Tekijä: Renee Franklin

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

(Bachelorette, USA 2012)
O: Leslye Headland
N: Rebel Wilson, Kirsten Dunst, James Marsden, Isla Fisher, LIzzy Caplan
K 12
Ensi-ilta 21.9.2012

  

Kauhea kankkunen, mutta naisille. Leslye Headlandin roisi komedia ei ole ihan Bridesmaids, mutta hauska ja virkistävä se silti on.

Leslye Headlandin ohjaama Polttarittaret on naisvetoinen, eritehuumorilta ja känniseksiltä vahvasti haiskahtava, nokkelan ja ylimielisen ihmisvihansa romanttiseksi komediaksi naamioinut elokuva. Aika mainio tapaus toisin sanoen, ei tällaisia todellakaan liian usein näe.

Becky (Rebel Wilson) on totta kai kutsunut parhaat high school -ystävänsä häihinsä, mutta mihinkään erityisen rajuun polttari-iltaan hän ei ole suostuvainen. Reganin (Kirsten Dunst), Genan (Lizzy Caplan) ja Katien (Isla Fisher) on siis mellastettava Manhattanin yössä keskenään miesten, huumeiden ja erityisesti viinan parissa. Ja tuhottava vahingossa morsiamen hääpuku.

Headlandin itse kirjoittamaan näytelmään perustuva komedia tosiaan on virkistävää katsottavaa jo pelkästään siitä syystä, että tällaisia äärettömän pahasuisia ja roiseja komedioita tehdään edelleen lähes aina miesten voimin ja miehille. Polttarittaret pärjää Judd Apatown ja Farrellyn veljesten elokuville sekä vielä ilmeisemmin tähän vertautuville Kauhea kankkunen -leffoille oikein hyvin.

Dunstin, Caplanin, Fisherin ja Wilsonin nelikko on tarpeeksi anteeksipyytelemättömän kauhea, mutta samalla jokaiseen on saatu ladattua inhimillisiä ulottuvuuksia, herkkyyttä.

Becky muistaa edelleen, miten häntä kiusattiin koulussa ja loukkaantuu syystäkin syvästi jo polttareiden alkuillasta. Regania riivaa kateudensekainen itseinho, Genaa (hyvin hauska, anteeksi vain) kokaiiniaddiktio ja Katienkin bilehirmun kulissien takana taitaa olla kaikenlaista kipua. On tärkeää että leffan henkilöhahmoissa on tämä herkkä puolensa, mutta Polttarittarissa se pidetään onnistuneesti lähes piilossa. Näin hölmö sekoilu olisi helppo pilata esimerkiksi siirappisen sentimentaalisella loppunostolla, mutta onneksi näin ei ainakaan kovin suurissa määrin käy.

Sivuosamiesten (Adam Scott, James Marsden, Kyle Bornheimer) tehtäväksi jää tässä elokuvassa pikaisempien ja ohkaisempien taustahahmojen luonnosteleminen.

Tomás Saraceno
14 BILLIONS (WORKING TITLE)
18.8.-3.10.2012
Taidehalli

  

Tomás Saraceno ja kaunis tiede.

”Toistaiseksi paras tapa havainnollistaa universumin rakennetta on kolmiulotteinen hämähäkinverkko, jollaisia kutovat mm. mustaleski- hämähäkit.”

Tomás Saraceno on luonut Taidehalliin huoneen kokoisen kolmiulotteisen mallinnoksen mustalesken verkosta. Katsoja pääsee, kengät riisuttuaan, astumaan sisään tähän mustasta joustavasta köydestä ja lukemattomista solmuista koostuvaan tiheään rakennelmaan ja kokemaan, miltä verkossa oleminen tuntuu. Teoksessa riittää myös katseltavaa, jos ajatus verkkoon juuttumisesta ahdistaa.

14 Billions (Working Title) näyttely on ehdottomasti sekä kokemisen että näkemisen arvoinen. Se ylittää taiteen rajat luopumatta esteettisestä kunnianhimosta, ja näyttely onkin kiinnostava niin tieteellisenä tutkimuksena, käsitteellisenä ja filosofisena teoksena kuin huikeana tilallisena installaationa.

Ehkä vaikuttavinta näyttelyssä ovat hämähäkit ja niiden luomukset. Elävät hämähäkit kutovat verkkojaan sekä lasikuutioissa, että veistosmaisissa avoterraarioissa, jossa niiden verkot täyttävät metallisten tikkujen väliin jäävää tilaa. Tunnelma mustaksi maalatussa huoneessa, jossa valo taittuu lasin ja lukemattomien eri vahvuisten seittien läpi, on harras ja jollakin tapaa aineeton.

