkin oli kuivakkaa.

Olen kuullut Oatzista sekä kritiikkiä että kiitosta, mutta selvää on, että valitsin annoksista heikoimman. Vieressä oleva asiakas söi salaattiannosta, joka näytti huomattavasti paremmalta, ja ne ovatkin saaneet kehuja. Silti jo annokseni nyhtökauran mauttomuus kertoi siitä, että tämä etuoikeutettu ravintola ei ole saanut vielä harvinaisesta raaka-aineestaan irti sitä, mitä olisi pitänyt.

6K/ Oatz
Kampin keskus
Helsinki

ma–la 10–22
su 12–18

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Päätoimittaja: Niina Holm (Sylvi 6)
Luova johtaja: Aki Ala-Kokko
Visuaalinen päällikkö: Riitta Supperi
Taustapaperi: Emilia Värelä
Toimitussihteerit: Maija-Kaisa Myllymäki, Kaisu Tervonen, Emmi Ketonen, Niina Holm, Mari Pöyhtäri, Johanna Siik, Lotta Sonninen, Satu Paasovaara, Manu Haapalainen, Kirsi Kissmyassinger, Mertta Hätinen
Sylvin emo: Julle Jalava
Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ
ISSN-L 2242-8127

ISSN 2242-8127

Toimitus: Inka Valima, Emilia Värelä, Kiia Beilinson, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Jaana Semeri, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Heta Pyhäjärvi, Vilma Vuorio, Varpu Löfman, Nina Simonen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Riitta Supperi, Laura Liimatainen, Paula Ojanen, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Reetta Kauranen, Anu Tahvanainen, Jukka Vuorio, Ville Lähde, Katariina Saxton, Eva-Liisa Orupold, Tuuli Sirkeinen, Petra Piitulainen, Henna Raatikainen, Eira Heinämies, Eero Suorsa, Susanna Karhapää, Minna Uimonen

(USA, 2017)
O: Sofia Coppola
N: Nicole Kidman, Kirsten Dunst, Elle Fanning, Colin Farrell Ensi-ilta: 1.9.

  

Nuori tyttö kävelee metsässä ja kerää sieniä. Yhtäkkiä hän törmää haavoittuneeseen sotilaaseen. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheita, ja Etelävaltioiden puolelta löytyvä sotilas on jenkki. Sofia Coppolan ohjaama Lumotut perustuu Thomas P. Cullinanin romaaniin The Beguiled (1966).

Martha Farnsworth (Nicole Kidman) on ottanut hoteisiinsa eri ikäisiä sodan myötä orvoksi jääneitä tyttöjä. Tytöt opiskelevat Marthan rautaisella otteella johtamassa tyttökoulussa.

Opettajattareksi kouluun on jäänyt avioton Edwina Morrow (Kirsten Dunst). Metsäretkeltä palaava Amy (Oona Laurence) tuo haavoittuneen sotilaan eli korpraali McBurneyn (Colin Farrell) tyttökoululle. Jenkkisotilas päätetään hoitaa kuntoon ja majoittaa siksi aikaa musiikkihuoneeseen.

Taloon ilmestynyt mies sekoittaa kuviot täysin. Aluksi hän on hyvin miellyttävä ja rakentaa luottamusta naisiin – eipä Martha-neitikään välty miehen charmilta. Teini-iän kynnyksellä olevat tytöt flirttailevat miehelle. Lopulta mustasukkaisuus johtaa tapahtumiin, jonka seurauksena jenkkisotilas ei enää olekaan niin miellyttävä.

Nicole Kidman on roolissaan loistava, samoin Elle Fanning viettelevänä Aliciana.

Sofia Coppolan Lumotuissa on vähän samaa esteettistä henkeä ja tunnelmaa kuin Coppolan esikoispitkässä ohjauksessa The Virgin Suicides (1999). Kuvaus on kaunista, yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota, äänimaailma vahvistaa kuvaa.

Sodan vuoksi myös Lumotuissa tytöt ovat ikään kuin vankeina talossa. Taloon majoitettu mies nostaa pintaan voimat, jotka ehkä ennen hänen saapumistaankin kytivät Kidmanin ja Dunstin esittämien naishahmojen välillä.

Olisin kaivannut Coppolalta vielä feministisempää tulkintaa – yksikään talon tytöistä ei muka voi olla tuntematta vetoa jenkkisotilaaseen. Toisaalta kyse on myös siihen aikaan naiselle tarjolla olleista ahtaista rooleista. Olisin toivonut elokuvaan myös selkeämmin motivoitua tarinaa.

elokuva-arvio, elokuvanumero, elokuvat, Ensi-ilta, Kirsten Dunst, Lumotut, Nicole Kidman, numero0001, Sofia Coppola, Yhdysvallat

20.9.2017

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Parin päivän luentoreissun jälkeen minulla oli jokunen tunti aikaa tapettavana Joensuun keskustassa. Kävin kirjoittamassa ja lukemassa pari tuntia ihanassa Hyve & Pahe -kahvilassa, mutta aikaa oli edelleen kosolti. Koska edessä olisi yli viiden tunnin junamatka, eikä ravintolavaunun nuudeliannos houkuttanut, tarvitsisin jotain syömääni voileipää tukevampaa apetta.

