Tekijä: Renee Franklin

(USA/Taiwan/Meksiko 2016)
O: Martin Scorsese
N: Andrew Garfield, Adam Driver, Tabanobu Asano, Issei Ogata, Shin’ya Tsukamoto, Yôsuke Kubozuka, Liam Neeson
Ensi-ilta 17.2.2017

  

Kun kävelen Silence-elokuvan näytökseen, alkaa Helsingin kantakaupungissa sataa lunta. Jäisten, hiekoittamattomien kävelyteiden päälle laskeutuu suuria valkoisia hiutaleita. Lumisade tihenee ennen elokuvateatteria, takkini kaulukseen muodostuu alakertaan laskeutuessa tummia sulaneita läikkiä. Lumen mukana kaupungista tulee hiljainen. Vahvimmillaan hiljaisuus on ensilumen aikaan, mutta aina se palaa, pitkin talvea, lumen kanssa.

1600-luvun alkupuolen Japanista ei näytetä lumisadetta, vaan mutaa, jatkuva sumu ja lopulta korventava auringonpaiste. Ne peittävät ja suojaavat saarilla asuvia ihmisiä; jotkut heistä kristittyjä, toiset lähetyssaarnaajia, muut hallintoa kunnioittavia kunnon japanilaisia, buddhalaisia. Vainotut ja vallassa olevat uskonnot vaihtuvat, ihmisten julmuus, vallanhalu ja epäluulo toisiaan kohtaan ei koskaan.

Martin Scorsesen elokuvaksi Silencen aihe on hyvin henkilökohtainen. Syvästi katolinen 74-vuotias ohjaaja-tuottaja on ehtinyt miettiä uskonasioita muutamaan kertaan (Kristuksen viimeinen kiusaus, 1988; Kundun 1997), ja varttia vaille kolmetuntinen elokuva 1600-luvun jesuiittalähetyssaarnaajista viittaa vahvasti siihen, millaisia keskusteluja Scorsese on Jumalansa kanssa 2000-luvulla käynyt.

Ne keskustelut ovat hyvin pitkälle itseanalyyttisia monologeja, sillä Jumala vastaa hiljaisuudella.

Silence on toisen päähenkilönsä, portugalilaisen jesuiittapappi Rodriguesin (Andrew Garfield) uskontutkiskelu, jonka voiceoveria kuvittavat toistuvat kohtaukset niistä eri kidutuksen ja kuoleman tavoista, joita vainotut kristityt Japanissa 1600-luvulla kohtasivat.

Monesti herää kysymys, miksi Scorsese haluaa näyttää nämä asiat, useaan kertaan ja aikaa käyttäen. Kristityt riippuvat ristillä, kunnes kuolevat nousuveteen ja roikottamiseen. Kristityt kääritään bambumattoihin ja poltetaan tai hukutetaan elävältä. Kristityt köytetään kangaspakaksi, käännetään ylösalaisin ja korvan taakse viilletään haava, josta alla olevaan maakuoppaan tippuu painovoiman ansiosta veri, pisara kerrallaan.

Toiset kuolevat, toiset tunnustavat.

Scorsesen tarkoitus lienee alleviivata sitä, miten erilaisena tuon ajan Japanin reaaliolosuhteet näyttäytyvät toisaalta Macaolle jumalanhuoneen pystyttäneelle pääpapille ja toisaalta nuorille innokkaille saarnamiehille, ja miksi lopulta joku ”kieltää uskonsa” pahojen pakanoiden painostuksesta. Kyse ei ole niinkään maantieteellisestä erosta, vaan kulttuurista. 2000-luvun pienentyneessä maailmassa urbaanille ulkomaan matkaajalle tämä tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta katsaus vaikkapa Yhdysvaltojen uuden presidentin aikakauteen kertoo kansojen tunnoista toista.

Erilainen pelottaa. Se pelottaa erityisen paljon, jos sen ydinviestinä on toivo ja jos se pohjimmiltaan pyrkii kuuntelemaan köyhiä ja hyljittyjä. Riippumatta siitä, millaiseksi katolinen kirkko on nykyään muotoutunut, tämä on kristinuskon pääsanoma. Siihen uskovat ovat varmasti autuaita ja hyviä ihmisiä, mutta helppoa heidän elämänsä ei ole. Ei vuonna 1640 Nagasakissa, eikä tämän päivän länsimaissa, jossa on helpompaa tehdä omassa hiljaisuudessa hyviä tekoja uskonsa ääneenevankelioinnin sijaan.

Elokuva pohjautuu vuonna 1966 kirjoitettuun samannimiseen romaaniin, joka perustuu todellisiin historiallisiin olosuhteisiin ja uskonsa kieltäneen Cristóvão Ferreiran (1580–1650) elämäntarinaan. Ferreiraa näyttelee alussa ja lopussa (ja trailerissa) näyttäytyvä Liam Neeson, jonka roolitukseen kiteytyy Silencen hienon ajatuksen varsinainen ongelma: kyseessä on pitkän linjan Hollywood-ohjaajan elokuva, jonka roolitöistä vastaavat karismaattiset amerikkalaiset näyttelijät.

Hetkittäin Silence muuttuu jopa aidonoloiseksi, kun kankaalla nähdään Tabanobu Asano, Issei Ogata, Shin’ya Tsukamoto, Yoshi Oida tai Yôsuke Kubozuka. Tuota aitoutta Silencen aihe juuri kaipaisi, mutta hukkaa ajatuksensa Garfieldin kökköön metodinäyttelemiseen ja Liam Neesoniin, joka on Liam Neeson.

Sanotaan, että Jumala löytyy yksityiskohdista. Silencessa niitä ei ole, sillä se on niin kiinni ison ideansa esittämisessä, että ajankuva tuntuu jopa ajoittain epäaidolta. Garfieldillä ei ole tarpeeksi karismaa Rodriguesin massiivisen monologin esittämiseen, eikä Scorsesella lopulta tarpeeksi uskoa siihen, että abstraktimmat asiat välittyvät joskus paremmin rosoisemmilla tuotantoarvoilla.

1600-luku, Andrew Garfield, elokuva, Japani, jesuiitat, Martin Scorsese, Silence, uskonvainot

Kuvat: Sheila Burgel

Newyorkilainen dj Sheila Burgel on aina rakastanut naislaulajia, koska kuulee heidän äänissään aidon tunteen.

Kolmevuotiaana Sheila Burgelin pieni maailma romahti. Hänen isänsä paljasti, että toisin kuin tyttö oli tulkinnut, hänen lempiyhtyeensä Bee Gees muodostuikin miehistä.

