Seksologi Rakkaudesta roiskivat – Uusi Sylvi

Sylvin seksologi kertoo kaiken mitä et ole tiennyt haluavasi tietää naisen ejakulaatiosta.

Jostakin syystä naisen ejakulaatio eli tuttavallisemmin roiskiminen on puhututtanut pornoistuneessa pervokuplassa elävää lähipiiriäni viime aikoina. Jotkut ovat kohdanneet ensimmäistä kertaa kumppanin, joka on saanut padot purkautumaan, kun taas toisia on mietityttänyt miten uusille kumppaneille kertoisi, että seksiin kannattaa varautua pyyhkein ja sukelluslasein. Olen kohdannut myös epäileviä tuomaksia ja yleistä epätietoisuutta: eräs miespuolinen ystäväni epäilee ejakulaation olevan samanlainen myytti kuin G-piste.

Tätä juttua varten tiedustelin seksuaalielämältään vilkkailta ja uteliailta ystäviltäni, ovatko he kohdanneet useita roiskivia kumppaneita tai ejakuloivatko he itse. Moni oli kohdannut yhden satunnaisen roiskijan, mutta mistään trendistä ei kyselyjeni pohjalta voi puhua. Ei ole siis mikään ihme, että ejakuloiva nainen on edelleen joidenkin mielissä pornoteollisuuden luoma myyttinen taruolento.

Kerroin jopa isälleni pienimuotoisesta tutkimusprojektistani ja hänellekin koko ilmiö oli mysteeri – kaikkea kanssa, hän totesi. Sanottakoon vielä, että isäni halusi taannoin kirjoittaa kanssani artikkelin nymfomaaneista, joten kuvittelin hänen olevan varsin vihkiytynyt naisen seksuaalisuuden saloihin.

Huomaan ettei naisen ejakulaatio ole varsinaisesti kiinnostanut tutkijoitakaan, ja lähdekirjallisuus ei sekään vastaa kaikkiin kysymyksiini. Kysynpä siis kaverilta, mistä oikein on kyse:

Orgasmivammaisena naisena yritin toppuutella uutta heilaani, joka vakuutti saavansa minut ejakuloimaan jo heti näin ensimmäisellä kerralla, kun olimme päätyneet samaan sänkyyn. Seksikumppanieni loputtomat yritykset saada minut laukeamaan ovat yleensä johtaneet vain molemminpuoliseen vaivaantumiseen ja pahimmillaan syyllistävään ”olis kiva jos säkin saisit” -lausahdukseen, joten en uskonut alavatsaani painelevan rakastajan kykenevän lupaamansa urotekoon.

Hän kuitenkin selvästi nautti alapääni kanssa puuhastelusta, joten päätin rentoutua ja antaa hänen yrittää. Jossain vaiheessa koin orgasmin olevan lähellä, mutta samalla tunsin sietämätöntä painetta ja ajattelin, että kohta olisi päästävä pissalle. Pyysin taukoa, mutta sankari kehottikin että anna tulla vaan. Vaikka pissaleikit eivät sinänsä kiinnosta, ajattelin että mikä ettei, jos tyyppiä ei kerran haittaa. Annoin periksi paineelle ja purkauduin kauniissa kaaressa pitkin sänkyä.

Se on pissaa. Ja sitä on paljon.

Ensireaktio ejakuloinnin jälkeen on helposti hämmennys siitä että lirahtiko nyt vahingossa jotakin muuta kuin mitä piti. Yleensä orgasmin yhteydessä, mutta joskus muuten vain intensiivisen menon aikana naisen emättimestä purkautuvaa nestesuihkua on usein erehdytty pitämään virtsana.

Erehdys on sinänsä ymmärrettävä – neste tulee usein ulos kovalla paineella ja vielä virtsaputken kautta, joten kiihottumisen yhteydessä alapäätä liukastavaan kiiltävään limaan sitä ei ole kovin helppo sekoittaa. Jos ilmiö on ennestään tuntematon, saattaa kiihkon kuohunnassa vahingossa karannut pissa vaikuttaa loogiselta selitykseltä.

Virtsaa ejakulaatiossa erittyvä neste ei kuitenkaan ole. Toki kiihottumisen ja laukeamisen yhteydessä saattaa karata tippa jos toinenkin myös virtsaa, sillä kaikkia meitä ei ole siunattu täydellisellä pidätyskyvyllä. Ejakulaationeste ei kuitenkaan tule virtsarakosta vaan sitä ympäröivistä Skenen rauhasista, jotka tunnetaan myös naisen eturauhasena. Neste itsessään ei muistuta virtsaa vaan se on hajutonta ja kirkasta. Kari Heusalan teoksessa Naisen seksuaalisuus (Like 2001) nesteen kuvaillaan myös maistuvan erilaiselta riippuen kuukautiskierron vaiheesta, joskus jopa miellyttävän makealta. Tämä tieto helpottanee niitä naisia, jotka ovat pelänneet purkautuvansa kumppanin suuhun suuseksin yhteydessä – hukkumiselta makeus ei pelasta, mutta ainakin se tekee siitä hitusen miellyttävämpää.

Ejakulaatiota edeltää paineen tunne, joka äkkiseltään saattaa tuntua siltä, että on pakko päästä vessaan. Jotkut ejakuloivat naiset kertovat, että paine tuntuu syvemmällä emättimessä, toisilla tunne alkaa klitoriksen tietämiltä, ja se on pakottavampi kuin pissahätä. Onpa sitä kuvailtu myös samanlaiseksi kuin synnytyksessä tulevaa tarvetta ponnistaa.

Pakottava tunne voimistuu pissahätää nopeammin ja suihkun purkautuessa sitä ei voi keskeyttää. Pissahätä helpottaa, kun rakon saa tyhjäksi, mutta ejakulaationeste tuntuu pulppuavan pohjattomasta lähteestä, kuten yksi haastattelemistani naisista kuvailee: ”Elämäni ensimmäisen kostean viikonlopun aikana sotkin sängyn lisäksi kaksi sohvaa ja kokolattiamaton, kunnes tajusimme siirtyä kylpyhuoneen puolelle. Pelkäsin nestehukkaa, mutta roiskeita tuntui riittävän loputtomiin.”

Pelko sotkemisesta ja seksin aikana virtsaamiseen liittyvä häpeä voivat saada pidättelemään, vaikka virtsaputkessa tuntuisikin ejakulaatiota ennakoivaa painetta. Kuten niin monissa seksuaalisuuteen liittyvissä ilmiöissä, aina löytyy myös niitä, jotka pitävät tiettyjä fysiologisia reaktioita iljettävinä. Eräs kolmikymppinen nainen kertoi vältelleensä ejakuloimista vuosien ajan yhden ikävän kokemuksen takia: ”Teininä poikakaveri friikkasi ja sen jälkeen ei ole roiskeita näkynyt, paitsi kun vasta nyt kuukausi sitten. Meni päässä jokin estolukko päälle vissiinkin. Sama kävi suuseksin vastaanottamisen kanssa eli kun varhaisissa kokemuksissa poika sanoi yök, niin se meni päässä syvälle ja esti rentoutumasta pitkän aikaa.”

Eräs roiskimisen makuun päässyt nuori nainen on huomannut varoittelevansa kumppaneitaan seksuaaliseen repertuaariinsa ilmestyneestä lisäyksestä: ”Ikinä ei voi tietää miten he suhtautuisivat sängyn kasteluun. Aluksi roiskiminen oli aivan holtitonta ja ejakuloin aina kun vähänkin oikeasta napista painettiin, mutta nyt olen oppinut kontrolloimaan nesteen purkautumista. Tunnustelen aina vähän uuden kumppanin kanssa, onko ilmiö tuttu, vai joudunko ehkä selittämään että en tosiaankaan ole laskenut alleni.” Molemmat naiset ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pornon myötä ilmiö on arkipäiväistynyt, eikä ejakuloivien naisten tarvitse tunteaa itseään friikeiksi, vaan he voivat roiskia vapautuneesti.

Jotkut ejakuloivat aina, toiset purkautuvat satunnaisemmin. Eräs ystävistäni vertasi ilmiötä pajatsoon – nestettä kyllä suihkuaa, jos vain tietää mistä napista painaa. Eri asia onkin sitten viitsiikö joka ikiselle kumppanille selittää miten homma toimii tai saako itsensä masturboitua sopivan kiihottuneeseen tilaan. Ejakulointi voimistaa kyllä usein orgasmin tunnetta, mutta kaikille nesteen purkautuminen ei ole erityisen tajunnanräjäyttävä kokemus, vaikka se saattaakin näyttää siistiltä pornoleffassa. Kovin kiihottavina on myöskään vaikea kokea jo edellä mainitun kaltaisia ”olis kiva” -kommentteja, joita ihmiset joskus toisilleen heittelevät. Painostaminen seksuaalisiin suorituksiin harvemmin tuottaa tulosta.