Seittien leijuvuus, niihin kiinnittyneet raadot, elävät ja kuolleet hämähäkit pakottavat katsojan hiljentymään. Saraceno etsii taiteellaan vastauksia elämää ja maailmankaikkeutta koskeviin suuriin kysymyksiin, ja saa katsojan pohtimaan näitä kanssaan. Seiteissä tuntuu kiteytyvän kaikki maailmaan iittyvä monimutkaisuus, ja samalla siinä elämisen helppous ja vaikeus. Elä, hanki ravintoa, syö, kuole.

Saracenon taiteessa ja tutkimuksessa kiehtoo myös sen läpinäkyvyys. Prosessi, tieteellinen työ teosten taustalla, on esillä Taidehallissa. Työpöydät, dokumentit, valokuvat, hämähäkkien kutomat verkot ja köysistä tehty huoneen kokoinen suurennos seitistä muodostavat eheän kokonaisuuden, joka rikkoo totuttuja rajoja tutkimuksen, tieteen, taiteen ja arkkitehtuurin välillä. Teos elää koko ajan hämähäkkien myötä, eikä sen lopputulosta voi ennustaa.

Näyttelytilan taaimmaisessa huoneessa on esillä videoinstallaatio Cloud City – projektista, jossa Saraceno rakentaa liikkuvia pilvikaupunkeja eri puolille maailmaa. Sinänsä kiinnostava projekti tuntuu tässä yhteydessä ehkä hieman irralliselta. Toisaalta Werner Herzog -tyyppinen suuruudenhullu projekti tuo ilmi taiteilijan kokonaisvaltaisen kiinnostuksen maailmaan ja sen ilmiöihin.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

(The Bourne Legacy, USA 2012)
O: Tony Gilroy
N: Jeremy Renner, Rachel Weisz, Edward Norton
K12
Ensi-ilta 21.9.

  

Amerikkalaista actionia terävöittänyt elokuvasarja loppui. Ja nyt se jatkuu.

Jeremy Renner ei jatka Matt Damonin työtä. Siinä missä Jason Bourne halusi horjuttaa instituutioita, löytää totuuden ja itsensä, Aaron Cross haluaa ainoastaan oman vapautensa.

Kolmessa ensimmäisessä elokuvassa pääosassa seikkaili muistinsa menettänyt, valtion kalliisti kouluttama tappaja Bourne (Damon). Etenkin Paul Greengrassin ohjaamissa ensimmäisessä ja toisessa jatko-osassa Medusan isku (2004) ja Medusan sinetti (2007) toiminta oli iskevää ja väkivalta akuuttia, mutta kaiken läpäisi Bournen hautoma melankolia.

Robert Ludlumin romaanien pohjalta aiemmat leffat käsikirjoittanut Tony Gilroy varasi tällä kertaa myös ohjaajan penkin itselleen. Pääosapestin sai Jeremy Renner. Hänen näyttelemänsä Aaron Cross on jälleen yhden valtion salaisen tutkimusprojektin tuloksena geneettisesti paranneltu ammattimurhaaja, joka tarvitsee jatkuvaa lääkitystä pitääkseen yllä erikoiskykyjään.

Jälleen kerran valtion salaiset elimet joutuvat myös katumaan projektiaan, minkä seurauksena he haluavat eliminoida sen tulokset. Toimintaa johtaa johdonmukaisen tunteeton eversti Byer (Edward Norton). Hävitettävien listalla ovat myös todistajat, kuten projektiin osallistunut tutkija Marta Shearing (Rachel Weisz), joka olosuhteiden pakosta muodostaa tiimin Aaronin kanssa.

Vaikka Gilroy ei osaa hengästyttää kuten Greengrass, toiminta on edelleen vetävää. Sen takana ei ole kuitenkaan samaa surua, samaa identiteettiään etsivän hätää kuin aiemmissa elokuvissa. Rennerillä ei ole samaa alavireistä häkellystä kasvoillaan kuin Damonilla, eikä Crossilla samoja painavia motiiveja kuin Bournella.

Hiukan huvittavastikin Cross tunnustaa toimintansa päämääräksi myös sen, että hän haluaa pysytellä fiksuna. Se on ominaisuus, joka hänelle on siunaantunut vasta koekaniiniksi ryhtymisen myötä.

Elokuvan loppu olisi sellaisenaan tyylikäs – itse asiassa kokonaisuuden tyylikkäin kohtaus – ellei kyyninen mieli karkaisi ajattelemaan, että tässä sitä pedataan jo seuraavaa jatko-osaa.

Stefano Sollimasta tuli elokuvaohjaaja, koska isä Sergion työ vaikutti lasten leikiltä. Poliisiksi hän ei halunnut koskaan.

Kuvat: Eva-Liisa Orupold

Oletko mahdollisesti nähnyt Woody Allenin uusimman elokuvan? Jos To Rome With Love tuntui liikaa turistipostikortilta, on ehkä syytä tarkistaa hiukan toisenlainen ikuisen kaupungin kuvaus.