Olin kysellyt ruokapaikkavinkkejä Facebookin Vegaaninen Joensuu -ryhmässä ennen matkaa, ja minulle oli mainittu Local Bistro -ravintola. Se oli mukavan lähellä, ja uusi lista vaikutti kiinnostavalta. Lounasaika oli juuri päättynyt, ja ravintola oli liki tyhjillään. Ystävällinen henkilökunta opasti minua iltalistan vegaaniannoksiin, joista ”sienivohvelia ja maa-artisokkaa” kiinnitti huomioni. Olin nimittäin syönyt samankaltaisen annoksen loistavassa Copas y Tapas -ravintolassa Helsingissä ja nauttinut siitä suunnattomasti. Tilasin sen ja kyytipojaksi lasin viiniä.

Ravintola on todella viihtyisä. Pöydät ovat paikallisen käsityöläisen tekemiä jonkin vanhan rakennuksen hirsistä ja laudoituksesta, ja eläväinen puun pinta tuntui ja tuoksui mukavalta.

Kun annos kannettiin pöytään, olin innoissani. Rapsakan sienivohvelin päällä oli paistettuja kantarelleja ja herkkusieniä, talon omaa sipulirelissiä sekä maa-artisokkaa kolmella tavalla: uunissa paahdettuina puolikkaina, pikkelöityinä viipaleina ja lämpimänä vaahtona.

Annos yllätti minut täysin ja nousi ehdottomien suosikkieni joukkoon. Vohveli ei ollut niin täyteläistä kuin Copas y Tapasissa, mutta sen rapeus sopi erinomaisesti yhteen pehmeän vaahdon kanssa. Sienet oli paistettu taiten, ja ne olivat tarpeeksi suolaisia, mikä on erittäin tärkeää sienissä. Sipulirelissi saattoi olla parasta maistamaani. Paahdettu maa-artisokka oli erinomaista, vaikkei se ihan noussutkaan Copas y Tapasin tasolle – mutta heillä onkin erikoisvalmisteinen puu-uuninsa. Pikkelöidyt viipaleet sen sijaan olivat ihmeellisen makuisia: en tajua, miten maa-artisokan maku oli saatu täydellistettyä noin!

Jos matkustatte Joensuuhun, menkää nyt hyvät ihmiset kokeilemaan! Suosituslistalle ravintola päätyi, tietysti.

Local Bistro
Koskikatu 9
Joensuu

ma–to 10.45–21
pe 10.45–22
la 12–22
su suljettu

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Joensuu, Joensuu

Television värikuva oli hailakka eikä koskaan aivan tarkka, mutta meille se riitti. Lapsena katselin lännenelokuvia isäni kanssa lauantai-iltaisin. Yhdeksän tai kymmenen aikaan, kun muut jo vetäytyivät omiin oloihinsa, isä ja minä asetuimme saunapuhtaina ruudun ääreen. Isä usein pelkissä boksereissaan, minä lököttävässä collegeasussani.

Puhuimme harvoin mitään, koska isällä ei juuri ollut tapana, mutta keskityimme leffaan lähekkäin: emme koskaan aivan kylki kyljessä mutta usein niin, että isä istui tuolilla ja minä makasin vatsallani tuolin alla. Silloin ihailin John Waynea, Henry Fondaa tai Robert Mitchumia isän karvaisten kinttujen välistä.

Naisnäyttelijöihin en aluksi kiinnittänyt huomiota. Ensimmäinen näyttelijätär joka vei huomioni oli Marilyn Monroe. Ihastuin häneen aivan kuten ohjaaja Zaida Bergrothkin aikanaan. Fanisuhde on säilynyt aikuisuuteen.

Lapsena mielsin elokuvat miehiseksi jutuksi, enkä täysin väärässä siinä ollutkaan. Kuten Suomi-elokuva revisited -jutussani kirjoitan, tilastot näyttävät, että kotimaiset elokuvat ovat olleet pitkälti miesten tekemiä miestarinoita aina viime vuosiin saakka.

Tilanne on ollut samansuuntainen myös muualla maailmassa. Vasta parinkymmenen viime vuoden aikana naiselokuvantekijät ovat alkaneet päästä esiin meillä ja maailmalla. Samalla naistarinoille ja naisten ja tyttöjen kokemuksille on tullut enemmän tilaa ja näkyvyyttä elokuvissa. Elokuvien naiskuva on monipuolistunut, ja myös tyttöys ja siihen liittyvät kulttuuriset merkit ja merkitykset ovat saaneet näkyvyyttä ja hyväksyntää eri tavalla kuin ennen.

Elokuva on sosiaalinen, helposti jaettava taiteenlaji. Elokuvia tehdään suurella porukalla, ja joukolla niitä usein myös katsellaan. Vaikka katselukokemus olisi täysin toinen kuin vierustoverilla, on elokuvista mielekästä keskustella jälkikäteen vaikkapa tuopin yli. Elokuvat ja olut ovat oiva yhdistelmä.

Lapsena elokuvaillan jälkeen isä saattoi silittää päätäni, todeta juuri loppuneen länkkärin hyväksi ja toivottaa hyvää yötä. Sen enempää emme elokuvia ruotineet. Tunsin kuitenkin kuuluvani johonkin, olevani elokuvaihminen kuten isäni. Samaa hiljaista yhteenkuuluvuuden kokemusta olen tavoittanut sittemmin elokuvafestivaaleilla.

Ruotimisen aloitin vasta paljon myöhemmin, kirjoittamalla. Sylvin elokuvanumero on lapsena löytyneen rakkauden yksi ilmentymä.

elokuvanumero, elokuvat, naiskuva, Niina Holm, numero0001, pääkirjoitus, Sylvi