Miten sitten ejakuloidaan? Mitkä ovat ne salaperäiset napit ja voivatko kaikki oppia roiskimaan? Heusalan raportoimissa tutkimuksissa keskimäärin puolet haastatelluista naisista ilmoitti joskus ejakuloineensa, mutta takuuvarmaa tietoa siitä voivatko kaikki naiset oppia ejakuloimaan ei näytä olevan. Internet on toki pullollaan niksejä, joita voi kokeilla kaikessa rauhassa, ja aiheesta on kirjoitettu kokonaisia opaskirjoja, joihin voi tutustua, jos lakanapyykki ei pelota.

Se vaikuttaa kuitenkin olevan selvää, että ejakuloimista edesauttavat vahvat lantionpohjanlihakset. Niinpä se sijaan että keräisin niksit yhteen ja tarjoaisin takuuvarmat keinot saavuttaa hekuman multihuipentuma Iso E, suosittelen treenaamaan lantionpohjanlihakset kuntoon vaikka näillä Väestöliiton ohjeilla.

Niistä ei ole haittaa kenellekään, vaikka lapsen sijasta ulos pitäisikin puskea vain kupillinen kirkasta nestettä.

Huom. Artikkeli on julkaistu 1.4.2012 ja on eittämättä Sylvin historian suosituin juttu. Koska ejakulaatio!

Rakkautta & Anarkiaa 2015: Valitut palat – Uusi Sylvi

Tänään alkava elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa on aarreaitta kaikille, jotka kaipaavat tietoa turkkilaisen pop-elokuvan estetiikasta. Ja kaikille, joita kiinnostavat palestiinalaisnaiset ralliauton ratissa. Ja kaikille, jotka haluavat tehdä rasismin näkyväksi. Ja kaikille, jotka rakastavat elokuvia.  

Queen of Earth
USA 2015
O: Alex Ross Perry

 star-9378435star-9378435star-9378435star-9378435half_star-9044059 

Rakkautta & Anarkiaa -katalogin kahlaaminen saattaa suistaa epätoivoon. Festareilla on jälleen niin paljon kiinnostavia elokuvia, eikä kymmenessä päivässä ehdi nähdä niitä kaikkia. Mutta katso ainakin tämä.

Queen of Earth on sairauskertomus, kauhutarina, psykodraama ja ystävyyden kuvaus. Elokuvan tahti on verkkainen, sen tunnelma levoton ja keskiössä kaksi naista. Mieleen hiipii festivaaleilla myös esitettävä Duke of Burgundy, vaikka Queen of Earth tapahtuukin amerikkalaisen indie-elokuvan maisemissa eurooppalaisen taide-elokuvan viitekehyksen sijaan.

Catherine (Elisabeth Moss) tulee toipumaan erostaan ystävänsä Virginian (Katherine Waterston) vanhempien kesäasunnolle järven äärelle. Kaksikon välit eivät ole lämpimät kuten ennen, mutta jää katsojan kontolle päättää, mikä on vainoharhaa ja mikä totta. Takaumat vievät Catherinen kannalta onnellisempaan aikaan. Nykyajassa hahmon psyyke murenee katsojan silmien edessä.

Moss ja Waterston ovat erinomaisia kaksikkona, joka käy parhaiden ystävien epäpyhää kisaa. Keskiluokkainen luontoidylli korostaa pinnan alla risteilevää tunnekuohua.

Yksi syy Queen of Earthin valitsemiseen on se, että samalla on mahdollisuus katsoa ja verrata sitä käsikirjoittaja-ohjaaja Alex Ross Perryn muuhun tuotantoon. Yle Teeman R&A-kokonaisuudessa esitetään kaksi hänen edellistä elokuvaansa Vastavärit (Yle Areena) ja Hei kuule Philip (23.9.). Jälkimmäinen elokuvista esitetään myös festivaalilla, jossa indie-auteur vierailee itsekin.
Kaisu Tervonen

21.9. klo 18.30 Kinopalatsi 7
22.9. klo 21.00 Bio Rex
23.9. klo 16.00 Andorra

ruzgar_hafiye_lobby_card_1969-468x300-8187732

Remake, Remix, Rip-Off: About Copy Culture & Turkish pop cinema
Saksa–Turkki 2014
O: Cem Kaya

 star-9378435star-9378435star-9378435 

Cem Kayan esikoinen on kertomus turkkilaisen elokuvan niin sanotuista Yeşilçam-vuosista 1950–1970, jolloin elokuvia tuotettiin kuin liukuhihnalta hurjia määriä vuodessa. Kuten elokuvan nimi paljastaa, elokuvat olivat lähinnä leikkaa–liimaa -metodilla tuotettuja kopioita Hollywood-filmeistä.

Elokuvan hyvin spesifi nimi kuulostaa lähinnä akateemiselta tutkimukselta aiheesta. Cem Kaya on tehnyt elokuvaa seitsemän vuoden ajan ja katsonut sitä varten yli tuhat leffaa. Elokuvat ovatkin dokumentin pääosassa, ja ansaitusti. Turkissa ei tuohon aikaan ollut lainkaan copyright-lakeja, joten kaikkea sai käyttää oman mielensä mukaan. Lopputulokset ovat hämmentäviä. Elokuvista näytettävät klipit ovat dokumentin parasta antia.

Näitä otoksia täysin absurdeista elokuvista dokumentti onkin pullollaan – ja hyvä niin, sillä muulta sisällöltään dokumentti hieman ontuu. Cem Kaya eksyy useaan otteeseen selvittämään liiaksi turkkilaisen elokuvan historiaa yleensä sekä sen suhdetta valtiovaltaan. 96-minuuttista elokuvaa katsoessa ei voi kuin miettiä, että nämä sutaisut ohi dokumentin varsinaisen aiheen olisi voinut jättää odottamaan toiseen kertaan, jolloin aiheita pystyisi käsittelemään monipuolisemmin. Dokumenttisarja aiheesta olisi enemmän kuin tervetullut.

Aiheesta lipsumisesta ja paikoittain ontuvasta rytmityksestä huolimatta dokumentti on hyvin viihdyttävä. Sen aikana ei voi kuin nauraa ääneen. Siitä pitää huolen turkkilainen Lepakkomies tovereineen, sekä absurdit tilanteet, joihin elokuvantekijät joutuivat.

Mikäli elokuva-ala kiinnostaa, suosittelen tämän teoksen katsomista. Se on hyvä ikkuna toisenlaiseen elokuvakulttuuriin, jossa tosin näkyy yllättävän paljon samankaltaisuuksia nykyaikaiseen Hollywood-kierrätykseen.
Tino Puisto

19.9 klo 21:15 Kino Engel
24.9 klo 18:15 Dubrovnik (Andorra)
26.9 klo 19:00 WHS Teatteri Union

wilko_chess11-468x263-6673000

The Ecstasy of Wilko Johnson
Britannia 2015
O: Julien Temple

 star-9378435star-9378435star-9378435star-9378435 

Vaikutusvaltainen rock-kitaristi Wilko Johnson sai käytännössä kuolemantuomion vuonna 2013. Hänellä todettiin haimasyöpä, jonka kerrottiin johtavan kuolemaan. Mitä Dr Feelgoodin mulkosilmäisenä kitaristina tunnettu mies teki? Kieltäytyi kemoterapiasta ja lähti maailmankiertueelle.

Näitä vaiheita kuvaa Julien Temple, jonka hienolle Oil City Confidential -dokumentille visuaalisesti kunnianhimoinen The Ecstasy of Wilko Johnson on hieno sisarteos. Siinä missä ensiksi mainittu valaisi Dr Feelgoodin vaiheita, tänä vuonna valmistunut The Ecstasy of Wilko Johnson kertoo sen yhdestä karismaattisesta muusikosta ja tämän jäähyväisistä elämälle.

Tai niin oli tarkoitus. Kuoleman edessä uuden elämänilon ­­– ja uutta suosiota – löytänyt Johnson saa kuulla, että hänen kasvaimensa voidaankin leikata.

Brittidokumentti vertautuu myös toiseen Templen dokkariin, Joe Strummer -elokuvaan The Future is Unwritten. Molemmissa tarina kerrotaan leikkaamalla yhteen taide-elokuvan ja populaarikulttuurin arkistoista kaivettuja pätkiä. Vaikka hetkittäin kuvasto alleviivaa Johnsonin tarinaa turhankin itsestään selvin esimerkein, osa siitä osuu maaliinsa.

Esimerkiksi shakkipeli kuoleman kanssa on kuluneisuudestaan huolimatta omiaan kuvittamaan tarinaa, jossa ensin elämä ja sitten kuolema vetävät maton alta.
Kaisu Tervonen

19.9. klo 21.00 Kinopalatsi 8
23.9. klo 18.30 Kinopalatsi 8
24.9. klo 16.00 Maxim 2

speedsisters7-468x263-4483562

Speed Sisters
Palestiina–USA–Britannia–Tanska–Kanada–Qatar 2015
O: Amber Fares

 star-9378435star-9378435half_star-9044059 

”Women were never driving the story because they were never driving the car”, sanoi aikoinaan Callie Khouri, Thelma & Louise -elokuvan käsikirjoittaja. Speed Sistersissä naiset ajavat kumpaakin, sekä tarinaa että autoja.