”Jo koliikista kärsivänä vauvana rauhoituin, kun minulle soitettiin Barry Gibbin ja Barbra Streisandin yhteislevyä Guilty. Isän ilmoitus tuntui potkulta sydämeen! Olin ollut varma, että Bee Geesit ovat naisia – siis kaltaisiani. Musiikki-intoilijana suuntauduin naisartisteihin jo varhain. Etsin musiikista aitoa tunnetta, ja usein juuri naiset saavat välitettyä sen parhaiten”, Burgel kertoo sähköpostissaan.

Burgel eli DJ Sheila B. on lähettänyt eloisasti muotoillun viestinsä kotoaan Brooklynistä juuri Euroopan-kiertueensa aattona. Kahden viikon aikana Burgel kiertää vanhaa mannerta laidasta laitaan: Pariisin, Lontoon ja Helsingin jälkeen matka jatkuu Montenegroon ja Kööpenhaminaan. Ainoastaan Helsingissä hän soittaa peräti kolmena iltana.

Tämä on toinen kerta, kun Burgel tuo sähäkäksi kiitetyn settinsä Helsinkiin. Kesäkuussa 2011 dj-klubi Big Shaken levynpyörittäjät Sampsa Vilhunen ja Vesa Yli-Pelkonen tekivät brooklyniläiseen niin suuren vaikutuksen, että hän kutsuu Big Shakea yhä ”kaikkien aikojen dj-bileiksi”. Kunnioitus on molemminpuolista: Vilhunen ja Yli-Pelkonen kehuvat Sheila B.:tä suosikkivieraakseen.

Ammattilainen

Burgelin ensimmäinen dj-keikka oli ”täysi katastrofi”. Hän asui Lontoossa, kun hänen ystävänsä tarjosi hänelle alkuillan soittopaikkaa ”persoonattomasta baarista, jossa kuullaan yleensä yhdentekevää elektronista taustamusiikkia”.

”Soitin Andrea Carrollin Gee Dadin ja Annette Funicellon The Monkey’s Unclen, eli kimeää, nopeatahtista teinimusiikkia 60-luvulta. Pian naisasiakas tuli luokseni ja pyysi mitä kohteliaimmin minua lopettamaan. Naisparka – hän näytti todella kärsivältä! Ehdin pyörittää vielä pari biisiä, ennen kuin baarin omistaja käski minua pakkaamaan kamani. Haha! Poistuin paikalta surkeana, häntä koipien välissä.”

Burgel ei kuitenkaan antanut ensimmäisen kehnosti menneen keikan lannistaa, vaan jatkoi sitkeästi valitsemallaan tiellä. Nyt hän on paitsi tunnettu dj, myös musiikkitoimittaja, tuottaja ja manageri.

Burgel on kaikesta päätellen erittäin määrätietoinen nainen. Hän perusti ensimmäisen fanzinensa 14-vuotiaana ja muutti 17-vuotiaana Lontooseen kokeilemaan onneaan musiikkibisneksessä ja opiskelemaan – tosin keräilyvimman valtaan joutunut nuori nainen viihtyi levykaupoissa paremmin kuin luennoilla. Suuntautuneisuudestaan huolimatta Burgel ei sittenkään olisi voinut uskoa, että hän eräänä päivänä elää levyjenkeräilyllä, kirjoittamisella ja dj-keikoilla. Niin kuitenkin on käynyt.

Burgel on paiskinut muitakin töitä ja työskennellyt muun muassa naistenlehden toimitussihteerinä. Mutta vaikka hänen päivätyönsä on ollut välillä kaukana musiikista, on hän pitänyt katseensa tiukasti siinä mitä on eniten rakastanut.

Keräilijä

Burgelin komeaa levykokoelmaa arvostetaan keräilijäpiireissäkin. Hänellä on huomattava valikoima vinyylisinglejä etenkin 60-luvun tyttöbändeiltä. Kun kysyn, miksi hän keskittyy singleihin LP-levyjen sijaan, vastaus on selvä. Viisikymmentä vuotta sitten singlelle ladattiin kokonainen unelma: toive hitistä ja tiestä tähtiin.

”Tyttöbändeiltä ja naislaulajilta julkaistiin 1960-luvulla yleensä singlejä, ainoastaan megatähdet ja -yhtyeet, kuten Supremes, Shangri Las, Lesley Gore tai Ronettes, julkaisivat täyspitkiä levyjä. Singlellä pyrittiin listakärkeen: se oli artistin ja hänen taustajoukkojensa kurotus kohti suuruutta.”

Burgel ei muista musiikitonta aikaa: hän kasvoi isänsä levykokoelman ja tämän jykevän, itse kasatun stereojärjestelmän vaikutuspiirissä. Lapsuutta sulostuttivat 80-luvun pop, jazz, brasilialainen ja klassinen musiikki.

Burgelin keräilyvimma sai alkunsa hetkellä, kun hän sai käsiinsä ranskalaisen yé-yé-laulaja France Gallin EP:t.

”Noiden levyjen soundi, kannet (erityisesti ranskalaispainosten kansitaide), se miltä levyt tuntuivat käsissä sekä se, että olin kasvanut vinyylien ympäröimänä, vaikuttivat haluuni alkaa keräilijäksi itsekin. Siitä on nyt tarkalleen 20 vuotta.”

Sukupuolella ei ole mitään tekemistä musiikin rakastamisen, keräilyvimman tai dj-taitojen kanssa, Burgel muistuttaa. Silti kuvitelma miesten paremmuudesta elää musiikkimaailmassa vahvana.

”Yritän osaltani edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa musiikkimaailmassa. Musiikissa molemmilla sukupuolilla on annettavaa. Madonna, Stevie Nicks, Ronnie Spector ja Beyoncé ovat aivan yhtä merkittäviä tekijöitä kuin Led Zeppelin, Elvis tai kaikki muut miesartistit, joita alati ylistetään.”

Kosmopoliitti

Vaikka Burgel rakastaa naisääniä yli kaiken, on hänen musiikintuntemuksena ja musiikkimakunsa kiitettävän laaja-alainen ja ennakkoluuloton. Hän järjestää Brooklynissä Sh-Boom -nimistä 60-lukuhenkistä klubia, jossa kuullaan niin yé-yé’tä, garagea, freakbeatia, northern soulia, R&B:tä kuin japanilaista fuzz-poppiakin.

Burgel innostui metallimusiikista kymmenvuotiaana ja tunnustautuu yhä suureksi Megadeth-faniksi. Erityisesti Rust In Peace -albumi merkitsee hänelle paljon.

”Tiedän, että te suomalaiset olette heavykansaa, mutta luultavasti te kuuntelette kovempaa kamaa kuin minä, joka pidän melodisemmasta, popahtavasta metallista.”

