Tekijä: Renee Franklin

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

Tavastia 4.12.2012
Kuvat: Sanni Koskela

Vuoden hehkutetuin laulajatartulokas on paitsi sensuelli ja lahjakas vokalisti myös perusbrittiläinen pulisija.

  

Lahjakkaille ja aistivoimaisille naisartisteille tuntuu riittävän kysyntää, vaikka sielukkaita vokalisteja on musiikkimarkkinat pullollaan. Elokuussa esikoisalbuminsa julkaissut brittiläinen Jessie Ware on singonnut vuoden sisällä soul-, r’n’b-, triphop-tähtitaivaalle ja hurmannut niin kriitikot kuin yleisötkin erityisesti Wildest Moments -hitillään. Artistin debyyttikiertue ulottui myös Suomeen, kun Ware esiintyi loppuunmyydylle Tavastialle eilisiltana.

Levyllä Waren vankka laulu ja musiikin paksu soundi luovat tummasävyistä ja romanttista tunnelmaa mutteivät mitenkään erikoisen persoonallisesti tai tarttuvasti. Tylsimmillään musiikki sopisi tyylikkään loungebaarin taustamusiikiksi. Siksi olikin todellinen yllätys, että tämä levyllä niin viileä ja etäinen taiteilijatar osoittautui livetilanteessa kaverilliseksi, helposti lähestyttäväksi brittiveijariksi. Heti avausbiisi Devotionin jälkeen iloinen Ware ryhtyi kertomaan ainoasta yhteydestään Suomeen, eli entisestä au pairistaan.

”Hänen pitäisi olla täällä tänään. Missä sinä olet? Siellä!” Ware rientää suukottelemaan lavan etualalla seissyttä suomalaisnaista. ”Sinä hoidit minua, kun olin lapsi ja nyt olen tässä lavalla, ajattele”, Ware ihmetteli vailla ylimielisyyden häivääkään.

Toisessa välispiikissä Ware myönsi, että hänellä on tapana unohtua rupattelemaan yleisölle. ”Silloin yleensä bändi ymmärtää aloittaa jo seuraavaa biisiä.”

Näin myös onneksi tapahtui keikan keskivaiheilla, kun Waren ja yleisön välinen keskustelu muun muassa Suomen ja Venäjän pitkistä välimatkoista ja säätiloista ei ottanut loppuakseen. Eturivissä olleet moskovalaisfanit ojensivat Warelle kukkia ja peittelivät idolinsa ylisanoilla. Vuorovaikutustaidoista ei tällä vuoden artistitulokkaalla ainakaan ole puutetta.

Ristiriita oli alkuun jopa hämmentävä: Kuinka tuollainen hupsu pulisija voi laulaa niin sielukkaasti rakkaudesta, uskollisuudesta ja intohimosta? Eikö hän ota laulujaan tosissaan?

Waren tekninen taidokkuus ja huolellinen heittäytyminen sen kuitenkin kertovat: tämä nainen ottaa työnsä hyvin tosissaan. Keikan edetessä Waren pulppuava persoona alkoi näyttäytyä vahvana osana koko herkän esiintyjän olemusta. Esiintymistaidot korostuivat erinomaisessa äänenkäytön hallinnassa. Ware ei mässäile laulutaidoillaan vaan luottaa myös vähäeleiseen ilmaisuun, kuten hilpeässä tanssiinkutsukappaleessa 110 %.

Artistin tuoreus näkyi riisutussa bändikokoonpanossa, johon kuului kitaristi/efektimies, basisti ja rumpali. Ware pääsi itsekin painelemaan nappuloista taustalauluja, sillä paksusti tuotetut drum’n’base-pohjaiset kappaleet esitettiin lähes tasan samankuuloisena kuin levyllä.