Libanonilais-kanadalaisen Amber Faresin dokumentti kertoo palestiinalaisesta rallitiimistä Speed Sistersistä, jonka riveissä ajaa viisi naista. He ajavat omaa sarjaansa, ja keskinäinen kilpailu on kova. Ystävyyttäkin rallitiimin keskuudessa esiintyy, mutta mistään naisten välisestä solidaarisuudesta on turha puhua.

Dokumentin ansio on ainakin siinä, että se esittelee palestiinalaista arkea rikkoen odotuksia arabimaailmasta. Elokuva monipuolistaa kuvaa, joka nähdään usein yksipuolisen ”uhri tai syyllinen” -asetelman takaa. Nuoret naiset saavat toki ikään kuin ohimennen paskaa niskaansa niin Israelin viranomaisilta kuin kisoja järjestävältä taholta, mutta he takovat myös omaa onneaan.

Urheiluelokuvana Speed Sisters ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava. Kisoissa ajetaan pientä rataa aikaa vastaan, eikä kisaajien tuntema jännitys tuloksista välity. Rivien välissä piilevät yhteiskunnalliset huomiot ovat kiinnostavampia.
Kaisu Tervonen

19.9. klo 16.00 Kinopalatsi 8
22.9. klo 18.30 Kinopalatsi 8
23.9. klo 18.15 Maxim 2

swinggame-468x309-7033690

Swing Game
Suomi 2015
O: Mikko Peltonen, Pasi Riiali

 star-9378435 

Swing Game on näennäisesti dokumentti pelialasta, mutta enemmänkin se on dokumentti ohjaajista itsestään. Kaksikko Mikko Peltonen ja Pasi Riiali ovat vanhoja lapsuuden kaveruksia. He alkoivat kuvata dokumenttia mobiilipelialasta, mutta päätyivät kuvaamaan dokumenttia itsestään pyrkimässä mobiilipelialalle.

Mielenkiintoinen lähtökohta dokumentille, mutta tällä kertaa potentiaali jää hyödyntämättä. Periaatteessa elokuva on symppis, mutta paikoitellen se vaikuttaa hyvin väkinäiseltä ja on auttamattoman tylsä.

Pelialasta dokumentti ei kerro mitään, mitä kukaan alaa vähänkään seuraava ei tietäisi.

Synkeää.

Toisaalta dokumentin voi nähdä monitaiteellisuuden riemuvoittona, mikäli sen kumppaniksi ottaa elokuvateatteriin kaverusten dokumenttia kuvatessa tekemän mobiilipelin, Swing Gamen, joka on sekin yhtälailla tylsä, myötähäpeää herättävä ja väkinäinen.
Tino Puisto

23.9 klo 18:15 Kinopalatsi 9

dearwhite3-468x263-9495343

Dear White People
USA 2014
O: Justin Simien

 star-9378435star-9378435star-9378435half_star-9044059 

Onko poliittinen korrektius jumittanut nuorten aikuisten järjenjuoksun? Vai pakotetaanko heidät nauramaan rasistisille vitseille todistaakseen huumorintajunsa? Ja mitä valkoinen keskiluokkainen ihminen tietää rasismista?

Justin Simienin indieleffa asettaa katsojan eteen joukon kiusallisia kysymyksiä. Draamakomedia kuvaa yliopiston kampusta, jossa risteilee muiden mukana mustan radioshown juontaja ja toisaalta valkoisen huumorilehden toimittajia. Toisen vuosikurssin opiskelijan Lionel Higginsin (Tyler James Williams) pitäisi kirjoittaa kytevistä ristiriidoista koulun lehteen, mutta hän yrittää vasta asemoida itseään suhteessa muihin.

Terävä draamakomedia käsittelee ajankohtaista ja arkaa aihetta. Jossain määrin elokuvan pohdinnat voi ulottaa vaikka sukupuolen ja feminismin käsittelyyn. Saarnaamisen sijaan Simien ryydittää kerrontaansa taidokkaasti musiikilla ja huumorillakin.

Hahmot jäävät hiukan yksiulotteisiksi, mutta he täyttävät tehtävänsä: hahmojen kautta paljastetaan eripura ja rasismi, joka pesii amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja sen yksilöissä. Ei ole sattuma, että tapahtumapaikkana on yliopiston kampus, paikka joka on joskus mielletty suvaitsevaisuuden, edistyksellisyyden ja idealismin kehdoksi.
Kaisu Tervonen

19.9. klo 16.15 Kinopalatsi 7
21.9. klo 18.30 Maxim 1
24.9. klo 16.15 Kinopalatsi 7

the_summer_of_sangaile_6-kopio-468x312-8231538

The Summer of Sangaile
Liettua–Hollanti–Ranska 2014
O: Alanté Kavaïté

 star-9378435star-9378435star-9378435 

17-vuotias Sangaile viettää kesän varakkaiden vanhempiensa kesähuvilalla jossain päin Liettuaa. Hän viiltelee itseään ja käy katsomassa ilmailunäytöksiä, vaikka pelkää korkeita paikkoja. Sangailen vetää kuorestaan paikallinen Auste, nuori nainen, joka on kiinnostunut elämästä yleensä.

Vapaata nuoruuden kesää viettävät ystävät rakastuvat. Auste heittäytyy suhteeseen avosydämin, kun taas Sangailelle suhde on iso askel kohti itsetuntemusta ja uskallusta.

Liettuan Adelèn elämäksi tituleerattu elokuva ei ole yhtä sensuelli kuin esikuvansa. Se ei onnistu tekemään kahden nuoren tunteita uskottavasti lihallisiksi. Osa seksikohtauksista on lähes vaivaannuttavia pyrkimyksessään kohti siloiteltua kauneutta.

Kauneutta Alanté Kavaïtén toisesta pitkästä elokuvasta ei kuitenkaan puutu. Sen maisemat – kerrostalot, omat huoneet, tummat yöt ja rantavedet – ovat synkassa nuoruuden kesien huolettoman joutilaan tunnelman kanssa.

Vaikka draaman tyrkyttämä metafora lentämisestä tuntuu turhan ilmeiseltä, on yhtä kaikki tyydyttävää nähdä, kuinka elokuvan nimihahmo saa niin kuvaannollisesti kuin konkreettisesti siivet alleen.
Kaisu Tervonen

18.9. klo 18.30 Kinopalatsi 7
19.9. klo 15.45 Kinopalatsi 9
24.9. klo 13.45 Kinopalatsi 9

Hyvä kurkku: Cargo, Helsinki – Uusi Sylvi

3.6.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Vaikka reissaan ja syön sen takia ulkona paljon, käyn kotimaassa hyvin harvoin syömässä ”hienommin” ja pitkän kaavan mukaan. Ikimuistoinen ateria Tampereen Berthassa oli edellinen sellainen kokemus. Pääosin monen ruokalajin elostelu on tullut säästettyä ulkomaan reissuille – olenkin kirjoittanut aterioistani Roomassa ja New Yorkissa. Kun päätimme lähteä vaimon kanssa Helsingin reissuille kuluttaaksemme ylimääräisiä VR:n alennussarjalippuja, oli sopiva sauma kokeilla fiinimpää illastamista. Kutsuimme vielä ystävän mukaan illastamaan.

Olin kuullut toukokuussa 2015 perustetusta Cargosta paljon. Se on vanhoista satamakonteista ja niiden ilmettä jäljitellen rakennettu kahvila-ravintola Ruoholahden laitamilla Baanan päässä, Mechelininkadun kaarevan siltarummun varjossa. Se oli ilmeisesti jo alkujaan kasvispainotteinen, mutta alkuvuodesta ravintolan tiedotteessa kerrottiin panostamisesta vegaaniseen ruokaan. Villiyrttien pioneeri Sami Tallberg aloitti samalla yhteistyön ravintolan kanssa, mikä kiinnosti toki myös. Cargo tarjoaa vegaaneille sopivaa aamiaista, lounasta ja brunsseja, ja iltalistalla vegaaniset ruuat ovat jopa pääosassa. Kuolasimme jo junamatkalla tutkaillessamme ruokalistaa.

Tulimme vaimon kanssa paikalle etuajassa, joten tilasimme gin tonicit ulkopöytään. Ne oli tehty Helsinki Dry Gin –pohjaan, ja sitruunan tai limen sijaan niissä oli verigreippiä ja Napue-mestaruusdrinkin innoittamana karpaloita. En ole aiemmin pitänyt karpaloideaa minään, sillä ne eivät ole tuoneet makua juomaan. Cargossa karpalot oli kuitenkin käsitelty jotenkin marinoimalla ja ehkä lievästi murskaamalla, sillä ne levittivät heti väriä ja makua ympärilleen. Marjojen kirpeys täydensi verigreipin aromia. Hyväähän se oli. Ohi kulkeva pariskuntakin äityi kyselemään, mitä laseissamme oli.