Spagettiwestern-legenda Sergio Solliman pojan Stefano Solliman ensimmäinen pitkä elokuva A.C. A.B.: All Cops Are Bastards kertoo vuosien 2006 – 2007 tulenarasta Roomasta. Elokuvan kovaotteinen mellakkapoliisien ryhmä on lähes avoimessa sodassa milloin mielenosoittajia, milloin huumediilereitä, milloin futishuligaaneja vastaan. Machopoliisit ovat kamalia, vastenmielisiä tyyppejä, mutta täysin kaaoksessa on muukin yhteiskunta.

Hurjan mediahuomion Italiassa saanut elokuva on osoittautunut sekä yleisömenestykseksi että pääasiassa kritiikin suosikiksi. Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla vieraileva Sollima myhäilee leffan ilmeisestikin onnistuneen.

”Poliisista on kommentoitu kiukkuisesti, että miksi teit elokuvan meitä vastaan. Futishuligaanit ovat kysyneet, miksi elokuvan näkökulma on poliisin. Vasemmistolaisille elokuva on fasistinen, fasistit taas ovat suuttuneet siitä miten kuvaan heitä. Tämä on hyvä merkki. Kaikki kuvaamissani tapahtumissa osallisina olleet ovat olleet leffasta pahoillaan. Kaikilta muilta taas on tullut vain kehuja. Ja kukaan leffaamme haukkuneistakaan ei ole kehdannut sanoa, etteikö elokuva olisi totta.”

Tapaamistamme varten lukemistani haastatteluista saa kuvan, että Sollima korostaisi tutkivan journalistin Carlo Boninin kirjaan perustuvassa leffassa vältetyn moraalisia kannanottoja. Tämä hämmästyttää, koska ainakin tälle katsojalle oli selvää, että elokuva (nimeään myöten!) nimenomaan tuomitsee päähenkilöidensä harjoittaman poliisiväkivallan. Sollima täsmentää.

”Nimenomaan! Kusipäitähän he ovat! Jokainen vain näkee elokuvan omalla tavallaan, koska emme jaa mitään suoria tuomioita, mutta ohjaajana näen asian ilman muuta noin.”

Niin näkivät päänäyttelijätkin.

”He ovat kaikki vasemmistolaisia. Sain tehdä melkoista psykologintyötä suostutellakseni heidät tähän.”

Toisen polven elokuvaohjaaja kertoo tienneensä ammatinvalintansa lapsesta asti, oikeastaan juuri tästä syystä. Elokuva tarjoaa luvan olla joku toinen.

”Leikin usein omia cowboy-leikkejäni isän elokuvien kuvauksissa. Tajusin, että elokuvanteko on samanlaista leikkimistä, vain hienommilla leluilla. Vaikka olen aikuinen, saan yhä olla kuin lapsi. Että en tosiaan haaveillut astronautin työstä. Tai poliisin, heh!”

A.C.A.B.: All Cops Are Bastards

Rakautta ja Anarkiaa-festivaaleilla
tänään TI 25.9. 21.00, Bio Rex.
Stefano Sollima esittelee elokuvan.

Niin, kyllä, suosittelemme myös kahdessa aiemmassa Rakkautta ja Anarkiaa -jutussa arvioituja elokuvia. Mutta nyt suosittelemme näitä.

Holy Motors
(Ranska 2012)
O: Leos Carax
N: Denis Lavant, Eva Mendes, Kylie Minogue, Michel Piccoli

  

Leos Caraxin (Boy Meets Girl, Point Neufin rakastavaiset) pitkän tauon jälkeen ohjaamassa mestarillisessa metaelokuvassa seurataan Denis Lavantin esittämän herra Oscarin ihmeellistä taivallusta halki Pariisin.

Oscar vaihtaa Edith Scobin ajaman limusiinin takaosassa maskejaan ja asuaan, muuntautuen milloin kerjäläismummoksi, milloin tappajaksi. Auto pysähtyy aina uuteen tapaamiseen, ja Oscar ilmaantuu tuntemattomien ihmisten elämään yhden kohtauksen ajaksi, aina uudessa hahmossa. Siinä se.

Alun elokuvateatterikohtauksessa vilahtavan Caraxin ohjaustyö on kritiikkiä (nyky)elokuvan tylsästä ennalta-arvattavuudesta; miten paljon enemmän ilmaisisimmekaan, jos unohtaisimme kahlitsevat käsikirjoitusoppaat. Toisaalta Holy Motors on lihallinen, kursailematon ja intensiivinen kunnianosoitus näyttelijäntyölle – Lavantin loputtomia muodonmuutoksia ei voi kuin ihailla.