Kaikki kuitenkin kulminoitui Waren värisyttävän taidokkaaseen äänenkäyttöön, joka kasvoi korkeuksiinsa esimerkiksi biisien No to love ja Running loppupuoliskoilla. Tästä olisivat ylpeitä myös Waren sielunsiskot Florence Welchistä Grace Jonesiin. Oli vertailukohteita sitten kuinka paljon tahansa, tällaisen lahjakkuuden live-esiintyminen pahimpaan kaamosaikaan ruokkii skeptisimmänkin kuulijan romantiikannälän.

Setti jäi odotetusti lyhyeksi, sillä Warelta loppuivat biisit kesken. Uuden laulutaiturin ensitapaaminen jäi kuitenkin varmasti monelle mieleen. Seuraavalla vierailulla Ware toivottavasti tuo mukanaan dj:n, lisää dubstep-menneisyyttään ja uusia biisejä, joiden tahtiin voisi jopa vähän tanssiakin.

Vielä kerran, Wildest Moments.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta Sammakko, 2012

231 sivua

  

Sukupolvet kohtaavat toisensa ja menneisyytensä meren äärellä Jarmo Ihalaisen esikoisromaanissa.

Jarmo Ihalaisen romaanista käy sangen selväksi kirjoittajan rakkaus merta kohtaan. Läpi kirjan kantaa monivivahteinen meren kuvaus, eri vuodenaikoina, eri valossa, eri säällä, eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Merta on suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu luonnonilmiöistä kenties eniten. On haastava valinta ottaa se ja sen rannalla sijaitsevien idyllisten kesähuviloiden tapahtumat romaanin keskusteemoiksi.

Ihalainen onnistuu tehtävässä kuitenkin hienosti. Hän raottaa monivivahteisesti ihmisen ja meren suhdetta. Maisemakuvauksessa on paljon omintakeisia sävyjä.

Meren äärellä ei istuta ainoastaan kevein mielin. Hetkittäin idyllinen maisema toimii heijastuspintana myös ihmiselämän rajallisuudelle ja panee pohtimaan, kuinka säilyttää hetken arvokkuus: Meri kimmelsi periaatteessa kauniisti. Gudrunista se ei tuntunut enää miltään. Arkinen maisema. Mutta kun he olisivat syksyllä asuneet muutaman viikon kaupungissa, sitä muistelisi taas tätä näkymää.

Helsingin Sanomien vuoden 2012 esikoiskirjapalkintoehdokkaanakin olleen romaanin päähenkilöistä kiinnostavimpia ovat pienen huvilan eksentriset naiset, iäkäs taiteilijapariskunta. Lämpimän Gudrunin ja jäyhän Fredrikssonin nuoruudesta olisi mielellään kuullut enemmänkin.

Parasta antia ovat naisten ja teoksen toisten päähenkilöiden – kahden nuoren siskoksen – yhdessä vietetyt hetket. Niissä palataan kauniisti ajassa taaksepäin. Muistellaan kesäkuumia päiviä huviloilla, jolloin herkuteltiin, uitiin, saunottiin ja huolet olivat satojen kilometrien päässä. Ihalainen osoittaa jälleen kykynsä tunnelmointiin, niin somasti hän kuvaa kesäpaikkojen tapahtumia muun muassa lapsen silmin. Aikaa, jolloin saunan jälkeinen kylmä mehu ja lintujen äänten kuuntelu riittivät todistamaan, että maailma on ihana ja hyvä paikka olla.

Teoksen juoni jää hieman pikkutarkan tunnelmakuvauksen jalkoihin. Lisäksi päähenkilöiden mielenliikkeistä nostetaan ehkä liiankin toistuvasti esiin se, kuinka kaivataan mennyttä ja kuinka kuitenkaan kovin moni asia ei ole muuttunut. Runsaan nostalgian ja maisemakuvien rinnalle olisikin lukijana kaivannut enemmän käänteitä ja erityisesti iäkkäämpien päähenkilöiden menneen elämän kuvausta. Nyt sekin rajoittuu lähinnä siihen, mitä heille on huvilalla tapahtunut – mennyttä kaupunkielämää ei juuri valoteta.