Burgel syntyi Teheranissa, Iranissa, mutta kasvoi Yhdysvalloissa ”vähätellen persialaista kulttuuria ja iranilaista musiikkia”. Hän on alkanut kiinnostua sukutaustastaan ja iranilaisesta kulttuurista vasta viime vuosina. Nyt hän katselee synnyinmaansa elokuvia, kuuntelee vallankumousta edeltävässä Iranissa tehtyä popmusiikkia ja valmistaa vaativia perinneaterioita iranilaislähtöisen äitinsä kanssa.

Musiikin ammattilaisena Burgel on maailmankansalainen, joka keikkailee ja tekee levyostosmatkoja ympäri maailman. Parhaat levykaupat löytyvät Burgelin mukaan Tokiosta, missä hän taannoin asui vuoden. Valitettavasti niin Tokiossa, Lontoossa kuin Pariisissakin monet mainiot levyliikkeet ovat joutuneet sulkemaan ovensa.

”Nyt metsästän levyjä yhä useammin keskustojen ulkopuolelta, kirpputoreilta ja levymessuilta”, Burgel kertoo.

Bile-eläin

Burgel toivoo ehtivänsä toisella Suomen-vierailullaan levykauppoihin. Mutta enemmän kuin mitään hän odottaa uusintaa viiden vuoden takaisesta illasta, jonka tunnelma oli omaa luokkaansa.

”Sampsa Vilhunen ja Vesa Yli-Pelkonen ovat parhaat dj:t, joiden kanssa olen pyörittänyt levyjä. He rakastavat musiikkia jota soittavat, ja heidän intonsa ja energiansa tarttuu yleisöön.”

Burgel lupaa Putte’sissa, Bar Loosessa ja Löylyssä järjestettäville illoille ”paljon tyttöjä ja pari poikaa”. Muutaman hitinkin hän aikoo soittaa, mutta enimmäkseen levylautaselle pääsee vähemmän tunnettuja kiekkoja Japanista, Ranskasta ja Brasiliasta sekä Yhdysvalloista ja Briteistä.

”Voi olla, että lisään soppaan myös ripauksen romantiikkaa: ehkä Ronettesin Be My Babyn tai Doris Troyn Just One Lookin. Ja paljon twistausta, sheikkausta, shimmausta ja yleisön sekaan ryntäilyä. Minäkin aion tanssia!”

Burgelin suosikkikappale juuri nyt on brasilialaisen Wanderléan Prova De Fogo vuodelta 1967. ”Saan biisin saksofonisoolosta mielettömän adrenaliiniryöpyn!”

DJ Sheila B. Helsingissä 19.-21.8. Big Shake 7 yrs & Sh-Boom! Weekend -tapahtumissa Putte’sissa, Bar Loosessa ja Löylyssä.

17.5.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Fafa’sin falafelit ovat olleet Helsingissä kova juttu jo pitkään, ja Manu ehtikin arvioida Kallion pisteen kolmisen vuotta sitten. Silloin Tampereelta ei tahtonut saada kunnollisia falafeleja, ja Fafa’sit olivat Helsingin reissujen pyhiinvaelluskohteita. Olen käynyt kahdessa tai kolmessa pääkaupungin pisteessä ja ollut tyytyväinen joka kerta. Sittemmin Tampereellekin on tullut kunnon falafeleja ainakin Sohoon ja Zeytuuniin  – ja tietysti välillä hyviä on saanut Gopaleista, Abu Fuadista ja Telakaltakin. Ravintola Sannan falafeleja olen ehtinyt kokeilla vain kerran, mutta niistäkin olen kuullut hyvää. Niinpä Fafa’sin tulo Tampereelle ei ollut ihan sellainen tapaus kuin se olisi paria vuotta aiemmin ollut. Melkoinen meteli siitä kuitenkin syntyi, ja paikka oli ainakin alkuvaiheessa usein täpötäynnä väkeä. Esimerkiksi facebookin Vegaaninen Tampere –ryhmässä Fafa’sista on kuitenkin intoiltu yllättävän vähän, ehkä siksi, että yhä uusia kiinnostavia ruokapaikkoja on tullut niin paljon. Ja paikan maine ei tietysti perustukaan pelkkään kasvisruokaan.

Tämä taisi olla neljäs kerta, kun kävin Tampereen Fafa’sissa, ja toinen kerta, kun söin paikan päällä. Aiemmat kokemukset olivat olleet hieman ristiriitaisia, joten olin päättänyt odottaa arvion kirjoittamista, kunnes henkilökunta olisi ehtinyt oppia homman kunnolla. Alkuvaiheessa nimittäin logistiikka mätti: kerran taisin odottaa ruokaa kolme varttia, kun noutoruokapalveluiden lähetit noutivat solkenaan keittiön ruuhkauttaneita tilauksia. Annosten laittaminenkin oli hakusessa. Vihannekset oli pilkottu tolkuttoman isoiksi lohkoiksi, mikä tekee etenkin keräkaalin syömisestä pitaleivässä tosi hankalaa. Yhdellä kerralla leipä hajosi palasiksi kesken syömisen. Annoksissa oli myös paljon suolakurkkua, mikä ei sovi tällaiseen ruokaan lainkaan. Falafelit sen sijaan ovat olleet joka kerralla herkkua (ehkä yhden kerran hieman liian vähän kypsennettyjä), samoin annosten kastikkeet.

Kaveri oli kuitenkin kertonut keittiön petranneen, joten nyt päätin lähteä arvioretkelle luentokeikan jälkeen. Tilasin vegaanisen pitafalafelin ja bataattiranskalaiset vegaanisella dipillä (normaalisti niiden kanssa tulee tsatsikia). Tällä kertaa pita oli onnistunut erinomaisesti, ja se oli aivan yhtä hyvää kuin Helsingissä. Annos oli koostettu tasaisesti niin, että joka haukulla sai kaikkea mukaan, ja vihannekset oli pilkottu kunnolla. Pita oli sopivan kostea joka kohdasta, eikä se ollut liian paksu haukattavaksi. Erinomaista, kerrassaan. Suolakurkkua ei ollut lainkaan! Toivottavasti se on hävinnyt annoksista kokonaan.

Bataattiranskalaiset tulivat ensin vahingossa tsatsikin kanssa, mutta virhe korjattiin nopeasti. Ranskalaiset olivat todella isoja, hyvin suolaisia (mutta ei liikaa minun makuuni) ja pysyivät rapeina. Hummuksen sijaan olisin kaivannut jotain raikasta dippiä, joten toivottavasti sellainen vegaanivaihtoehto tulee joskus valikoimaan. Järkytyin kuitenkin, sillä valitettavasti huomasin, että en enää pysty syömään pita-annosta ja rannareita samalla aterialla ainakaan selvin päin. Olen tullut vanhaksi. Urheasti mutustin kuitenkin melkein koko annoksen.