Kolmanneksi (ja varmasti tulkintoja on loputtomasti lisää!) Holy Motors on selittelemätön, alleviivauksia välttelevä kuvaus totaalisesta vieraantuneisuudesta. Mihin tahansa ja kenenä tahansa Oscar ilmaantuukin, hän on aina muukalainen, roolissa, oikeastaan jo poissa. Kiinnostavaa kyllä, myös David Cronenbergin tuoreessa vieraantumiskuvauksessa Cosmopoliksessa matkataan valkoisessa limusiinissa halki kaupungin, New Yorkin. Siinä missä Cosmopolis tyytyy staattiseen ja kyllästyttävään itsestäänselvän asetelman jahkaamiseen, Holy Motors jättää pysyvästi hämmentyneen olon. Kuten elokuvan pitäisikin, ja kuten se liian harvoin tekee.
Manu Haapalainen

PE 21.9 16.00 Kinopalatsi 7
LA 22.9 16.15 Kinopalatsi 7
MA 24.9. 18.30 Bio Rex

Take Shelter
(USA 2011)
O: Jeff Nichols
N: Michael Shannon, Jessica Chastain

  

Jos Michael Shannon ei olisi näyttelijä, hän voisi johtaa omaa kulttiaan. Hänellä on karismaa, joka tuntuu vihjaavan jostain pimeästä tai salatusta.

Niin myös Jeff Nicholsin draamajännärissä, jossa Shannon näyttelee Curtisia. Perheenisä ja sinikaulustyöläinen alkaa nähdä painostavia unia ja vakuuttuu siitä, että tulossa on kaikkien aikojen myrsky. Perheen pihalle on siis rakennettava sen mukainen myrskysuoja.

Katsojalle näyttää siltä, että suloinen tytär, rinnalla pysyvä vaimo (Jessica Chastain), paras kaveri (Shea Whigman) ja muutenkin mukava elämä ovat Curtisin huolen lähteitä. Pelko liittyy kaiken katoavaisuuteen. Shannonin esittämästä päähahmosta on helppo pitää ja hänen huoleensa helppo samastua. Katsoja ei kuitenkaan voi olla varma siitä, onko Curtis surullinen mielenterveyspotilas vai tuhon profeetta.

Jännitys nousee asteittain ilman kerronnallisia kommervenkkeja. Suoraviivainen tarina kantaa loppuun asti – ja mikä loppu se onkaan.
Kaisu Tervonen

23.9. klo 21.00 Bio Rex
24.9. klo 16.00 Kinopalatsi 7
26.9. klo 21.00 Kinopalatsi 7

Clip
(Klip, Serbia 2012)
O: Maja Milos
N: Isidora Simijonovic, Vukasin Jasnic, Sonja Janicic

  

29-vuotiaan Maja Milosin esikoispitkä on hiukan kuin nyky-Serbiaan sijoitettu yhdistelmä Larry Clarkin Kidsiä sekä tv-sarjoja Skins ja Girls. 14-vuotias lähiötyttö Jasna ei jaksa kiinnostua perheensä taloudellisesta ahdingosta, isovanhemmistaan saati kuolemansairaasta isästään. Sen sijaan Isidora Simijonovicin upeasti näyttelemää Jasnaa kiinnostavat oma vartalo, seksi, alkoholi ja huumeet.

Jasnan ja kylmän oloisen, hiukan vanhemman Djole-pojan vähitellen syvenevää suhdetta seuraava lähiökuvaus herkuttelee hetkittäin liiaksikin niin betoniankeudella kuin paljaalla pinnalla, jopa hardcore-pornografisilla elementeillä. Toisaalta Clip nostaa esiin monelle muuallakin kuin Balkanilla asuvalle teinille todellista elämää. Kaikki (siis aivan kaikki) kuvataan kännykällä, Facebookiin lykätään rohkeampia ja rohkeampia kuvia, seksi on jatkuvaa rajojen koettelua.

Tärkeintä on nähdyksi tuleminen – vai onko sittenkään? Koskettavassa orpokotijaksossa sekä elokuvan pysäyttävässä loppukohtauksessa niin Jasnalta kuin Djoleltakin nähdään aiemmin piilossa pysyneitä tunteita, niin vihaa, rajua rakkautta kuin empatiaakin.

Ohjaaja Maja Milosin haastattelu Sylvissä lähipäivinä!
Manu Haapalainen

PE 21.9. 14.00 Andorra
LA 22.9. 16.00 Kino Engel 1
SU 23.9. 21.00 Kino Engel 1
MA 24.9. 18.30 Maxim 1
LA 29.9 14.00 Orion

A.C.A.B.: All Cops Are Bastards
(Italia 2012)
O: Stefano Sollima
N: Pierfrancesco Favino, Filippo Nigro, Marco Giallini

  

Spaghettiwestern-mestarin Sergio Solliman pojan esikoisleffassa on mahtava alkukohtaus. Moottoripyörällään öisessä kaupungissa ajeleva miekkonen lallattelee iloisesti kaikkien kyttien olevan paskiaisia. Kohta häneen törmää joku, mutta tämä Cobra (Pierfrancesco Favino) ei ihan pikku töyssyissä jää kakkoseksi.