Ystävämme saavuttua paikalle siirryimme pöytään. Ravintola oli tullut yllättäen aivan täyteen, ja kattoterassin asiakkaat kävivät hakemassa tiskiltä jatkuvasti lisää juomia (terassilla ei ollut kai myyntiä). Aloin miettiä, riittäisivätkö keittiön ja muun henkilökunnan voimat. Tarjoilija mainitsikin silminnähden häkeltyneenä, että tämä oli ensimmäinen näin kiireinen ilta – ilmeisesti jonkin lehtiarvion takia. Saimmekin odottaa annoksiamme hieman normaalia pidempään, mutta ei mitenkään häiritsevän pitkään. Vaikka henkilökunta oli välillä helisemässä, he selvisivät ryysiksestä mielestäni hyvin.

Valitsin alkupalaksi parsaa. Kuten vanhat Sylvin lukijat tietävät, kasvatan parsaa ja olen sen vuoksi aika kranttu. Hyvin harvoin jos koskaan tulen tilanneeksi ravintolassa parsaa. Vaikka Cargon raaka-aine tuli keittiön mukaan Italiasta, eli se ei voisi olla ihan tuoretta, olin yllättynyt, miten hyvältä annos maistui. Parsaa ei ollut kypsennetty liikaa, ja siinä oli juuri sellainen sokerihernettä muistuttava maku, josta pidän (ja se on merkki siitä, että poimimisesta ei ole liian pitkää aikaa). Höyrytetyn parsan kumppanina tarjottiin mesijuurimajoneesia ja pähkinärouhetta. Kokonaisuus toimi hyvin, vaikka en kyllä pystynyt erottamaan villiyrtin makua majoneesista. Mutta erottelukykyni ei huima olekaan.

Vaimo valitsi pääruoaksi parsa-sahramirisottoa. Meitä hieman arvelutti, kun huomasimme, että viereinen pöytäseurue palautti keittiöön useita lautasellisia. Myöhemmin tuttava kertoikin heidän risottonsa olleen raakaa, mutta virhe oli korjattu. Sehän on tärkeintä.

Listan mukaan risotossa oli käytetty kaura-fraichea ja cashwepähkinää, ja se olikin hyvin täyteläisen ja kermaisen näköistä. En itse käytä risotoissa koskaan mitään kerman ja juuston korvikkeita vaan nojaudun vain riisin omaan tärkkelykseen, joten maistoin hieman arkaillen. Ensimmäinen haarukallinen hämmensi kermaisuudellaan ja raskaudellaan. Mutta hetken tuumailtuani totesin, että hyväähän risotto oli, etenkin kun sen kylkeen sai palasen täydellisesti kypsennettyä parsaa. Sahramin keltaisuus ja maku oli myös saatu esiin hyvin. En ole juuri koskaan saanut onnistunutta risottoa ravintolassa, en edes Italiassa, joten tämä oli erinomainen suoritus.

Minä otin pääruoaksi purilaisen friteeratun kukkakaalin kanssa. First things first. Kukkakaali oli aivan tajuttoman hyvää, parasta ikinä. Mausteseos jäi minulle arvoitukseksi, mutta mieleen tulivat pohjoisafrikkalaiset tai egyptiläiset maut. Tulisessa dippikastikkeessa oli niin ikään jokin maku, jota en tunnistanut, mutta se toi mieleen New Yorkin itäaasialaisen ruuan kokemukset. Dippikastike oli niin hyvää, että välillä minun oli pakko dipata koko purilaistakin siihen. Burger – good. Sauce – gooooooood.

Purilaisesta on mainittava ensimmäiseksi sämpylä. Sen kuori oli ihastuttavan rapea ja kiiltävä, enkä keksi, miten se oli saatu vegaaniseen sämpylään aikaiseksi. Taikina muistutti tarpeeksi klassista purilaissämpylää, ettei siitä tullut ”liian terveellinen” tunnelma, mutta siinä oli kuitenkin itse tehdyn tuntu. Eri kerroksissa oli monta kastiketta, joiden maut kohtasivat joka puraisulla loistavasti. Perusvihannesten lisäksi välissä oli nuorta maitohorsmaa. Pihvinä oli yrttistä falafelia muistuttava tiivis mutta pehmeä kikhernepihvi. Kun sitä maistoi yksinään, mieleen tuli aavistuksen raa’aksi jäänyt falafel (eli sellainen liotetun kuivaherneen aromin aavistus), mutta purilaisen kaikkien muiden makujen kanssa se ei häirinnyt yhtään, vaan pihvi sopi niihin oikein hyvin. Etenkin kun purilaista dippasi siihen tuliseen soosiin. Ehkä olisi pitänyt tunkea väliin myös niitä kukkakaaleja.

Jälkiruokaa oli saatava. Vaimo tilasi raparperi-vaniljahyveen, minä kookospaahtovanukkaan. En ole koskaan syönyt crème brûléeta, joten pakkohan sitä oli kokeilla. Vanukas oli hieman ohuempi kuin odotin, ja ensimmäisen lusikallisen sokeripinta ei ollut paahtunut kovaksi. Mutta kun osuin rapeapintaiseen kohtaan, annoksen idea aukesi. Päällä olevat vadelmat tauottivat kookoksen makua mukavasti. Vaimon raparperi-vaniljahyve tarjottiin lyhyestä lasista myslin kera. Se oli yllättävän kanelisen makuista, ja pidin siitä jopa enemmän kuin vanukkaastani.

Tarjoilijan suosittelema viini kantoi läpi koko kolmen ruokalajin aterian.

Tungoksesta huolimatta ravintolassa oli mukava tunnelma, etenkin kun satuin yhdistämään pari tuttavaani. Cargosta tuli saman tien suosikkiravintola, jonne on päästävä uudelleen, vaikka jonkin toisen raaka-ainesesoingin aikaan.

Cargo Coffee + Vegetarian Food
Ruoholahdenranta 8
Helsinki

ma–pe 7.30–22
la 10–22
su 10–16

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Hyvä kurkku: La Baguette Coffee Shop, Helsinki – Uusi Sylvi

2.6.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kuten olen kertonut, etsin jatkuvasti ruokapaikkoja Helsingin työhuoneemme läheltä, vaikka olemmekin vakiintuneet Kulttuuritalon ravintolan asiakkaiksi. Joskus töissä on kuitenkin niin kiireitä, että lounasreissun sijaan tarvitsen evästä mukaan. Asemalta tullessani haen sitä joskus Isabella Cafésta, mutta kesäkuun alussa helsinkiläiset työkaverini vinkkasivat kulman takana olevan La Baguetten, joka tarjoaa vietnamilaistyylistä pikaruokaa.

Innostuin tietysti, koska mieleeni tulivat heti herkulliset bahn mi –patongit New Yorkissa ja Turussa. Ihan sellaista herkkua en La Baguettesta kuitenkaan saanut. Tulin paikalle liki sulkemisaikaa, ja paikalla ollut kesäharjoittelija totesi, että vegaanisena onnistuisi ainakin hummusavokadopatonki ja kesärulla-annos tofulla. Päivä oli lopullaan ja vitriinit tyhjillään, joten jouduin ymmärrettävästi odottelemaan vähän aikaa. Se ei haitannut, sillä myyjä tarjosi kahvia ja minun oli muutenkin pidettävä sadetta.

Sateen tauottua vein eväät työhuoneelle: patongin itselleni ja kesärullat työkaverilleni. Patonki oli ihan hyvää: hieman curryinen hummus ja rapea moniviljapatonkin tukivat toisiaan, ja kasviksia oli sopivasti – porkkanaraastettakin vietnamilaisen patongin tyyliin, mutta bahn min etikoidut ja yrttiset maut jäivät puuttumaan. Täytyy kysellä sellaisen perään sellaisella kerralla, kun omistaja on paikalla.

Maistoin yhden kesärullan kaverin annoksesta. Ihan okei, peruskamaa, mutta tietysti kaukana Rullan herkuista.

Joka tapauksessa erinomaista, että työhuoneen kulmille tuli kätevä eväskahvila.

La Baguette Coffee Shop
Kirstinkatu 9
Helsinki

ma 8–15
ti 11–15
ke 8–15
to 11–15
la 10–17

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Hyvä kurkku: Fat Ramen, Helsinki – Uusi Sylvi

3.6.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olen harmitellut tamperelaisen ramen-nuudeliravintola Hanabin lopettamista pariinkin  kertaan näillä palstoilla. Vaikka olen saanut sittemmin ihanaa soba-nuudelia ja pari hyvää pho-keittoannosta nuudeleilla, varsinaiseen rameniin en ole törmännyt pitkään aikaan. Minun olikin jo pitkään pitänyt käydä Hietalahden kauppahallin Fat Ramenissa, sillä kuulin jo ajat sitten sen vegaanisesta annoksesta, joka oli ilmoitettu listallakin. (Hanabissa vegaanisen liemen saaminen valikoimaan kesti aikanaan pitkään.) Reissuni suuntautuvat kuitenkin harvoin noille keskustan kulmille. Mutta kun päätimme viettää vaimon kanssa lomapäivän Helsingissä, oli valinta helppo. En ollut muutenkaan käynyt Hietalahden kauppahallissa vuosikausiin, tai en ehkä koskaan. Lapsena kenties.