Entä ne falafelit? Hyviähän ne ovat, erittäin yrttipitoisia ja sisältä kirkkaan vihreitä. Mieleen tulivat New Yorkin Taïmin pyörykät, joskin nämä ovat selvästi rapsakampia pinnasta. On hyvä, että nämä ovat selvästi eri tyylisiä kuin lähistöllä olevat Zeytuunin ja Sohon falafelit. Muutenkin näiden paikkojen falafelannokset ovat niin eri tyylisiä, että ne eivät toivottavasti syö liiaksi asiakkaita toisiltaan.

Fafa’s Tampere
Aleksanterinkatu 29
Tampere

ma–to: 11–21
pe–la 11–23
su suljettu

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

15.4.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Minulla oli aikaa tapettavana ennen ensiapupäivystyksen alkua, ja tarvitsin aamupalaa. Tuolla suunnalla keskustaa ei ole vakiopaikkoja, tai tutut lounaskahvilat eivät olleet vielä auki, joten päätin kokeilla Siperiassa olevaa Pala Caféta. Vanha tuttu perusti vanhan ketjukahvilan paikalle oman kahvilansa jokin aika sitten, ja vaikka olin hakenut sieltä usein sumppia, en ollut kysellyt vegaanitarjonnasta.

Vitriinissä ei ollut mitään suolaista, mutta myyjä ilmoitti, että minulle tehtäisiin falafelvoileipä. Se kuulosti oikein hyvältä, joten istuuduin odottamaan soijalattea maistellen. Leipä tuotiin minulle nopeasti. Välissä oli runsaasti kasviksia ja falafeleja, jotka oli litistetty, mikä toimi oikein hyvin. Itse falafelit eivät olleet kummoisia: tavallisia hieman yrttisen makuisia einesfalafeleja varmaan, mutta niiden päälle oli laitettu herkullista yrttiöljyä. Ei tämä suosikkileipien joukkoon mennyt, mutta varmasti kokeilen uudelleenkin, jos olen tuolla suunnalla pikkusuolaisen tarpeessa.

Minulla oli vielä aikaa, joten vilkaisin myös makeaa tarjontaa. Tiskillä oli yllättäen vegaanisia brownieita, jotka ovat heikkouteni. Brownie ei ollut ihan minun makuuni sopivin, sillä se oli hyvin paksun ja tahmean tuntuinen – mutta tiedän monia, jotka hakevat brownielta juuri tätä.

Joka tapauksessa taas uusi vegaaniystävällinen kahvila löytyi Tampereelta.

Pala Cafe
Finlaysonin alue
Siperian aukio
Itäinenkatu 9
Tampere

ma–pe 7.30–21
la 9.30–21
su 11–21

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

3.8.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Roomalaissyntyinen ystäväni ylisti ajat sitten Lapinniemen kylpylän yhteydessä toimivaa pizzeriaa ja totesi, että siellä hän on päässyt nauttimaan lähinnä roomalaistyylistä pizzaa Suomessa. Vaimon kanssa olimme pitäneet tämän mielessä, mutta kesti kauan, ennen kuin pääsimme käymään. Gastropavun Liina on käynyt pizzalla pari kertaa ja ihan pitänyt myös, joskin meillä on hyvin erilainen maku täytteiden suhteen.

Rankkasateiden jälkeen ilma kirkastui juuri sopivasti, kun tulimme kaupunkiin pikkuveljeni ja hänen vaimonsa kanssa. Pizzalounas järven rannalla sopi tunnelmaan mainiosti – enkä ollut itse asiassa koskaan tullut katselleeksi kaupunkia rauhassa Lapinniemestä käsin. Pizzerian terassilta näkymässä yhdistyy ihan hauskasti teollinen maisema vehreyteen ja kauniiseen kaupunkisilhuettiin.

Tilasin listalta Vegaano-pizzan ilman juustoa ja korvasin sen vaimon ehdotuksesta tryffeliöljyllä. Pizzassa oli munakoisoa, tuoretta siitaketta, aurinkokuivattua tomaattia, sipulia ja basilikaa. Raaka-aineet olivat yllättävän laadukkaita. Munakoiso oli paistettu taiten. Tuore siitake oli nerokas idea, sillä sieni kypsyi pizzauunissa juuri sopivasti levittääkseen hienoa aromiaan. Raaka sipuli oli leikattu mahdoliinilla niin ohueksi, että sen maku ei ollut liian hyökkäävä. Tomaattikastikekin oli oikein hyvää etenkin ottaen huomioon, että olimme ketjupizzeriassa. Tryffeliöljy oli toimiva idea: tavallisesti liiankin hyökkäävä aromi leijui sopivan häilyvästi pizzan yllä.

Eniten yllätyin pizzapohjasta ja tajusin, miksi roomalainen ystäväni oli siihen ihastunut. Se muistutti hämmentävän paljon aitoroomalaista pyöreää pizzaa, jonka pohja on niin ohut, että se muuttuu rapeaksi säilyttäen silti osa sitkaudestaan.

Tähän asti olin pitänyt Napolia ainoana käymisen arvoisena pizzeriana Tampereella – siitä huolimatta, että arviokäynnilläni minulla sattui olemaan huono säkä ja palvelu. Napolissa on hyvä täytevalikoima (suosikkini on munakoiso, herkkutatti ja vegaaninen pesto), vaikkei pohja kovin kummoista olekaan. Classic Pizza peittosi sen kuitenkin helposti. Napolin pizzasta tulee parhaimmillaankin suomalainen olo, tästä tuli melkein italialainen. Ja kun Turun Pizzarium valitettavasti lopetti jo kauan sitten pyöreiden pizzojen tekemisen, tämä oli ensimmäinen tosi hyvä kokemus pitkään aikaan.

Tämä pizza oli myös siitä harvinainen Suomessa (lukuun ottamatta Pizzariumien pizza al taglio –palasia), että se osoitti juuston tarpeettomuutta vegaanipizzassa oivallisesti. Hyvä vegaanipizza ei juustoa kaipaa. Varmaan häviän tämän määrittelykamppailun heti alkuunsa, sillä törmään pöllämystyneisiin ilmeisiin hämmentävän usein puhuessani juustottomasta pizzasta. (Onneksi sentään ilahduttavan monia sen ystäviäkin on alkanut löytyä.) Vegaanijuustot ja etenkin Violifen kaltaiset pelkkää rasvaa olevat valmisteet tuntuvat nyt olevan se juttu vegaanipizzoissa ympäri Suomen – valitettavasti, minun mielestäni. Kuulemma Tampereen Sitkokin on kehittänyt oman juustoisen vegaanipizzansa. Ehkä se pitää joskus testata ihan mielenkiinnosta, joskin skeptinen olen.

Sanottakoon kuitenkin: onhan tämä kaukana aidosta italialaisesta pizzasta, ja tietysti napolilaistyylinen pizza on paljon parempaa kuin roomalainen (saan varmasti taas huutia roomalaissyntyisiltä ystäviltäni). Suosittelen silti lämpimästi, sillä suomalaiseksi ketjupizzeriaksi tämä oli käpäyttävän kova suoritus, kuten pikkuveljeni sanoisi.