Käy ilmi, että Cobra on mellakkapoliisi, italialaisen yhteiskunnan väkivaltaisia ongelmia astetta kovemmalla väkivallalla johtavan yksikön ”valioita”. Pamppua ja kyynelkaasua tarvitaan milloin AS Roman tai Lazion kotiotteluissa, milloin poliittisissa mielenilmauksissa. Solliman kuvaama Italia on kaaoksessa. Poliisijoukkion taustalla on mielenosoittajien hakkaamista vuoden 2001 Genovan G8-kokouksessa.

Machokyttien keskinäinen kunniakoodi on tiukempi kuin ammattikiekkoilijoiden. Omia puolustetaan, oli tilanne mikä tahansa. Kunnes – tadaa – porukkaan tulee moraaliltaan hiukan vähemmän arkaainen nuorukainen.

Tämä asetelman hiukan liiallinen tuttuus nousee Carlo Bonnin kirjaan perustuvan elokuvan pieneksi heikkoudeksi. Hienoisesta arvattavuudestaan huolimatta Solliman elokuva on verenmakuinen ja sielun mustelmille hakkaava, todentuntuinen kuvaus saapasmaan sotatilaa hipovasta nykymenosta.

Ohjaaja Stefano Solliman haastattelu Sylvissä ensi viikolla!
Manu Haapalainen
 
LA 22.9. 18.30 Kino Engel 1
MA 24.9. 18.30 Kino Engel 1
TI 25.9. 21.00 Bio Rex

Beyond The Hill
(Turkki, 2012)
O: Emin Alper
N: Furkan Berk Kiran, Banu Fotocan, Sercan Gumus

  

Oletteko joskus menneet vahingossa väärään leffaan? Beyond the Hill ei ole Beyond the Hills, tuore romanialaisdraama kahdesta naisesta luostarissa.

Beyond the Hill on turkkilaisohjaaja Emin Alperin esikoiselokuva, jossa joukko miehiä hengaa vuorilla ja ammuskelee kohti tuntematonta vihollista, toisiaan ja koiria.

Tuskin olisin tarkoituksella löytänyt leffaa, mutta tälläkin kertaa omalta mukavuusalueelta kannatti hypätä pois – miesten maailmaan, sillä naisia ei tässä elokuvassa juuri näy. Viipyilevä tahti, Anatolian hiljaiset vuoristomaisemat jyrkkine kallioineen ja poppelipuineen vangitsevat katsojan. Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua, vai tapahtuuko mitään?

Tyynen pinnan alla nimittäin kuohuu, ja katsojaa upotetaan koko ajan syvemmälle. Alussa tarina vaikuttaa perussukupolvidraamalta, mutta vähitellen se kääntyy trilleriksi ja loppua kohti liu’utaan kohti westerniä, musiikkia myöten.

Beyond the Hill on miesten temmellyskenttä. Heitä ovat herra Faik, tulinen vanha patriarkka, joka on palannut perheen maatilalle viettämään eläkepäiviään keskellä ei-mitään. Hän vihaa mailleen tunkeutuvia paimentolaisia ja halveksuu vierailulle saapunutta nössö-poikaansa Nusretia. Kaiken kukkuraksi pojanpojista vanhempi kärsii mielenterveysongelmista ja nuorempi on vähän liiankin innostunut ampumaan isoisän kiväärillä.

Leirinuotiolla päivystää myös tilanhoitaja Mehmet. Hänen poikaansa, erakoitunutta Sulua, ei juuri näy.

Naisia mahtuu mukaan vain vilahteleva söpö pikkutyttö ja hänen äitinsä, tilanhoitajan Meryem-vaimo. Hän lähinnä vain kuorii omenoita ja keittelee teetä sillä välin, kun miehet pohtivat syntyjä syviä leirinuotiolla, juovat lisää rakia ja uhittelevat näkymättömälle viholliselle.

Elokuvan tahti saattaa tuntua hyvinkin verkkaiselta, mutta lienee välttämätön pysähtyneen ja latautuneen ilmapiirin luomisessa. Katsojaa pidetään jännityksessä, kertomukseen jätetään tietoisia aukkoja ja kamera rajaa tiukasti, mitä näytetään.

Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Kamera siirtyy miesporukasta toiseen, kuin saadakseen tolkkua sotkuiseen tarinaan. Jännitystä luo erityisesti hieno lintuperspektiivi, joka välillä otetaan yli koko aution maiseman. Katsoja pähkäilee, missä vihollinen luuraa.
Paimentolaisia ei näy. Lymyilevätkö he oikeasti kukkulan tuolla puolen? Kuka ampui kenet? Näkymätöntä vihollista ei ehkä olekaan, vieraanpelkoa sen sijaan yllin kyllin.