Teoksen lopussa moni seikka aukeaa, mutta juonenkuljetuksen olisi suonut alkavan jo sata sivua aiemmin. Allegoriseksi nouseva merimaisema, eihän sekään ole koskaan liikkumatta. Tyvenen jälkeen koittaa usein ennakoimaton myrsky.

Sara Razai: Olen etsinyt sinua
Teos & Schildts & Söderström 2012
Suom. Jaana Nikula
169 s.

  

Kulttuurierot lyövät kapuloita rakkauden rattaisiin

Sara Razain esikoisromaanin lukee vaivatta parilla istumalla. Teksti on helppolukuista ja kevyttä, vaikka kirjan teemat vellovatkin melko synkissä vesissä. Razain teoksen minä on Annika Andersson, 26-vuotias suomenruotsalainen kirjanpitäjä Turusta. Hänen elämänsä on tarkkaan harkittua ja jämptiä, kaikki on valmiiksi mietittyä ja siistissä järjestyksessä: opinnot, ura, asunto, vaatteet.

Jostain syystä Annika kuitenkin löytää itsensä yhä useammin baarista, jonka vakiokävijöihin kuuluu runsaasti maahanmuuttajia ja pakolaisia. Annikan pitäisi olla kotona harjaamassa hampaitaan ja painumassa pehkuihin, mutta sen sijaan hän istuu arki-iltojakin Bailandossa, juo ja juhlii. Ja tutustuu Samimiin – 19-vuotiaaseen pakolaiseen, joka on kotoisin Tabestanista eli pienestä kuvitteellisesta valtiosta Afganistanin ja Pakistanin välissä.

Annikan ja Samimin välille kehittyy jotain, mitä joku voisi kutsua sekoiluksi, joku säälittäväksi takertumiseksi, joku hetkelliseksi hauskanpidoksi, joku kai rakkaudeksikin. Kumpikin heistä tarvitsee kipeästi jotain: seuraa, jännitystä, turvaa, kosketusta, toivoa, ja näitä asioita he etsivät toisistaan kiivaasti. Säntillinen nainen, jolla on aina ollut tarkat koordinaatit elämälleen, tarrautuukin nyt kaikilla voimillaan seitsemän vuotta nuorempaan pakolaispoikaan, joka ajelehtii päivästä toiseen täysin tuuliajolla, tulevaisuus sumun peitossa.

Samim lupailee Annikalle hellyttäviä asioita, joihin kumpikaan ei usko: yhteistä asuntoa ja kallista taulua sen seinälle. Samimin ja Annikan suhde on monella tavalla epäuskottava, mutta entä sitten? Oleellisinta lienee vierauden viehätys, halu koskea ihmistä, joka on niin täysin toinen ja erilainen kuin itse.

Juuri vierauden tunne ja kulttuurierot ovat romaanin läpileikkaavia teemoja, ja niiden kuvaamisessa Razai onnistuukin erinomaisesti. Hän kuvaa tarkkanäköisesti sitä, miten vaikeaa on kysyä ”oikeita” kysymyksiä ihmiseltä, jolla on eri uskonto, eri kieli, eri iho. Ihmiseltä, joka on ollut keskellä sotaa, nähnyt läheistensä kuolevan ja joutunut itse pakenemaan. Ihmiseltä, joka ei ole saanut käydä kouluja eikä ole ikinä kyennyt kunnolla suunnittelemaan tulevaisuuttaan.