Classic Pizza
Lapinniemenranta 12
Tampere

su–to 11–23
pe–la 11–24

Kotisivut

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

12.8.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Pari vuotta sitten perustettua Kauppahallin sushiravintola Umamia on ylistetty kymmenissä arvioissa ja blogikirjoituksissa kaupungin parhaaksi ja ylipäätään poikkeuksellisen laadukkaaksi. Ehdin käväistä siellä alkuvuodesta ja ihastuin, mutta en ehtinyt kiireiltäni valokuvata enkä kirjoittaa. Jo ensikokemuksella oli kuitenkin selvää, että paikka on poikkeuksellisen hyvä. Erittäin harvoin jos koskaan olenkaan tyytyväinen suomalaisten ravintoloiden kasvissusheihin.

Olimme vaimon kanssa viettämässä lomapäivää kaupungissa, ja kaipasimme kevyttä lounasta ennen kävelyä kaupungin läpi Näsikalliolle ja sieltä Sara Hildénin museolle. Meidän oli tarkoitus lounastaa Laukontorilla (alkupalaksi jaoimmekin Grub-kojun erinomaisen bahn mi –patongin), mutta sade ajoi meidät sisätiloihin. Onneksi meillä välähti: Umamissahan oli pitänyt käydä jo yli puolen vuoden ajan! Osuimme paikalle harvinaisen hiljaiseen aikaan, joten pääsimme istumaan tiskille seuraamaan henkilökunnan työskentelyä.

Umamissa ei ole ruokalistaa, vaan asiakas valitsee kolmesta erikokoisesta lounasannoksesta. Otin halvimman eli kymmenen euron annoksen, johon tulee tusina palaa. Ainesvalikoima ei ollut tälläkään kertaa kovin laaja: makeja avokadolla ja pikkelöidyllä retikalla, inareja ja avokadonigirejä. Muistaakseni suunnilleen samoilla aineksilla mentiin edelliselläkin kerralla – tosin jossain facebook-ryhmässä olen nähnyt kuvia monipuolisemmistakin annoksista.

Valikoiman suppeus ei kuitenkaan haitannut yhtään. Nämä nimittäin ovat yksinkertaisesti parhaita susheja, joita olen maistanut koskaan ja missään. Riisistä lähtien raaka-aineet ovat aivan huipputasoa. En esimerkiksi koskaan aiemmin ole perustanut aburaageen eli uppopaistettuun ”tofutaskuun” käärityistä inarisusheista, mutta Umamissa ymmärsin viimein niiden idean. Maku oli ihanan makea, mutta ei kuitenkaan jälkiruokamainen. Kokki vielä lisäsi niiden päälle hämmentävän hyvän makuiseksi säilötyn kirsikan ja paahdettua riisiä, mikä täydensi sekä makua että tuntumaa. Avokadonigirit olivat myös käsittämättömän hyviä.

Parasta sushia ikuna. Ei kai siihen tarvitse enää mitään muuta lisätä?

Sushibar Umami Hämeenkatu 19 Kauppahalli

Tampere

ma–pe 11–15/16
la 11–15

Kotisivut

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

(Far from the Madding Crowd, Britannia–USA 2015)
O: Thomas Vinterberg
N: Carey Mulligan, Matthias Schoenaerts, Michael Sheen, Tom Sturridge, Juno Temple
K7
Ensi-ilta 28.8.2015

Vinterberg kohtelee romanttisessa pukudraamassaan naista ihmisenä.

Harva elokuva on viiden tähden arvoinen. Tai jos onkin, sillä mielipideasioitahan nämä ovat, niin harva kriitikko niitä tähtiä pystyy oikeasti perustelemaan.

Kävinkin katsomassa Kaukana maailma menosta kahdesti. Ensimmäisen lehdistönäytöksen jälkeen silmäni heloittivat pinkkeinä, villatakkini oikea hihansuu oli läpimärkä eikä päähäni mahtunut muuta kuin viisi tähteä.

Viikon kuluttua elokuvan toisen katselukerran jälkeen selaan kahvilassa läppäriltäni läpi IMDb:ssä olevat 73 kuvaa Matthias Schoenaertsista ja onnettomuudekseni saan tietää, että hän asuu Antwerpenissä avoliitossa mallin näköisen ja muotoisen brunette-juristin kanssa ja heillä on kaksi kissaa.

Sydän murtuneena onkin helpompi keskittyä miettimään itse elokuvaa.

Thomas Vinterberg on ohjannut viimeksi elokuvat Submarino (2010) ja Jahti (2012). Molemmat ovat psykologisia kuvauksia miehistä vaikeissa elämäntilanteissa, joissa tapahtuviin asioihin ei yksilö pysty vaikuttamaan ja muutenkin elo on vaikeaa. Thomas Hardy oli viktoriaaninen romantikko, jonka romaani Far from the Madding Crowd on oikeastaan aika tasaisen, vaikkakin epätavallisen, maalaiselämän kuvaus 1870-luvulta. Pääosassa on nainen, jonka suurin ongelma on liian monta kosijaa ja liiallinen itsenäisyys.

Austenilaisen, romanttisen juonikuvion yhdistäminen Vinterbergin nyrkillä iskevän pohjoismaiseen realismiin tuntuu älyttömältä. Silti Kaukana maailman menosta on paras romanttinen pukudraama, jonka olen kymmeneen vuoteen nähnyt.

Lähtöasetelma on aikakauden hengen huomioon ottaen radikaali, mutta ei kovin kaukana tämän päivän amerikkalaisista romanttisista komedioista: Bathsheba Everdeen asuu maalla ja tekee töitä tätinsä farmilla vähän niin kuin naapurin lammasfarmari Gabriel Oak. Tarvetta aviomiehelle Bathseba ei tunne, minkä pöyristys-arvo vain kasvaa, kun hän perii setänsä maalaiskartanon tiluksineen ja alkaa johtaa sitä yksin.

Vailla lämpimiä tunteita miehiä kohtaan Bathseba ei sentään ole, ja silmätkin vilkkuvat kuin pahimmalla viuhkaflirttailijalla, mutta elämä on kohdillaan ilman puolisoakin. Rukkasia kahdelle ihan varteenotettavalle kosijalle jakava, taloudellisesti itsenäinen nainen lankeaa lopulta pahimpaan mahdolliseen auervaaraan, joka tietää, että naisen täytyy kuulla olevansa kaunis.