Elokuvaa on analysoitu nyky-Turkin vertauskuvaksi. Lieneekö osuutensa sillä, että esikoisohjaaja Emin Alper on väitellyt tohtoriksi Turkin modernista historiasta ja opettaa sitä nykyään Istanbulin yliopistossa. Joka tapauksessa elokuvassa on tarpeeksi syvyyttä ja ”se jokin” pitämään katsojan otteessaan.

Ei ihme, että pienen budjetin Beyond the Hill on lumonnut myös kansainvälisesti. Elokuva voitti muun muassa tärkeimmän palkinnon Berliinin elokuvajuhlien arvostetussa Forum-sarjassa.
Anna-Sofia Joro

SU 23.9. 14.15 Kino Engel 2
MA 24.9. 18.45 Kino Engel 2
TI 25.9. 21.15 Kino Engel 2

Sota on julistettu
(La guerre est declaree, Ranska 2011)
O: Valerie Donzelli
N: Donzelli, Jeremie Elkaim, Cesar Desseix

  

Näyttelijätär Valerie Donzellin ja kumppaninsa Jeremie Elkaimin kirjoittamassa omaelämäkerrallisessa elokuvassa ei ammuta laukaustakaan. Kyse ei myöskään ole parisuhdehelvetin läpikäymisestä. Ei, ”sota” on julistettu pariskunnan pojan vakavaa sairautta vastaan.

Pienen pojan aivoista löydetään jotakin sinne kuulumatonta. Uskomattoman mukaansatempaavaa ja pohjimmiltaan ehdottomasti elämänmyönteistä elokuvaa seuraa pala pysyvästi kurkussa. Miten nämä Romeo (Elkaim) ja Julia (Donzelli) jaksavatkin säilyttää toivonsa aina uusien vastoinkäymisten edessä? Vastaus on tietenkin rakkaus, rakkaus ennen kaikkea omaan lapseen.

Totta kai Sota on julistettu on ajoittain lähes sietämättömän raskasta katsottavaa. Niin sen pitää ollakin, kun kyse kerran on elämästä tai kuolemasta. Pääpariin rakastuu kuin omiin ystäviinsä. Heidän ja pikku Adamin kohtalon mukana elää sekä sydämellään että ihollaan.
Manu Haapalainen

SU 23.9 16.00 Bio Rex

Whore´s Glory
(Itävalta, 2012)
O: Michael Glawogger

  

Hämmentävähkössä, ”triptyykkimuotoisessa” itävaltalaisdokumentissa tutustutaan prostituoitujen arkeen Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa. Ja eihän se ihan pelkkää luksusta ole. Itse asiassa se ei ole luksusta lainkaan.

Ohjaaja Michael Glawogger ei sen enempää moralisoi kuin kaunistelekaan aihettaan. Pyrkimys (niin ainakin tulkitsen) on kuvata asioita niin kuin ne ovat. Haastatellut seksityöläiset kertovat duunistaan ja asiakkaistaan kuka innostuneemmin, kuka ahdistustaan peitellen. Suora tilanteiden kuvaaminen kertoo sittenkin enemmän kuin puhe, vaikka mukana onkin ilmiselvästi myös kameraa varten järjestettyjä kohtauksia.

Asiakkaista melkein tapellaan. Bordellin matami huutaa, jos tuottoa ei tule. Toisaalta sekä asiakkaat että myyjät suhtautuvat seksiin ikään kuin asiallisena toimituksena joka nyt vain on hoidettava. Varsinkin lopun Meksiko-osuudessa ohjaajan tirkistelynhalu näyttää pääseen liiaksi valloilleen. Kokeneen prostituoidun puolialaston tanssiesitys kameralle on pelkästään huonolla tavalla kiusallista, enkä ole varma mitä lisäarvoa oikeiden seksiaktien tunnontarkka kuvaaminenkaan Whore´s Gloryyn tuo.

Ja miksi tapahtumia säestää vitivalkoinen indiemusa?
Manu Haapalainen

LA 22.9. 16.00 Maxim 1
SU 23.9 18.30 Kino Engel 1
MA 24.9. 21.00 Kino Engel 1

20. syyskuuta starttaavan Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin popdokumentit tarjoavaa tilan vinyylifriikeille, musarunkkareille, skeittareille, marginaalihipstereille ja tavallisille faneille. Niin valkokankaalla kuin katsomossakin.

This Ain’t California
(Saksa 2012)
O: Marten Persiel

  

Saksalaisdokumentin tarina on niin uskomaton ja herkullinen, että puolet ajasta uskon katsovani mockumentarya. Internetistä ei kuitenkaan löydy tukea epäluulolleni. Itäsaksalaiset nuoret siis todellakin rakensivat omat skeittilautansa ja valtasivat kadut 1980-luvulla valtiovallan harmiksi.