Puhuminen on vaikeaa, ymmärtäminen vielä vaikeampaa: ”Mutta Samimissa oli jotain, en tiedä mitä. Hänen suora selkänsä, hänen kiristyneet leukaperänsä, hänen leveät hartiansa. En kyseenalaistanut häntä. En sanonut että mitä helvettiä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Sellaiset kysymykset – ne tärkeät – eivät koskaan päässeet huuliltani. Kuten esimerkiksi se oliko hänellä oleskelulupa vai pitäisikö hänen mennä naimisiin saadakseen jäädä. Sellaiset. Hillitsin itseni aina enkä kysellyt. Ehkä siksi että juuri hän oli pakolainen. Enkä minä.”

Olen etsinyt sinua marssittaa lukijan eteen joukon karuja kohtauksia pakolaisten elämästä Suomessa. Samim ja valtaosa hänen maanmiehistään ovat asunnottomia. Jos jollain sattuu olemaan kämppä, se on vuokrattu pimeästi ja se on aina tupaten täynnä väkeä. Yksi nukkuu sohvalla, toinen keittiön lattialla. Turussa heidänlaisensa pakataan Varissuolle. Samim paiskii pitkää päivää pizzeriassa – pimeästi tietysti. Palkka tulee, jos tulee. Rasismia on kaikkialla: yhteiskunnan rakenteissa, kadulla, baarien ovilla.

Razain esikoinen puhuu tärkeistä asioista ja tekee sen kiinnostavasta näkökulmasta. Lopputulos jää kuitenkin hieman ulkokohtaiseksi, koska henkilöistä on vaikea saada otetta. Kirjan kieli on suorasukaista ja ilmaisu tiivistä. Mielleyhtymiä tulee muun muassa Elina Loisan Julkeisiin ja Iida Rauman Katoamisten kirjaan.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

(Iso-Britannia – Ruotsi 2012)
O: Malik Bendjelloul
Ensi-ilta 22.2.

  

Detroitin rikas musiikillinen historia pitää sisällään myös salaisuuksia.

Oletko kuullut Sixto Rodriguezista? En ollut minäkään vielä vuosi sitten. Laulaja-lauluntekijä musisoi 1970-luvulla Detroitin baareissa, sai muutaman musiikkivaikuttajan kiinnostumaan kipaleistaan ja pääsi levyttämään. Kahdesti. Vuonna 1970 hän julkaisi levyn Cold Fact, vuotta myöhemmin Coming From Realityn. Levyjen flopattua hämyinen folkmies painui unholaan kotimaassaan.

Ruotsalaisen Malik Bendjelloulin ohjaama dokumentti alkaa Etelä-Afrikasta nykypäivänä. Siellä Rodriguezin levyt ovat nauttineet suosiota apartheidin ajoista lähtien. Sanoitusten poliittiset vivahteet, kapina ja vastakulttuurin soundi puri maassa, joka eli keskellä umpikujaa.

Nimensä mukaisesti Searching for Sugarman kertoo tarinan etsinnästä. Etelä-Afrikassa kiersi huhu, että myyttinen mies riisti hengen itseltään lavalla, mutta kukaan ei tiennyt totuutta ennen kuin muutama paikallinen musiikkientusiasti ryhtyi ottamaan selvää muusikon tarinasta.

Ja mikä tarina se onkaan. Siinä kun levylafkat keräsivät merten takaisesta menestyksestä valuvat rahat taskuunsa, Rodriguez elätti itsensä raksamiehenä. Tarina sivuaa paitsi musiikkiteollisuuden härskejä käytäntöjä myös fanien elävää intoa, musiikkia kutsumuksena sekä henkireikänä (valkoiselle) liberaalille kuulijalle, joka hylki maansa politiikkaa. Elokuva kertoo myös siitä, kuinka myyntitilastot – varsinkaan yhden maan myyntitilastot – eivät kerro koko totuutta artistin kosketusvoimasta.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä selviää, kuinka musiikin voima puree Elokuva-akatemiaan. Searching for Sugarman kisaa silloin parhaan dokumentin Oscar-palkinnosta.