Vaikka ramen-annoksen kokeileminen innosti, suhtauduin paikkaan lievällä epäilyksellä etukäteen. Ruokalistan ”misoliemi, Jalotofu ja kasviksia” ei kuulostanut kiinnostavalta, vaan odotin mauttomia tofukuutioita ja perusvihanneksia. Yllätyinkin iloisesti, kun keitossa kellui rapsakaksi uppopaistettuja ihania savutofun palasia. En ole koskaan saanut tofua näin hyvin paistettuna. Nuudeli oli hyvätasoista, vivahteikkaan viljaisen makuista, ja vihannekset olivat monipuolisia: herkullista hiillostettua fenkolia (tämäkin varmaan parasta missään koskaan), tuoretta kauden parsaa, pinaattia, ituja ja norilevää ainakin.

Liemi varmasti jakaa mielipiteitä, mutta itse pidin siitä kovasti etenkin kuumana kesäpäivänä. Siinä maistui vahvasti vaalea miso, ja mukana oli kevätsipulia ja inkivääriä. Suolaa oli vähän – Hanabin liemet sen sijaan olivat aggressiivisen suolaisia. Joku varmasti haluaisi liemestään tujumpaa, mutta minä ryystin sitä kulhosta ilolla.

Todella mukava kokemus. Kauppahallien rakastajana sain tutustua uuteen paikkaan, ja ramen oli vielä parempaa kuin muistin.

Fat Ramen
Lönnrotinkatu 34
(Hietalahden kauppahalli)
Helsinki

ma–ti 11–15.30
ke–to 11–20.30
pe–la 11–21.30
su suljettu

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

Hyvä kurkku: Kulttuuritalo Kitchen – Uusi Sylvi

19.5.2016

Ville Lähde

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Olen kirjoittanut parikin kertaa siitä, että olemme työporukalla etsineet lounaspaikkoja Helsingin työhuoneemme lähistöltä ja joskus kauempaakin. Vaikka lähistöllä on runsaasti hyviä paikkoja, olemme kuitenkin hiljalleen urautuneet käymään lounaalla ihan kulman takana Kulttuuritalolla. Tapaamme koko porukalla vain silloin tällöin, ja uskokaa tai älkää, emme kuluta työaikaa pitkiin lounaisiin.

Joka päivä tarjolla on jotain kasvisruokaa. Joskus se on suoraan vegaanista, mutta jos ei, joka kerta olen saanut keittiöstä ongelmitta jotain tilalle. Palvelu on ystävällistä: nykyään tuttu tarjoilija ehtii yleensä soittaa keittiöön ruuan vegaanisuudesta ennen kuin ehdin avata suutani. Salaattipöydästä saa useimmiten täyspainoista täydennystä ateriaansa, joten ne ovat suht ravinteikkaita. Tunnelma ja makumaailma ovat kouluruokalamaisia – mutta minulla myös on aika hyviä muistoja kouluruokailusta. Ei mitään ihmeellistä, mutta tehtävänsä tämä täyttää.

Viimeksi käydessäni tarjolla oli rataouillea, joka on harvoin jos koskaan suurkeittiöruokana erinomaista. Paljon onnistuneempaa tämä kuitenkin oli kuin esimerkiksi Tampereen yliopiston ruokaloissa, joissa kyllästyin ruokalajiin aikanaan perusteellisesti. Salaattipöydässä oli marinoituja herneitä, papuja ja linssejä, joten pääruuan proteiinittomuus ei haitannut ollenkaan.

Yleensä lounaat ovat sopivan kevyitä, mutta on ollut poikkeuksiakin. Tee-se-itse burgerpäivänä minulle kannettiin keittiöstä neljä, siis neljä soijapihviä (Anammaa varmaankin), joten oli ihan pakko rakentaa kaksi tuplapurilaista. Lohkoperunoiden, jalapenojen ja vesimeloninpalojen kanssa siitä tuli vallan unettava ateria.

Kulttuuritalo Kitchen
Sturenkatu 4
Helsinki

ma–pe 9–15

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki

MENOT – Uusi Sylvi

Päätoimittaja: Niina Holm (Sylvi 6)
Luova johtaja: Aki Ala-Kokko
Visuaalinen päällikkö: Riitta Supperi
Taustapaperi: Emilia Värelä
Toimitussihteerit: Maija-Kaisa Myllymäki, Kaisu Tervonen, Emmi Ketonen, Niina Holm, Mari Pöyhtäri, Johanna Siik, Lotta Sonninen, Satu Paasovaara, Manu Haapalainen, Kirsi Kissmyassinger, Mertta Hätinen
Sylvin emo: Julle Jalava
Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ
ISSN-L 2242-8127

ISSN 2242-8127

Toimitus: Inka Valima, Emilia Värelä, Kiia Beilinson, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Jaana Semeri, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Heta Pyhäjärvi, Vilma Vuorio, Varpu Löfman, Nina Simonen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Riitta Supperi, Laura Liimatainen, Paula Ojanen, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Reetta Kauranen, Anu Tahvanainen, Jukka Vuorio, Ville Lähde, Katariina Saxton, Eva-Liisa Orupold, Tuuli Sirkeinen, Petra Piitulainen, Henna Raatikainen, Eira Heinämies, Eero Suorsa, Susanna Karhapää, Minna Uimonen

Lesboelämää, osa 6 Elämäni femmenä – Uusi Sylvi

Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius kirjoittavat tällä palstalla kolumneja lesbokulttuurista.

Olin maaliskuussa ystäväni kotona tämän 30-vuotissyntymäpäiväjuhlissa, joissa oli ohjelmanumerona stand up -esitys. Vaikka olen nähnyt useita stand up -esityksiä, niin näin nyt ensimmäistä kertaa shown, jossa aiheena oli… elämä suomalaisena femmenä!

Olen nähnyt butch-lesbojen ja androgyynien lepakkohahmojen stand up -esityksiä yökerhoissa, ja nekin esitykset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Mutta nyt kerrankin esiintymässä oli sievä ja tyttömäinen lesbo, joka kertoili hassuja ja tarkkasilmäisiä huomioita omasta elämästään ja ympäristön ihmettelevästä suhtautumisesta hänen lesbouteensa. Jotain tilaisuuden harvinaisesta luonteesta kertoi sekin, että tyttö esitti ohjelmanumeronsa sinä iltana ensimmäistä kertaa englannin sijasta suomeksi.

Tunsin, että joku on tehnyt stand up -esityksen minun elämästäni.

Siksi palaan tähän esitykseen vielä näin heinäkuussa, ja mietin femme-identiteettiä vähän pidemmällekin.

Ihan ensiksi: mitä femme tarkoittaa? The Lipstick Lesbian Page -verkkosivusto avaa termejä. Sen mukaan huulipunalesbo tarkoittaa naisellista lesboa, joka rakastaa toisia naisellisia lesboja. Femme taas tarkoittaa naisellista lesboa, joka rakastaa maskuliinisia naisia. Itse ihastun yleensä poikatyttöihin, mutta on joukkoon mahtunut silloin tällöin hullaantumisia myös tyttömäisiin mimmeihin.

Verkkosivuston mukaan sekä femmeillä että huulipunalesboilla on sama ongelma: toiset lesbot eivät tunnista meitä lesboiksi – eikä meitä tämän takia tulla pyytämään treffeille.

Heteromiehet taas haluavat päästä katselemaan tyttömäisten naisparien kahdenkeskisiä touhuja, ovathan tyttömäiset naisparit suosittua materiaalia heteromiehille suunnatussa pornossa. Aivan kuin meitä tosielämässä kiinnostaisi saada äijät mukaan yleisöksi! Mitenköhän heteromies suhtautuisi, jos joku homomies sanoisi hänelle baarissa, että kun heteromies on niin komea, niin hänpä voisi tulla sivustakatsojaksi seuraamaan heteromiehen ja tämän tyttöystävänsä petipuuhia…

Osa maskuliinisista lesboista taas ajattelee, että tyttömäiset lesbot yrittävät naamioitua heteroiksi sulautuakseen valtaväestöön ja piilottaakseen lesboidentiteettinsä. Tämäkin on harhaluulo, koska naiselliset lesbot eivät esitä mitään, vaan ovat vain omia itseään. Aitous jos mikä vaatii rohkeutta.

Kuten yllä mainitulla verkkosivustolla sanotaan, se että on lesbo, ei automaattisesti tarkoita sitä, että on kiinnostunut jalkapallosta ja haluaa pukeutua miesten vaatteisiin. Eikä tyttömäisyys tarkoita, ettei voisi olla myös kapinallinen ja intellektuelli. Meille femmeille ei ole ongelma olla yhtä aikaa feministejä ja feminiinisiä.

Monilla heteroilla on oletus, että naistenkin välisissä parisuhteissa toisen täytyy olla suhteessa ”nainen” ja toisen ”mies”. Haloo, molemmat lesbosuhteessa ovat naisia! Roolijaottelu naisen ja miehen osaan kuuluu vain heterosuhteisiin. On toki olemassa naispareja, joissa toinen on enemmän feminiininen ja toinen maskuliininen, mutta se ei ole normi. Se ei myöskään tarkoita, että toisella olisi suhteessa miehen rooli.