Dokumentin ydin on muistelemaan kokoontuneessa kaveriporukassa. Joukosta puuttuu yksi, Denis “Panik” Paraceck, jonka vaikeita kotioloja, veijarikarismaa ja rullalautalahjakkuutta ystävät muistavat erityisellä haikeudella. Päheä arkistomateriaali ja animaatiot antavat tunteelliseksi läiskähtävälle tarinalle sopivasti särmää.

Samaan tapaan kuin alempana arvostellun Good Vibrations –elokuvan punkkarit haistattavat pitkät yhteisönsä politiikalle, myös itäsaksalaisnuorten huoleton tyyli ja heittäytyminen länsimaisen hapatuksen riemuihin olivat keskisormi DDR:n vakavalle viranomaisnaamalle.

Erityisen koskettavia ovat kertomukset idän ja lännen skeittareiden kohtaamisista ja yhteishengestä, joka aikanaan oli tietenkin erityisen arveluttavaa poliittisesti. Samaan kaupunkiin kokoontuneet saksalaisskeittarit eivät olisi edes saaneet yöpyä samassa hotellissa.

22.9. klo 16.00 Kinopalatsi 8
23.9. klo 18.30 Andorra
26.9. klo 16.00 Andorra

Good Vibrations
(UK – Irlanti 2012) 
O: Lisa Barros D’Sa, Glenn Leyburn.
P: Richard Dormer, Jodie Whittaker, Andrew Simpson, Kerr Logan, Mark Ryder.

  

Kun hänen toverinsa valitsivat joko protestanttien tai katolisten puolia, Terry Hooley oli jo puolensa valinnut. Belfastilaismies pisti uskonsa musiikkiin ja perusti 1970-luvulla levykaupan Good Vibrations.

Hooleyn tarina kerrotaan hänen omien muisteloidensa pohjalta. Keskellä sissisotaa Richard Dormerin näyttelemä mies ottaa pankkilainan, lahjoo aseelliset taistelijat vinyylillä ja löytää uuden sukupolven keskuudessa leviävän punkmusiikin. Uuteen musiikkiin heittäytyvä Hooley perustaa levymerkin, jonka tunnetuin julkaisu on Undertonesin Teenage Kicks, mutta jonka katalogiin kuuluu myös Rudia ja The Outcastsia.

Sosialistiperheessä kasvaneesta Hooleystä ei tehdä pyhimystä – päihteitä kuluu, bisnespuoli mättää ja perhe jää oman onnensa nojaan – mutta hänen tarinastaan kasvaa universaali ja mukaansa tempaava kertomus oman intohimonsa ja yhteisönsä löytämisestä. Tai no, universaali siinä mielessä kuin Teenage Kicks on universaali. Kriitikko sisälläni myöntää, ettei elämäkertaelokuva ole varsinaisesti loistava.

Mutta elokuvan tärkein sisältö onkin musiikissa, pohjoisirlantilaisen punkin syntytarinassa sekä soundtrackin biiseissä. Jälkimmäisiä on ollut valitsemassa belfastilainen David Holmes, muun muassa Steven Soderberghin sävellysvastaavana tunnettu dj.

22.9. klo 14.00 Kinopalatsi 7
24.9. klo 18.30 Kinopalatsi 7

Grandma Lo-Fi
(Amma Lo-Fi, Islanti 2011)
O: Orri Jónsson, Kristín Björk Kristjánsdóttir, Ingibjörg Birgisdóttir.
P: Sigrídur Níelsdóttir

  

Viime vuonna menehtynyt Sigrídur Níelsdóttir on kulttisuosiota nauttiva artisti kotimaassaan Islannissa. Dokumentin kuvaamisen aikoihin hän oli kahdeksankymppinen harmaapäinen mummo, joka soitteli kiippareita ja nauhoitteli ääniä keittiössään. Soittamisen hän oli aloittanut vasta seitsemisen vuotta aiemmin.

Jotain elektropopparin suosiosta kertoo sekin, että hänestä kertovan dokumenttielokuvan ovat ohjanneet nuoret muusikot ja visuaaliset taiteilijat. Suureksi osaksi kaitafilmille kuvatun elokuvan kotikutoinen kerronta jatkaa Níelsdóttirin villasukka-estetiikkaa. Filminpätkiä koristavat animaatiot ovat hellyttävän naiiveja, aivan kuin Níelsdóttirin kuvakollaasitaide.

Vain hieman yli tunnin mittainen dokumentti näyttää, kuinka Níelsdóttir nauhoittaa musiikkinsa 70-vuotislahjaksi saamillaan stereoilla c-kaseteille ja kuinka hän tekee helikopterin ääniä käsivatkaimella. Musiikin tekeminen ei ole välineistä, iästä tai nuotinlukutaidosta kiinni, kuten dokumentti riemukkaasti todistaa.