Kaukana maailman menosta kertoo naimattoman naisen ja miehen syvästä yhteydestä ja ystävyydestä aikana, jona sellainen oli käytännössä mahdotonta. Tämän päivän uuskonservatismin nostaessa päätään elokuva tulee kertoneeksi myös jotain siitä, millaista käytöstä ja elämänvalintoja naiselta (edelleen) odotetaan. Fokus on tiukasti Batshebassa, joka tajuaa jokaisen päätöksen tehdessään, mihin on menossa, ja joka nielee tarvittaessa ylpeytensä kuten vanhana syntyneen sielun voikin odottaa tekevän.

Vinterbergin ohjauksessa Batsheba ei käyttäydy kuin mies, vaan aivan kuten kuka tahansa omilla aivoillaan ajatteleva rohkea ihminen. On tanskalaisohjaajan taitoa pystyä osoittamaan tämä käyttämällä perikonservatiivista, viktoriaanista aikakautta taustakankaana. Bathseban toteamus ”naisen on vaikea ilmaista tunteitaan kielellä, joka on miesten kehittämä omiin tarkoituksiinsa” tiivistää olennaisen myös Vinterbergin ohjausfilosofiasta: kuka lopulta omistaa elokuvan lajityyppien kielen, miten sitä käytetään ja kenellä on valta sitä muuttaa.

Näyttelijöiden ylistämiseen olisi helppo käyttää toiset 1 000 merkkiä, mutta koska koko tekstin pituus on jo liki 3 500, on tyydyttävä toteamaan, että yhdistelmällä Carey Mulligan–Matthias Schoenaerts–Michael Sheen ei voi mennä pieleen. Mulligan omistaa yhdet aikakautemme filmaattisimmista kasvoista, kun taas Schoenaertsin presenssi partansa takaa on jättiläismäisen tammen luokkaa. Kameleonttimainen Sheen ei ole koskaan tehnyt roolia huonosti; tällä kertaa hän rakentaa varakkaan ja hieman pakkomielteisen keski-ikäisen poikamiehen Boldwoodin persoonan tämän repliikkien henkäysten väliin.

Kaukana maailman menosta ansaitsi heittämällä viisi tähteä ja piti toisellakin kierroksella niistä neljä. Epäilen, että kolmas kerta vie skaalan takaisin tyylipuhtaaseen, kritiikittömien lasien läpi katsottuun vitoseen.

1. katsomiskerta: 

  

2. katsomiskerta: 

  

Carey Mulligan, Matthias Schoenaerts, Michael Sheen, pukudraama, romanttinen draama, Thomas Hardy, Thomas Vinterberg

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Helsingissä ensimmäistä kertaa järjestetyn Modern Skyn puitteet ja ohjelmisto olivat kunnossa, vain yleisö puuttui.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy alueeseen. Se on tyylikäs, Hietalahden satamateollisuusalueen uusiokäyttöä parhaimmillaan. Rankkasade on loppunut hetki sitten ja puolen tunnin sisällä koetaan liki filmaattinen alueen valaistuminen ja kuivuminen. Kyllä nyt kelpaa kuunnella musiikkia, vaikka sitten selvinpäin, sillä perus-Heinekenin (0,33 l) 6 euron hinta ei varsinaisesti houkuttele juopumaan.

Mutta missä on festivaalikansa? Modern Sky Helsingin debyytti näyttää kovin autiolta perjantaina puoli kuuden aikaan, eikä tilanne sanottavasti parane kaksipäiväisen festivaalin missään vaiheessa. Kiinnostavimmat keikat saavat ihmiset ryhmittymään lavojen eteen, mutta päätunnelma on tyhjä, asfalttikentät seisovat yhtä hiljaisina kuin paljon mainostettuja gastronomisia nautintoja tarjoavat (yhden ainoan firman) ruokakärryt.

Samaan aikaan järjestetty EARS-tapahtuma on tuonut paikalle lappukaulaisia vieraita ja kun tarkemmin katsoo, näyttää jokaisella vastaantulevalla tai keikkoja katsovalla olevan jokin lappu kaulassa. Ei mikään ihme, jos tunnelma on puitteista huolimatta laimea: meitä median edustajia, guest-passilaisia, EARS-jengiä, artisteja ja muuten vain vapaalippulaisia on paljon. Maksava yleisö puuttuu liki kokonaan. Tai siltä se ainakin osallistujasta tuntuu. Toivon vilpittömästi olevani väärässä.

Sitraprogejumitusta ja Kiinan Kathleen Hanna

Modern Sky on samalla nimellä eri maissa järjestettävä festivaali, jonka tarkoitusperä on mainio: esitellä aasialaisten pop-muusikoiden antia Helsingissä, Seattlessa ja New Yorkissa. Suomalaisista taas Mirel Wagner edustaa Seattlessa. Helsingin Modern Sky on selkeästi Club Niubin looginen jatke: kahden päivän festivaalin esiintyjissä on kattava edustus poppia, rockia ja tanssimusiikkia Koreasta, Kiinasta, Japanista, Thaimaasta, Myanmarista ja pohjoismaista.

Ja kyllä, Helsinkiä hemmoteltiin muun muassa sellaisilla nimillä kuin Nova Heart ja Kikagaku Moyo. Ai että mitä? En minäkään niistä aiemmin mitään tiennyt, kunhan sain kiinalaisilta tuttavilta pari vahvaa suositusta, ja sattumalta nähdyn japanilaisen kahden kitaran ja yhden sähkösitran Kikagaku Moyon voisi samantien buukata uudestaan Helsinkiin klubikeikalle.

Helen Feng, Nova Heart Kuva: Johanna Siik

Pekingiläinen Nova Heart henkilöityy vahvasti Berliinissäkin vaikuttaneeseen Helen Fengiin, jonka lavaesiintymisessä on samaa teen-lavalla-mitä-huvittaa-ja-näytän-helvetin-hyvältä-sitä-tehdessäni-charmia kuin riot grrrl -kuningatar Kathleen Hannalla. Kiertuekitaristilla vahvistetun trion isoin etu suhteessa viikonlopun muuhun itselleni uuteen antiin on se, että sillä on paketissaan ihan oikeita biisejä ja festarin tulisin rumpali. Hedgehog, Kuang Program ja Re-Tros olivat bändeinä kaikki ”ihan kivoja ja hyviä”, mutta mieleen ei oikein jäänyt mitään paitsi päässä junnannut lauseen alku: ”Tää kuulostaa ihan The Strokesilta/äskeiseltä biisiltä/perus-industrial shoegazelta…”

Joukkokitarahurmoksesta teknoyllätykseen

Ei niinkään yllättäen festarille oli buukattu Suomesta live-aktien parhaimmistoa, vain Jukka Ja Jytämimmit (RIP) puuttui. Noah Kin hoitaa tilanteet kotiin viimeistään tämän kesän myötä kuin kuka tahansa pitkän linja ammattilainen ja Jaakko Eino Kalevilla oli Nosturin sisälavalla yleisöä ruuhkaksi asti.