Itse olen usein pettynyt yrittäessäni iskeä poikatyttöä, joka sitten kertookin olevansa kiinnostunut vain toisista poikatytöistä. Kun valitin ongelmastani androgyynille lesbokaverilleni, niin hän taas sanoi kyllästyneensä siihen, että femmet aina iskevät poikatytöt hänen nenänsä edestä.

Me femmet herätämme epäilyksiä niin heteroissa kuin maskuliinisissa lesboissa. Toisaalta elokuvien ja tv-sarjojen lesbohahmot ovat yleensä juuri söpön tyttömäisiä ja ”heteronnäköisiä”. Kenties sellaisia lesbohahmoja pidetään heterokatsojille helposti lähestyttävinä ja jotenkin turvallisina. Pitkätukkaiset ja punahuuliset lesbohahmot eivät horjuta perinteistä naisihannetta. Osa heteronaisista voi myös jollain tasolla samaistua femme-hahmoihin. Kuitenkin tosielämässä femmejen oletetaan automaattisesti olevan heteroita, vaikka televisiossa olisi kuinka paljon meidän näköisiämme lesbohahmoja!

Tyttömäisenä lesbona en herätä huomiota tavallisissa baareissa, jumppatunnilla enkä työpaikoilla, mutta lesboyhteisöön sulautuminen on taas joskus hankalampaa. Lisäksi tunnen pientä ulkopuolisuutta naisellisten heteronaisten seurassa, erityisesti jos minulta sellaisessa porukassa epähuomiossa udellaan miesihanteestani tai minun sanotaan kääntävän kundien päät. Haluan kadulla kääntää naisten päät!

Pahimpia väärintulkintoja ovat nämä yleiset kommentit: ”Sä olet niin nätti ja naisellinen, että voisit helposti saada poikaystävänkin.” Tässä lauseessa on niin moni kohta pielessä, että on vaikea päättää, mistä aloittaa sen purkaminen. Hengitän ensiksi syvään sisään ja aloitan alusta…

Ensiksikin: En halua poikaystävää. En, vaikka kyseessä olisi kuinka komea, älykäs ja ystävällinen mies tahansa. En ole päättänyt olla haluamatta poikaystävää, sillä en vain luonnostani kaipaa miestä elämääni. Toiseksi: En olisi yhtään nykyistä onnellisempi, jos minulla olisi mahdollisen tyttöystävän sijasta mahdollinen poikaystävä. Ei miesten kanssa ole helpompaa kuin naisten kanssa. Kolmanneksi: Lesbot eivät ole toisten naisten kanssa siksi, että olisivat kaikki niin rumia, etteivät saisi miestä. Ja onhan maailmassa myös rumia heteromiehiä… Neljänneksi: Myös osa lesboista viehättyy naisellisista naisista, eivät vain heteromiehet. Viidenneksi: Ei ole vain heteronaisten yksinoikeus olla tyyliltään tyttömäisiä. Kuudenneksi: Myös heteronaisten keskuudessa on poikatyttöjä, androgyynejä naisia ja arkisen näköisiä typyjä, ei vain korkokengissä keinuvia kaunottaria. Seitsemänneksi: Seksuaalinen suuntautuminen ei ole yhtä kuin pukeutumistyyli. Silloinhan jo vaatteiden ja hiustyylin vaihtaminen vaihtaisi saman tien ihmisen seksuaalisuutta.

Olen myös kuullut kavereiltani omakohtaisia juttuja, että 2000-luvun alussa ja sitä ennen jotkut tyttömäiset lesbot saivat lesbobaareissa vielä kuulla muilta lesboilta kehotuksia lähteä takaisin kotiin poikaystävän luokse. Mutta ajat muuttuvat. Yksi lesboystäväni ei käynyt vuosiin paljon ollenkaan naistenbileissä kun hän oli keskittynyt kotielämään vaimonsa ja heidän lapsensa kanssa. Eron tultua ystäväni alkoi käydä jälleen juhlimassa, ja hän on sanonut minulle olevansa yllättynyt siitä, kuinka paljon naistenbileissä käy nykyään tyttömäisiä tyttöjä. Itse en ole vuosikausiin kokenut tyttömäisyyttäni ongelmaksi naistenbileissä enkä muissa lesbotapahtumissa, kenties siksi että olen jo yli kymmenen vuotta käynyt gay-tapahtumissa, seurustellut naisten kanssa ja saanut paljon lesboystäviä. En joudu enää ”todistelemaan” mitään kenellekään.

Itsestäni on tuntunut, että lesbokulttuuri on uudelle vuosituhannelle tultaessa muuttunut yhä avoimemmaksi ja sallivammaksi erilaisuudelle. Kuten sitä sanotaan, ei ole vain yhtä tapaa olla lesbo, vaan monia.

Poikamainen lesboystäväni kertoi, kuinka hän teini-ikäisenä leikkasi pitkät vaaleat kutrinsa lyhyeksi poikatukaksi, pukeutui ensimmäistä kertaa poikien osastolta ostamiinsa vaatteisiin ja suihkautti korvan taakse miesten hajuvettä. Hän sanoi, että tunne oli kuin olisi pitkän matkan jälkeen tullut kotiin. Vihdoinkin hän näki peilistä katsovan takaisin oman kuvajaisensa.

Samalla tavalla minä tunnen hurmioitumista kun näen vaatekaupassa täydellisen kukallisen leningin. Tunnen tulleeni kotiin, kun sujautan jalkaani punaiset ballerinat ja laitan pitkiä hiuksiani koristamaan rusettipannan. Peilistä minua katsoo takaisin juuri sellainen tyttö kuin haluankin olla.

Totta ja Teatteria – Uusi Sylvi

Kuinka todesta tehtään teatteria ja teatterista totta? Sitä pohditaan sekä uutuuskirjassa että teatterin lavalla.

Janne Junttila tietää koko paljon aiheesta ”based on a true story”. Hän on nimittäin kirjoittanut kirjan aiheesta dokumenttiteatteri. Korjaamon Stage-festivaalilla puolestaan on jo vuosia nähty monenlaisia tämän esitystavan edustajia. Niin nähtiin tänäkin syksynä.

Stagen esityksistä ja muutamasta muusta lisää tekstin lopussa.

Seuraavassa muutamia seikkoja kirjasta.

Janne Junttila toteaa kirjassaan Dokumenttiteatterin uusi aalto (Like 2012), että on aikamoinen paradoksi, kun dokumenttiteatterin yhteydessä puhutaan autenttisuudesta, mutta ollaan teatterissa, siis esitetään todellisuutta.

Siinähän se, tyylisuunnan haaste. Ja siinä piilee myös tämän esitystavan eri muotojen kiehtovuus. Niitä yhdistävä piirre on se, että esitykset perustuvat jollain tavalla dokumentaatioon, tosiasioihin.

Kaikki muu onkin sitten tekijöistä kiinni. Mutta, kuten Junttila toteaa: ”dokumentaarisen esityksen pitää olla kiinnostava myös taideteoksena”. Eikä dokumenttiteatterissa saa valehdella.

Stagelta innoitus

Junttila kiinnostui dokumenttiteatterista nähtyään Korjaamon Stagella saksalaisen Rimini Protokoll -ryhmän esityksen Airport Kids vuonna 2008. Miksi juuri tämä esitys?

”Airport Kidsissä viehätti se, miten amatööriesiintyjät (lapset) oli saatu niin hyvin istumaan hienoon nykyteatterikonseptiin. Hallittu konsepti ja huipputaitava teknillinen toteutus yhdistyi sattumanvaraisuuden, riskin, särön maailmaan. ”

“Esitystilanne oli selvästi ohjaajien tulkintaa todellisuudesta, ja silti katsojasta tuntui siltä kuin esiintyjä olisi juuri päättänyt, että kyllä, tänään astun näyttämölle ja kerron tämän yhdessä neuvotellun tarinan.”

Mietin ruotsalaista Lars Norénia, jota ei kai varsinaisesti voi pitää dokumenttiteatterin edustajana. Hän on kuitenkin käyttänyt autenttisia esiintyjiä. Eräässä näytelmässä hänellä oli mukana oikeita kuritushuonevankeja. Joista sitten osa eräänä päivänä karkasi. Riskit käytettäessä amatöörejä voivat olla monet.

Yhteistä kuvittelua totuudesta

Dokumentoivan ilmaisutavan rajoja voi piirtää eri tavoin.

Näytelmäkirjailija Peter Weissin mukaan kyseessä on tosiasioiden raportoinnin teatteri, jonka perustana ovat tilastot, haastattelut, asiakirjat, tiedonannot, puheet, uutisfilmit, valokuvat jne.

Elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen toteaa, että dokumentti(elokuva) jäljittelee todellista sosiaalihistoriallista maailmaa, fiktio taas sepitteellistä ja mahdollista maailmaa.