Peter Bagge: Reset
Dark Horse Originals, 2013
96 sivua

  

Sarjakuvakokoelmassa entinen tabloid-julkkis joutuu elämään surkean elämänsä yhä uudelleen.

1957 syntynyt Peter Bagge on oman sukupolvensa tuotteliaimpia ja taitavimpia vaihtoehtosarjakuvantekijöitä. Sarjakuvamaailman tähteydestä hän nousi suuremman yleisön tietoisuuteen 1990-luvun alussa kuvatessaan kotikaupunkinsa Seattlen grunge-sukupolven elämää sarjakuvasarjassaan Hate.

Bagge ei ole osa taidesarjakuvien eikä graafisten novellien eeppisten tarinoiden tekijöitä. Vaikka kaikki Baggen sarjakuvat eivät naurattaisikaan, on kaikissa jokin viihdyttävä vinksahtanut näkökulma tai jotain maailman hulluudesta huumorilla paljastavaa.
 Viime vuosina hän on keskittynyt poliittisiin strippeihin ja pidemmissä sarjiksissaan internetin ja sen lieveilmiöiden käsittelemiseen.

2005 alkaneen, kuusi lehteä sisältäneen Apocalypse Nerdin päähenkilönä oli Seattlen metsiin retkeilemään jumiin jäännyt nörtti, Kiinan räjäytettyä Seattlen ydinpommilla. Vuonna 2010 Baggen ensimmäisen suoraan kirjana ilmestyneen sarjakuvan, Other Livesin, keskiössä oli internetin Second Life -maailmaan pohjautunut Second World ja internetin vaikutus 2000-luvun persoonien muokkautumisessa.

Tammikuussa yhteen koottuna ilmestyneessä Resetissä liikutaan vielä sciencefictionmaisemmissa tunnelmissa, elämän uudelleen elämisen mahdollistavan virtuaalitodellisuuskypärän testiryhmässä. Testiryhmän takaa paljastuu kuitenkin enemmän kuin aluksi annetaan olettaa.

Alunperin neljänä lehtenä ilmestyneessä Resetissä päähenkilönä on Baggelle ominaisesti luuseri. Guy Krause on stand up -koomikosta komedioiden tähdeksi noussut näyttelijä, mutta nyt keski-ikäisenä jo entinen tabloid-julkkis.

Krause saa omituisen työtarjouksen rattijuoppojen kuntoutuskurssilla. Häntä lähestyy konsulttifirma, joka toivoo Krausen suostuvan koekaniiniksi kehittämälleen kypärälle, joka mahdollistaa animaatioiden avulla käyttäjän elää ja kokea elämänsä uudelleen. Guy Krause on valittu testaajaksi julkkistaustansa vuoksi – uudelleen läpikäytävää elämä varten tarvittavaa materiaalia oli helppo saada. Myös Krausen epätoivoisuus minkä tahansa maksavan työn perään tekee hänestä sopivan koehenkilön.

Testiryhmän psykologi ja testaajan valitsija Angie pitää Krausea myös yksinkertaisena hölmöjen komedioiden tähtenä.
 Krause on kuitenkin paljon enemmän kuin ensivaikutelma lupaa. Vaikka hänen uransa katkesi ex-vaimon pahoinpitelystä nousseeseen kohuun, on hän säilyttänyt paljon omasta itsestään. Tosi-tv ei sovi hänen arvolleen edes pahimmassa rahahädässä, toisaalta hän on valmis näyttelemään tv-sarjassa gorillapuvussa.

Krausea aliarvioidaan sarjakuvan ensiruudusta lähtien, vaikka hän huomaa itse ennen ”konsulttifirman” työntekijöitä koko virtuaalielämäkokeessa olevan jotain epäilyttävää. Juuri tälläiset ristiriitaiset, tavallisia ihmisiä karikatyrisoivat hahmot ovat Baggelle tyypillisiä ja iso osa Baggen tuotannon viihdyttävyyttä. Valitettavasti Resetissä, joko sen kohtalaisesta lyhyydestä tai Baggen laiskuudesta johtuen, jää hahmojen kehittyminen puolitiehen ja hahmojen välisten suhteiden avaaminen pinnalliseksi, tapahtuen vain muutamassa irrallisen oloiseksi jäävässä kohtauksessa.