Noah Kin Teksti-TV 666

On vielä todettava kotimaaylpeänä, että Teksti-TV 666:n jokainen esiintyminen on ihme: en muista koskaan nähneeni viiden kitaristin riehuvan, fiilistelevän ja soittavan yhdessä niin törkeän hyvin kuin tämän bändin kohdalla. Kitara on jo soittimena niin yksityinen ja egorunkkailua pönkittävä, että muutamia kertoja on Tekstareiden live-harmoniaa tullut hämmästeltyä. Yleisössä pistivät tanssiksi myös Kikagaku Moyon miehet, vaikka laulukieli pörinän alla suomea olikin.

Mitä Modern Sky Helsingistä sitten jäi lopulta käteen? Omalta osaltani riekuin paikalla viimeiseen pilkkuun asti, sillä Kathrina-laivalla teknottuani ja Helen Fengille jotain fanilässytystä jokellettuani tanssin läpi kotimaisen C4B4Lin setin Nosturin sisätiloissa. Puolentoista tunnin aikana havaittu festivaaliyleisön ja paikan järjestysmiesten käytös tuli tiivistäneeksi olennaisen festivaalin tunnelmasta. Meille noin 40 innokkaalle ihmiselle esiintyy maailmanluokan tanssittaja-DJ ja kun joku uskaltautui olutpullon kanssa eturivin alueelle, tuli sivusta järjestysmies komentamaan tämän pois. Sen jälkeen ei kukaan enää uskaltanut astua kolmea metriä lähemmäs lavaa.

Kun C4B4L väänsi viimeisen nappulansa hiljaiseksi, havaitsin vieressäni ja takanani yhteensä viisi ihmistä ja lappukaulaisia henkilökunnan edustajia. Paikan takaosassa murjotti muutamia pariskuntia kaljatuoppiensa äärellä. Vaikka omassa kropassa sykki tanssi ja halutti jatkaa aamuun asti (niinkuin edellisen illan 25×25-tapahtuma Kaapelitehtaalla mahdollisti), yleinen tunnelma sai vähin äänin ottamaan oman vesipullon käteen ja poistumaan paikalta lämpimään elokuun yöhön.

Re-Tros (Kiina) Modern Sky -lava

Kate Boy (Ruotsi)

Aasialainen pop, Aasialainen rock, C4B4L, festivaali, Hedgehog, Helen Feng, Hietalahti, Jaakko Eino Kalevi, Kikagaku Moyo, Kuang Program, Modern Sky, Modern Sky Helsinki, Noah Kin, Nova Heart, Re-Tros, Teksti-TV 666

Lopeta toisten päällä olevien hameiden kadehtiminen. Sylvin Lotta D. neuvoo neljässä minuutisessa, miten loihdit itsellesi vielä paremman, helposti! Maalaustaito ei pakollinen, mutta jos olet aina halunnut päästä sotkemaan kangasta väreillä, tämä on tilaisuutesi. Ja gremlinsit, niistäkin me tykkäämme!

DYI, Gremlinsit, kellohame, ompeleminen, tee-se-itse, video

Kuvat: Alejandro Lorenzo

Suuresta tuntemattomuudesta Peter Greenawayn elokuvan Sergei Eisensteiniksi ponnahtaneelle Elmer Bäckille rooli jäi kiinni kroppaan, mutta ei päähän.

Elmer Bäck kävelee hotellin aulatilaan kuin näyttämölle, valmiina toimintaan. Olemus rentoutuu nopeasti sopivaa haastattelunurkkaa katsellessa, ja sen jälkeen se on menoa: juttua suomenruotsalaisella näyttelijällä riittäisi niin pitkään kuin ääni kestäisi. Aikaa on silti vain puoli tuntia, sitten pitää kiirehtiä takaisin omalle hotellille ja valmistautua Eisenstein in Guanajuato -elokuvan Suomen ensi-iltaan ohjaaja Peter Greenawayn kanssa.

Kun elokuva sai maailman ensiesityksensä Berlinalessa tämän vuoden helmikuussa, käytiin suomalaisten toimittajien keskuudessa useammin kuin kerran vaivihkaa tietojenkalasteludialogi: ”Mitä toi Elmer Bäck on tenhy aiemmin?” ”Emmä tiedä, tässä sanotaan, että Missä kuljimme kerran, mutta emmä kyllä muista…” ”Eiks se ole enemmän teatterinäyttelijä?” Ja niin edelleen.

Kysymys on hyvä ja aiheellinen edelleen. Miten kotimaassaan melko tuntematon, Berliinissä teatteriryhmä Nya Rampenissa vaikuttava Elmer Bäck oikein päätyi brittiläisen art house -legendan elokuvan pääosaan näyttelemään yhtä elokuvahistorian avainpersonaallisuutta?

”Greenawayn linjatuottajana työskenteli sama nainen, joka oli linjatuottajana myös The Spiralissa, tv-sarjassa, jossa näyttelin. Hän oli ihan vain kuvan perusteella sitä mieltä, että minut kannattaisi koekuvata”, Bäck kertoo.

Oikeastaan kyse oli siis tukastasi, jossa on samanlaista kiharaa kuin Sergei Eisensteinilla?

”Joo, tukasta!” Bäck nauraa, mutta vakavoituu sitten.

”Ensimmäinen koekuvaus oli tosi rauhallinen tilanne, siinä oli vain Greenaway ja minä. Sen jälkeen sain käsikirjoituksen. Muistan, että luin siitä viisi sivua ja sitten piti laittaa se pois, koska tiesin kaksi asiaa: että se käsikirjoitus on helvetin hyvä ja että voisin tehdä sen roolin. Se teki tilanteesta kamalan, koska ajattelin, että jos en saa tätä, niin se on hirveää.”

Bäckin onni kuitenkin oli, että kymmeniä vuosia elokuvia ohjannut Peter Greenaway tiesi Bäckin pystyvän näyttelemään Eisensteinia.

”Hän näki sen ennen minua, mistä olen kiitollinen. Olin Greenawayn aiemmat työt tuntien yllättynyt, kuinka lämmin käsikirjoitus oli. Luulen sen johtuvan siitä, että Greenawaylle Eisenstein on ollut aina tärkeä henkilö, kuin hyvä ystävä”, Bäck pohtii.

Bäck itse puhuu Greenawaysta aluksi sukunimellä, mutta pikkuhiljaa puheeseen hiipii tuttavallisempi Peteriksi puhuttelu. Kuinka Greenaway lopulta ohjasi Bäckin tulkintaa?

”Sanoista en ole improvisoinut mitään, kaikki sanat on Peterin sanoja. Mutta on vaikea lopulta sanoa, mikä on kenenkin, sillä kun luin käsikirjoituksen, hahmo oli heti niin elävä. Oli intuitiivisesti varma olo siitä, miten sen roolin tekisin. Luulen, että olin lähellä sitä, mitä Peter halusi, ja näinhän välillä tapahtuu: jos roolitus menee oikein, se vain toimii ja ideat menee yhteen.”