Dokumenttiteatterin tehtävä on välittää kokemus ihmisten välisestä yhteisöllisyydestä, edellyttää puolestaan Junttila. Hänen mukaansa etiikka ja moraali ovat dokumenttiteatterin keskeisiä käsiteitä. Sillä on siis tarkoitus ja tavoite.

Kuten jo todettiin, dokumenttiteatterin näyttämöllä voidaan nähdä amatöörejä. Näyttelijäkin puhuu useimmiten heidän suullaan. Autenttisuus on käsitettävä tässä yhteydessä silti lainausmerkeissä, korostaa Junttila. Dokumenttiteatteri on ”yhteistä kuvittelua totuudesta”, ja teatterintekijä esittää todellisuuden tulkintansa katsojan mielen näyttämöllä.

Joka, katsojan psyyken ja historian läpi käytyään, suodattuu taas omanlaisekseen totuudeksi.

janne_junttila__by_virpi_velin_mv-300x450-1441741 Kirjailija Janne Junttila

Puhe, tieto ja tulkinta

Dokumentaarinen teatteri uudistaa teatterin käytänteitä. Ei aina tarvita juonta tai kohtauksia; joskus ei lavalla nähdä fyysistä näyttelijää, toisinaan ei virtuaalistakaan.

Junttila on kehittänyt kolme erilaista lähestymistapaa esitystavan edustajiin:

1. Sanasanaisen esitystavan (eli sanasta sanaan sellaisenaan toistetun) keskiössä ovat henkilöiden tarinat ja puhe.

2. Journalistisessa esitystavassa korostuu tieto ja sen hankinta.

3. Taiteellisessa esitystavassa oleellista on ilmaisu ja assosiatiivisuus lähteiden suhteen.

Yritän asetella juuri näkemiäni Stagen esityksiä näihin määritelmiin. Olisiko venäläinen Vasta-aineet sanasanainen? Vai onko se sittenkin journalistinen? Entäpä Blue Boy, Maan ääri, 33 kierrosta ja jokunen sekunti? Taiteellisia nämä nyt ainakin…

Tai Tampereella juuri näkemäni virolaisen NO99-ryhmän Viron historia? Kotimaiset, Kansallisteatterin keväinen turvapaikkanäytelmä Paperiankkuri tai Susanna Kuparisen pian jatkoa saava Eduskunta?

Selkeää vastausta ei löydy. Dokumentaarinen teatteri on yksinkertaisesti monimuotoista.

Think globally, act locally 

Tuttu lause ”think globally, act locally” pätee dokumenttiteatteriin. Se toimii, jos sen aihe tulee lähelle katsojaa. Eduskunta – maan tapa, Blue Boy – pedofilia.

Tässä mielessä Kansallisteatterissa keväällä vieraillen palestiinalaisryhmän versio Samuel Beckettin näytelmästä Huomenna hän tulee lähestyi dokumentaarista teatteria. Uutisten kestoaihe sai kasvot, ja repliikit olivat suorastaan hyytävän todellisia paikoittain.

Suomessa dokumenttiteatteri on joka tapauksessa Junttilan sanoin aallonharjalla. Maailmalla se on jopa valtavirtaa. Miksi se kiehtoo juuri nyt – ja taas?

Junttilan mukaan tosiasioille on kysyntää informaatioon kohdistuvien kriisien aikana. Ja dokumenttiteatteri vastaa tähän: se syntyy aidosti useista lähteistä.

Niin. Tapahtuu myös yllättäviä murroksia, kuten arabikevät, jota ei osata perinteisin tavoin analysoida. Tapahtumille halutaan löytää inhimillinen taso luopumatta faktoista.

7361112582_f2086cd887-1313391 Eduskunta II

Pala olemassa olevaa kehyksiin 

Dokumenttiteatteri on enemmänkin esityslaji kuin näytelmäkirjallisuuden osa, sanoo Junttila. Amerikkalainen Steve Cosson vertaa työtapaansa kuvanveistäjään, joka muovaa työnsä löytämistään esineistä. Englantilainen Tricycle taas kuvaa lähtökohtaansa näin: kehystetään pala olemassa olevaa elämää nostamalla se näyttämölle.

Määritelmiä ja esimerkkejä riittää teoksessa, joka on varsin uraauurtava. Se esittelee havainnollisesti paitsi dokumenttiteatterin uutta aaltoa eri maissa myös sen historiaa.

Junttila on noudattanut tutkimansa esitystavan traditiota ja tuloksena on autenttisiin haastatteluihin ja todistuksiin perustuva, asiakirjoihin ja muihin dokumentteihin nojaava teos. Eettinen ja kantaaottava – sanalla sanoen aiheensa oloinen.

Parasta teoksessa, jossa esitellään voittopuolisesti tuiki tuntemattomia esityksiä, on se, että Junttila osaa kirjoittaa auki sekä esityksen että oman kokemuksensa.

Otetaanpa esimerkki.

Junttila kirjoittaa näin nähtyään Tricycle Theatren näytelmän, jossa esitellään brittiarmeijan Irakin sodassa käyttämiä kidutusmenetelmiä:

”Esityksen jälkeen sydän pamppailee pitkään kuin rytmihäiriössä. Keho ei rauhoitu. Olo ei johdu paukkeesta tai shokkiefekteistä (niitä ei ole), vaan hitaasti uppoavasta tiedosta, että tämä on totta, tämä tapahtuu ajassa, jota elämme.”

Että ei kun kirjaa lukemaan ja teatteriin kokemaan.

Syyskuun lopussa näemme Ryhmäteatterissa Susanna Kuparisen ja työryhmän Eduskunta 2:n ja marraskuussa on Kansallisteatterin vanhusten muistitietoa hyödyntävän Neuvostoliitto-näytelmän vuoro. Esimerkiksi.

Lisätietoa: www.dokumenttiteatteri.fi
Kuvat: Virpi Velin / Like, Ryhmäteatteri

Rimini Protokoll: Airport Kids (esitetty Korjaamon Stagella vuonna 2008).

Esityksessä joukko Sveitsissä asuvia lapsia kertoo elämästään. Lasten vanhemmat ovat nykyajan nomadeja, jotka joko työnsä tai siirtolaisuuden vuoksi vaihtavat jatkuvasti asuinmaata.

Esityksen näyttämökuva on pitkälle tyylitelty, eräänlainen henkinen terminaali, jossa jokaisella lapsella on oma kotipesä. Lapset kertoivat omia kokemuksiaan, mutta kertomukset on suodatettu osaksi yhtenäistä taiteellista visiota.

Hurmaava esitys edustaa taiteellista dokumenttiteatteria.

Brokentalkers: Blue Boy. Irlantilaisnäytelmä kertoo katolisen kirkon kasvatuslaitoksissaan harjoittamasta, vuosikymmeniä jatkuneesta järjestelmällisestä väkivallasta; kidutuksista, pedofiliasta ja tapoista.

Tekojen kohteena olivat lapset, joista osa oli tuomittu laitoksiin, siksi että he olivat jääneet orvoiksi tai olivat au-äidin synnyttämiä; tai sokeita tai kuuroja.

Tyyliteltyä etäännyttämistä ja autenttisia haastatteluja sekä liikkuvaa kuvaa taidokkaasti yhdistävä esitys tulee myös inhimillisesti lähelle: toinen ohjaajista osallistuu esitykseen omakohtaisine muistoineen.

Rabih Mroue & Lina Saneh: 33 kierrosta ja jokunen sekunti. Esitys, joka perustuu taustakankaalle heijastettuihin Facebook-kommentteihin, kännykkäviesteihin ja puhelinvastaajaan. Näyttämöllä ei ole lainkaan näyttelijöitä.

Nuori libanonilainen ihmisoikeusaktivisti on tehnyt itsemurhan. Miten ystävät ja muut tekoon reagoivat?

Esitystilanteessa ei käy ilmi, onko itsemurha totta, ovatko kommentit aitoja tai mikään nähtävä totta. Mutta se ei haittaa, sillä tämä esitys käy symbolisestakin. Se kuvaa karmivasti miten nopeasti uutinen sosiaalisessa mediassa välittyy, ja miten siitä ollaan heti ja vahvasti mieltä.

Baltic House: Vasta-aineet. Venäläisryhmän vimmainen esitys kertoo vuonna 2005 tehdystä nuoren aktivistin murhasta. Esitys perustuu oikeudenkäyntipöytäkirjoihin ja muihin sanasanallisiin lähteisiin, joissa kerrotaan paitsi murhan kohteesta myös hänen ja murhaajan elämänpiiristä ja ajatusmaailmasta.

Taitavat näyttelijät kantavat erilaisia aspekteja keitokseen, mutta lähes kaksituntinen taukoamaton ja kiivas puhe yhdistyneenä tarkoitushakuisen rujoon tekniseen toteutukseen uuvuttavat.

Mietin: olisikohan tämä toiminut, jos olisivat puhuneet ruotsia ja Ruotsista? Siis esimerkiksi.