Baggen kerronta on taatusti hyvää, niin Resetissäkin. Kohtausten sisällä on paljon kuvakulman vaihdoksia, joilla mielenkiinto säilytetään yllä. Kohtauksiin ei jumituta ja niitä ei pitkitetä, siitäkään huolimatta että uusi kohtaus alkaa aina uudelta sivulta. Näin siirtymäruutuja tai ylimääräistä ei juuri tarvita.

Virtuaalimaailman kohtaukset on eroteltu oikeasta elämästä yksinkertaistetulla piirrostyylillä ja pyöristetyillä ruuduilla, joissa on paksut Baggelle epätyypilliset reunukset. Muuten piirrostyyli on tasavahvaa Baggea, hänelle tyypilliset hahmojen liioitellut raajat ja ylisuuri elehdintä ovat antaneet kuitenkin tilaa hieman realistisemmalle piirrosjäljelle. Poissa ovat myös tunnemyrskyn vallassa paperilta pois hyppäävät hahmot, joita nähtiin vielä Hatessa. Toisaalta piirrostyylinsä laiskistumisen on Bagge myöntänyt itsekin sanoen vaadittavan työn ja saavutetun hyödyn suhteen olevan epäedullinen.

Kokonaisuutena Reset jättää puolivillaisen olon. Sarjakuva on helposti eteenpäin soljuva ja ihan viihdyttävä, mutta Baggelta on totuttu näkemään paljon enemmän.

(USA 2013)
O: Taylor Hackford
N: Jason Statham, Jennifer Lopez, Michael Chiklis, Patti LuPone, Nick Nolte
K16
Ensi-ilta 22.2.

  

Köykäinen kostotarina.

Brittiläisestä Jason Stathamista on Transportereiden, Crankien ja Expendablesien kautta tullut ison kaliiberin kova jätkä. Stathamilla on poikamaista tappajakarismaa, jykevät kivikasvot, toimintaelokuvakroppa ja kiva aksentti. Kovan paikan tullen hän taipuu huumoriinkin – taito, joka rikoselokuvassa Parker menee täysin hukkaan.

Stathamin näyttelemä Parker on kokenut konna, jonka appiukko (Nick Nolte) on järjestänyt mukaan huvipuiston ryöstöön. Neljän ennestään tuntemattoman kaverin kanssa tehty ryöstö ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Itse asiassa se menee siinä määrin pieleen, että Parkerilla on hyvä syy kantaa kaunaa rikostovereilleen (mm. Michael Chiklis, Wendell Pierce).

Usein filmatisoidun rikoskirjailijan Donald E. Westlaken romaaniin pohjaava rikosraina on perinteinen kostotarina. Parker suuntaa ex-tovereidensa perässä Floridaan. Siellä hän törmää äitinsä (Patti LuPone) kanssa asuvaan ja kiinteistönvälittäjänä sinnittelevään Leslie Rodgersiin (Jennifer Lopez), joka tunkee osaksi suunnitelmaa.

Elokuvan on ohjannut Taylor ”Helen Mirrenin mies” Hackford (Dolores Claiborne, Ray) ja kirjoittanut John J. McLaughlin, joka vastaa myös elokuvateattereissa pyörivän Hitchcockin käsikirjoituksesta. On mysteeri, kuinka kaksi osaavaa tekijää ovat onnistuneet luomaan tällaisen sekasotkun. Välillä läträtään verellä ja saadaan Jennifer Lopez alusasusilleen täysin motivoimattomassa kohtauksessa, sitten jo huokaillaan toisen ihmisen ikävästä. Elokuva ei osaa sekoittaa kylmää väkivaltaa tyylikkäästi lämpimiin tunteisiin.