Vapaus tehdä mitä tahansa

Bäck tuntee Greenawaynsa. Jo Teatterikorkeakoulussa opiskelijoille näytettiin olennaisten elokuvien joukossa muun muassa Piirtäjän sopimus. Sen jälkeen kiinnostus vain jatkui.

”Sitä ennen olin todennäköisesti nähnyt Kokki, varas, vaimo ja rakastajan, ja se on edelleen lempparini, ihana elokuva! Se on hyvin lähellä berliiniläistä teatteriestetiikkaa, Volksbühne-teatterin näyttelijäntyön tapaa myöten. Mutta eipä kyllä käynyt silloin koulussa mielessä, että näyttelisin itse Greenawayn elokuvassa seitsemän vuotta myöhemmin.”

”Hän sanoi, että haluaa minun todellakin näyttelevän. Ei siis elokuvanäyttelemistä, mikä sopi tietysti minulle tosi hyvin. On totta, että teatterinäyttelijälle Greenawayn ohjaustyyli on helpompaa. Sekin, että kuvataan pitkiä ottoja, laajaa kuvakulmaa ja aika teatterimaisesti. Peter pystyy samaan, mihin kaikki suuret ohjaajat, en tiedä miten, mutta ne tekee setistä sellaisen, että siinä pystyy elämään. On sellainen olo, että voin tehdä ihan mitä vaan”, Bäck kertaa kokemustaan Greenawayn huomassa.

Eisenstein in Guanajuatoa katsoessa huomio kiinnittyy Eisensteinin paksuun venäläisaksenttiin, jossa on pieni suomi-vivahde. Bäck kertoo löytäneensä rooliin valmistautuessaan filmiklipin, jossa Eisenstein puhuu englantia.

”Elämäkertakirjoissa kerrotaan, että kahdeksaa, yhdeksää kieltä puhunut Eisenstein puhui niin hyvää englantia, ettei häntä erottanut amerikkalaisesta. Hänellä oli siis aksentti siksi, että hän halusi aksentin. Hän tykkäsi siitä ja tykkäsi korostaa sitä.”

Toinen asia, mihin huomio kiinittyy, on Eisensteinin juoksentelu ympäriinsä täysin alasti tai ainakin täysin ilman housuja. Elokuvassa on heiluvia ja jäykkiä peniksiä, runsaasti paljasta pintaa ja vihjailua, mutta myös syvästi pohdiskelevaa puhetta seksistä ja kuolemasta.

”Kun heti ekana päivänä kuvauksissa olin alasti neljä tuntia, niin sillä ei oikeastaan ollut enää mitään väliä. Luulen, että ne jotka Greenawayn elokuvia tuntevat, osaavat odottaa alastomuutta aika nopeasti. Elokuvan alussa Eisenstein ei ole millään tavalla seksuaalinen, eikä siinä vaatteiden riisumisessa ole mitään seksuaalista, se on vähän sama kuin lapset juoksee ympäriinsä alasti”, Bäck pohtii.

”Mutta sittenhän meillä on se seksikohtaus, joka oli niin paljon isompi, koska se oli yksi ja ainoa. Tottakai sitä taas jännitti tosi paljon. Oli hyvä, että se kuvattiin jo ekan viikon viimeisenä päivänä.”

Ehkä vielä kaksi Eisensteinia lisää

Tässä vaiheessa haastattelua suotaneen pieni hyppy Haastattelun anatomia ja metatasot -osastoon, kun anatomiasta muutenkin puhutaan. Jos tämä haastattelu olisi tehty ja julkaistu jossain toisessa naistenlehdessä kuin Sylvissä, olisi haastattelija ilman muuta jatkanut lööppiotsikon toivossa jankkaamista siitä seksikohtauksesta: miltä se tuntui, tapahtuiko oikeasti peppupenetraatiota ja onko vastanäyttelijälläsi Luis Albertilla oikeasti niin iso kuin elokuvassa selkeästi näkyy?

Mutta on sunnuntai, ja Bäckin valloittava ja huomaavainen persoonallisuus pökerryttää. Seksikohtausta kiinnostavampaa on Bäckin kokonaisvaltainen fyysisyys, niin haastateltavana kuin Eisensteininä elokuvassakin. Eikö sellainen fyysisyys ja rooli jää päälle?

”Olen miettinyt sitä paljon, roolin päälle jäämistä. Se ei mene niin, että menet kotiin kuvauspäivän jälkeen ja luulet olevasi se henkilö. Mutta jos laitat tuollaista energiaa peliin joka päivä, niin tottakai se jää kroppaan! Kun olet 12 tuntia maanisessa tilassa, niin rauhoittuminen on vaikeaa. Huomasin tämän kaiken siinä vaiheessa kun palasin Berliiniin, olin ihan poikki. Eihän kroppa tajua, että ne näytellyt tunteet ei ole oikeita, se reagoi niihin silti. Meni aika pitkään, ennenkuin palauduin”, Bäck kertoo.

Edessä on vielä mahdollisesti kaksikin Eisenstein-elokuvaa Greenawayn kanssa. Molempien tapahtumat sijoittuvat kronologisesti aikaan ennen Guanajuatoa, ja toisen käsikirjoituksen Greenaway laati tajuttuaan, miten hyvän tulkitsijan hän on löytänyt.

”Kyllä, olen heti valmis tekemään ne ja toivon, että ne todella tehdään. Mutta leffajutut on tämmöisiä, että ei uskalla sanoa mitään ennen kuin kuvaukset on päällä”, Bäck korostaa.

Eisenstein in Guanajuatoa on esitetty ympäri maailmaa isoilla festivaaleilla, mutta uusia töitä se ei ole vielä suoraan poikinut.

”Eron huomaa siinä, että nyt on enemmän koekuvauksia. Ja kyllä siinäkin, että ennen tätä kukaan ei Suomessa tiennyt, kuka olen, ja nyt kaikki on ihmeissään koko jutusta, mikä on vain hauskaa”, Bäck hörisee.

”Haluaisin tehdä enemmän elokuvia, ja valehtelisin, jos sanoisin, ettei yhtään kiinnostaisi tehdä niitä Hollywoodissa, mutta ei se ole mikään ehdoton juttu. Teatterissa olen saanut tehdä juuri sitä, mikä on omaa. Muutenkin on parempi niin, ettei halua jotain liian paljon, koska jos sitä ei saa, sitä vain pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut koko ajan. Mutta toisaalta, en koskaan uskonut olevani Peter Greenawayn elokuvassa, ja nyt olen ollut ja se oli mahtava kokemus. Sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois.”