Berlin: Maan ääri. Belgialainen ryhmä esitti kolkonupeassa Länsisataman bunkkerissa tositarinaa rikkaasta belgialaisesta naisesta, joka palkkaa ranskalaisen miehen tappamaan miehensä.

Murha tapahtuu Ranskan ja Belgian rajakaupungissa, ja koska Ranskan ja Belgian oikeusjärjestelmät kohtelevat tämäntyyppisestä rikoksesta epäiltyjä varsin eri tavoin, järjestetään oikeudenkäynti erikoislaatuisessa paikassa: talossa jonka halki kulkee maiden raja. Täten syytetyt ovat kumpikin samassa huoneessa, mutta omassa maassaan.

Esitys on fiksu ja tyylikäs mutta aika etäinen. Se käyttää videoprojisointeja kekseliäästi ja älykkäästi (vrt. Vasta-aineet) ja esittelee tapahtumapaikan omintakeisesti. Kiinnostava esteettinen kokeilu.

NO99: The Rise and Fall of Estonia. Tampereen Teatterikesässä elokuussa.

Arvostetun virolaisryhmän ainutlaatuinen tulkinta siitä, miten uuden Viron laulava vallankumous kirjaimellisesti syö omat periaatteensa.

Koko esitys on eräänlainen suora lähetys: näyttelijät poistuvat heti alussa lavalta ja näemme esityksen viimeistä minuuttia lukuun ottamatta taidokkaana videotallenteena.

Lyhyissä arkipäiväsissä kohtauksissa ollaan milloin sotaa edeltävässä ajassa, milloin neuvosto-Virossa; joskus nykyajassa, toisinaan taas Viron vallankumouksen poliittisissa kähinöissä.

Suvereenit näyttelijät tekevät ihmeen: tulevat iholle, vaikka ovat valkokankaalla ja kun silmänlume lopussa paljastuu – he ovat näytelleet esiripun takana näyttämöllä koko ajan – viimeinen valhe saa selityksensä.

Eräs oivaltavimmista yhteiskunnallisista teatteriesityksistä. Poeettinen ja arkinen ovat yhtä.

Hanna Brotherus: Paperiankkuri, ensi-ilta Kansallisteatterissa lokakuussa 2011.

Kansallisteatterin kiertueteatterin väkevä ja lyyrinen tanssiteatteriesitys kertoi turvapaikanhakijoista. Esiintyjistä osa oli oikeita turvakeskuksen asukkeja, osa näyttelijöitä, osa tanssijoita.

Tiedon- ja kokemuksenhankintaprosessi oli osa esitystä ja siitä nähtiin esityksessä myös videotallenne.

Surulliset ja ankeat tarinat kerrottiin, tanssittiin ja soitettiin taidolla ja tunteella yleisölle. Esitys oli silti ehkä hieman liian ylevä ollakseen tarpeeksi vihainen, hieman liian kohtelias rentoutuakseen. Mutta kasvatti sillan yleisöönsä, yhtäkaikki.

Susanna Kuparinen ja työryhmä: Eduskunta, ensi-ilta Ryhmäteatterissa maaliskuussa 2011.

Helsingin kaupunginvaltuustosta kertovalla trilogiallaan Valtuusto itsensä läpilyönyt sumeilematon yhteiskuntakriitikko tarttui kuntapolitiikan jälkeen valtakunnan politiikkaan.

Tiedonhankinnan metodi oli Valtuustoista tuttu: pöytäkirjat ja asiakirjat ja syväkurkkujen haastattelut lähteinä.

Esityksessä korostui lause: Näin se ja se asian meille kertoi. Emme tiedä, puhuiko hän totta. Tyylilaji oli karnevalistinen ja esityksen rakenne selkeästi 1+1 = maan tapa. Ensimmäinen puoliaika keskittyi nuorten toimeentulolakiin ja toinen esitteli rakennusliikkeitten talousrötöksiä.

Suomalaisen teatterin ”nuoret-miehet-purkavat-angstiaan/raivoaan” – umpiota puhkova esitys kaikkinensa. Toinen osa on jo ovella.

Värikkäästi villatta – Uusi Sylvi

Kateus voi joskus olla melkoinen voimavara.

Ainakin värikateus.

Vielä vuosi sitten tamperelainen Paula Laine silmäili neuletapaamisissa haikeana muiden kauniinvärisiä villalankoja. Vegaanina Laine ei halunnut käyttää eläinperäisistä kuiduista tehtyjä lankoja, minkä vuoksi hän oli vuosia joutunut tyytymään markettien ja lankakauppojen suppeaan puuvilla- ja akryylilankavalikoimaan.

”Omat lankani olivat melko tylsiä ja useimmiten yksivärisiä. Ajattelin, että ei voi olla mahdollista, että vain villaa voitaisiin värjätä kauniilla väreillä ja eri tavoin. Olin niin monesti toivonut, että olisi edes joku lankakauppa, jossa voisi olla varma siitä, että missään langoissa ei ole edes 1 % villaa.”

m_paula2-457x450-8492582 Paula Laine on tehnyt käsitöitä lapsesta asti.

Laine ryhtyi tutkimaan asiaa tarkemmin. Hän onnistui löytämään verkosta ulkomaisia lankakauppoja, joista oli saatavilla kauniita villattomia lankoja. Samoihin aikoihin hän huomasi olevansa allerginen villalle – kädet alkoivat joskus kutista pelkästään villalankojen kosketuksesta.

Yrittäjäksi ryhtyminen vaati pitkää harkintaa, mutta Laine halusi kantaa kortensa kekoon ja laajentaa neulovien vegaanien valinnan mahdollisuuksia. Vuoden 2012 lopussa sai alkunsa Lankakauppa Tuumaus.

Asiaan perehtymättömälle on pienoinen yllätys, että vegaanisistakin langoista on moneksi. Paula Laine korostaa, että eri materiaaleista valmistetut langat soveltuvat erilaisiin töihin:

”Esimerkiksi banaani- ja viskoosilangat eivät ole joustavia, joten niillä neuloessa neuleesta tulee helposti venyvää. Siksi niitä ei kannata käyttää esimerkiksi sukkien tai käsineiden neulomiseen vaan ne sopivat parhaiten esimerkiksi huiveihin ja muihin asusteisiin, joiden ei tarvitse olla tiiviisti ihoa vasten. Hamppulanka taas on melko jäykkää ja saattaa vaatia pehmentämistä liottamalla, ennen kuin sitä voi neuloa. Ohuempi pitsihamppu taas on niin ohutta, että siitä voi hyvin neuloa esimerkiksi harvan huivin paksuilla puikoilla ilman liottamista.”

m_-lankaa-ja-muita-468x313-8793523 Värikkäiden vegaanisten lankojen lisäksi Tuumauksen valikoimaan kuuluu erilaisia neulepuikkoja ja muita tarvikkeita.

Tiedämme, että villa lämmittää pakkasilla, mutta mistä materiaalista vegaani valmistaa itselleen kylmältä suojaavan neuleen?

Laine toteaa, että neuleita voi helposti tehdä monista muistakin materiaaleista kuin villasta. ”Langan valinta riippuu siitä, mitä ominaisuuksia haluaa valmiilta neuleelta. Esimerkiksi puuvilla lämmittää enemmän kuin viskoosi, josta taas toisaalta saa kauniisti laskeutuvia neuleita. Itse voisin tehdä lämpimän ”villa”paidan esimerkiksi paksusta puuvillachenillelangasta.”

Laine jatkaa, että sopivan sukkalangan löytyminen sen sijaan saattaa olla vegaanille haastavaa: ”Itse olen aiemmin tehnyt sukkia puuvillasta ja akryylista, mutta ainakaan puuvillaiset eivät välttämättä ole kovin lämpimiä. Sukissa täytyy myös ottaa huomioon, että langan täytyy kestää kulutusta ihan eri tavalla kuin monessa muussa käytössä. Monestihan villaisissakin sukkalangoissa on vahvikkeena mukana nailonia. Nimenomaan nailonilla vahvistettua sukkalankaa onkin tulossa Tuumauksen valikoimiin lähiaikoina, mutta en vielä itse ole päässyt testaamaan sitä sukissa.”

Lankakauppa Tuumaus on vielä nuori, mutta Paula Laine on pannut merkille, että erityisesti banaanilangat ovat olleet suosittuja. Myös lankojen pehmeys ja kauniit värit ovat miellyttäneet asiakaskuntaa. Tarkoituksena on kasvattaa tuotevalikoimaa vähitellen. Esimerkiksi neulonta- ja virkkaustarvikkeita on tulossa lisää, mutta jo lähtökohtaisestikin monipuoliseen lankavalikoimaan on odotettavissa lisäystä: nykyisten eksoottisten lankojen rinnalle on tulossa myös hieman tavallisempia materiaaleja, kuten hyvälaatuista akryylia, luomupuuvillaa ja bambua.

m_-laukku-468x312-2661510 Paula Laine neuloi laukun Millefiori-langasta, joka on 100% kierrätettyä viskoosia.

lämmin neule ilman villalankaa, Lankakauppa Tuuumaus, Paula Laine, vegaaninen lanka, villa-allergia