Eikä rikoskuviokaan vedä. Suunnitteilla oleva ryöstö sisältää turhan monta epäuskottavuutta ja kun konnatkin ovat kapeita karismaltaan, ei jännitys koskaan kasva. Muutama sivuosakasvo – ainakin Leslien äitiä näyttelevä Patti LuPone ja partiopoliisina esiintyvä Bobby Cannavale – tekee kuitenkin sympaattista jälkeä.

Tytti Heikkinen: Moulin Extra Beauté
Poesia 2012
108 s.

  

Tytti Heikkisen uusi runoteos yhdistää runouden ja mainonnan ja tekee sen nokkelasti ja haastavasti.

”Viettelevä maailma. Runokirja täynnä kauneutta. Vastustamatonta”, lupaa Tytti Heikkisen uuden teoksen kansikuva.

Kirja onkin tehty kuin naistenlehti. Siinä on paljon kauniita – joskin suurelta osin aika outoja – nelivärikuvia, mainoksia ja mainosten kaltaisia kuvia ja tekstejä, ja kirja on jaoteltu osiin aivan kuten formatoidut naistenlehdet nykyään. Moulin Extra Beauté lupailee kauneutta, rakkautta, romanssia, kauniita esineitä, luksusta – mutta samalla se on kaikkien näiden kritiikki, ei kuitenkaan mitenkään itsestäänselvällä tavalla. Heikkinen, joka on aiemmin tehnyt muun muassa niin sanottua hakukonerunoutta, kritisoi kirjassaan myös taide- ja runopuheen tapoja – hauska teksti teoksessa on esimerkiksi ”Instant tyyliopas”, joka on eräänlainen runoarvostelugeneraattori.

Perinteinen runonlukija ei välttämättä saa Moulin Extra Beautésta välttämättä paljon irti. ”Runoksi” laskettavia tekstejä teoksessa on aika vähän – ne ovat piiloutuneet useimmiten mainosta esittävien kuvien teksteiksi. Yhden runon saa korvata kirjailijan ja tämän kustannustoimittajan Kristian Blombergin välinen sähköpostikeskustelu mainitusta runosta.

Osa teksteistä on esseitä mainonnasta ja naistenlehtien maailmasta, osa taas on novelleja, jotka paikoitellen lähestyvät proosarunoa tai muuttuvat tajunnanvirranomaiseksi surrealismiksi, mutta jotka välillä myös muistuttavat romanttisten lukemistojen – kuten juuri lakkautetun Reginan – tarinoita päättymättömästä onnen etsinnästä.

Osa näistä novellimaisista teksteistä alkaa kuin aikakauslehdissä tyypilliset henkilökuvat, kuten teksti tunnetusta ja traagisen lopun kohdanneesta huippumallista Giasta. Samalla tavalla Heikkinen kohtelee myös glamoröösiä camp-pianistia Liberacea, jossa yhtyvät monet Moulin Extra Beautén keskeiset teemat: kuluttamisen ihanuus, kauniiden esineiden lumo, luksuksen outo tyylittömyys.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään mainonnan kritiikistä tai yleisemmästä kulutuskritiikistä, sen Heikkinen itse torjuu suorin sanoin. Miksi sitä pitäisikään kritisoida, kun se kerran tarjoaa monille ihmisille kauneuden ja henkistymisenkin kokemuksia?

Kyse on tietysti myös siitä, että kulutuskritiikki on jo sanonut kaiken, mitä se voi sanoa. Heikkisen kirja on ele, jolla mainonnan kieli otetaan haltuun ja tuotetaan sillä erilaisia kokemuksia, erilaisia valaistumisen ja älyllisen vieraannuttamisen hetkiä. Tässä Moulin Extra Beauté on jopa poliittinen.