26.9. klo 18.30 Andorra
29.9. klo 14.00 Andorra

Knucklebonehead
(Suomi 2012)
O: Oskari Pastila
P: Oskari Martimo

  

Nupit kaakkoon –kokonaisuuden suomalaisesta annista vastaa kahden Oskarin elokuva. Oskari Pastilan ohjaama dokumentti kertoo rokkipoppoo Knucklebone Oscarin pääjehusta, Oskari Martimosta. Martimossa on tosin yksinäänkin aineksia kahdeksi Oskariksi, toinen on essu päällä touhuava perheenisä ja toinen kitaroita hajottava rokkitähti.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde –asetelma on koko elokuvan pohjana. Martimo purkaa lavan ulkopuolella psykiatreille tuhoamisvimmaansa, mutta kiertueella mies kittaa viskiä, miettii uusia tapoja hajottaa instrumenttejaan ja toteuttaa ne. Iso osa dokumentista sijoittuu bändin Kiinan kiertueelle, jossa bändi elää yli budjetin ja puhuu vakavia, minkä riehumiseltaan ehtivät.

Kamera seuraa Martimoa erittäin todentuntuisista hetkistä lavastetun oloisiin tilanteisiin. Kokonaisuus on tarkoituksellisen kaksijakoinen, huuruinen ja paikoin epätodellinen – ja sellaisena kiinnostava, vaikka minkään sortin tolkkua Martimon persoonaan ei saada.

21.9. klo 18.15 Andorra

Lisää Nupit kaakkoon -elokuvia täältä. 

Ei, sillä ei ole mitään väliä onko elokuva miehen vai naisen ohjaama. R&A -ennakkojen toinen osa nyt vain sattuu olemaan naisten ohjaamien leffojen kavalkadi.

Electrick Children
(USA, 2012)
O: Rebecca Thomas
N: Liam Aiken, Rory Culkin, Julia Garner, Bill Sage

  

Varokaa teinit, rockmusiikista voi tulla raskaaksi – ainakin salaa kasettinauhurilta kuunnellusta Blondien Hanging on the Telephone -coverista.

No miten voisikaan tietää, mistä lapset tulevat, jos on kasvanut niin sanotusti puskassa, kuten 15-vuotias Rachel (lumoava Julia Garner) Utahin tiukassa mormoniyhteisössä.

Hurskaan perheen maailma menee sekaisin, kun siveyden perikuva Rachel tulee yllättäen raskaaksi. Rachel vannoo, että kyseessä on neitseellinen hedelmöittyminen, jonka siemenen kylvi rockmusiikki.

Muu perhe, etenkään Rachelin pastori-isä, ei ole yhtä vakuuttunut ihmeestä. Syyttävä sormi osuu Will-veljeen, jonka äiti on löytänyt keskellä yötä painimasta Rachelin kanssa jumalallisen kasettinauhurin herruudesta. Veli häädetään yhteisöstä ja Rachel yritetään nopsaan naittaa kunnolliselle mormonipojalle.

Rachel joutuu valitsemaan perheen määräysten ja sydämensä äänen välillä. Tien suunnan voi arvata – pakomatkan päämääräksi valikoituu Las Vegas, josta Rachel lähtee etsimään lapsensa isää, nauhalla laulanutta ääntä.

Viaton lettipää veljineen tupsahtaa pinkissä puuvillamekossaan syntisen Las Vegasin neonvalojen keskelle, todellisuuden toiseen ääripäähän. Kaksikko tutustuu epäonniseen Clydeen (Rory Caulkin) ja tämän trash metal -bändiin. Pojat tarjoavat tulokkaille intensiivisen perehdytyksen modernin maailman karheampaan puoleen. Mukaan mahtuu reippaasti nurjaa huumoria.

Naiivi ja viaton mormoninuori huumeiden, viinan ja irtosuhteiden paratiisissa saattaisi kirvoittaa kliseisiin maailmat törmäävät -asetelmiin. Ohjaaja Rebecca Thomasin debyyttielokuvan isoja plussia onkin vastakkainasettelu mormoniyhteisön ja Las Vegasin nuorisokulttuurin välillä ilman yksinkertaistavia tuomioita siitä, kumpi on moraalisesti ”parempi” tapa elää. Rachelin naiivius vaikuttaa aidolta, eikä sillä mässäillä. Kiitos Thomasin oman, tosin ei yhtä fundamentalistisen, mormonitaustan.

Rachel ja Clyde, moderni Maria ja Joosef, löytävät toisensa ja rakastuvat. Elokuva pitää otteessaan pitkälti Rachelia näyttelevän enkelimäisen Julia Garnerin ansiosta. Myös Rory Caulkin vakuuttaa angstisena teinipoikana.

Harmi vain, ettei herkullinen lähtökohta kehity huippuunsa. Elokuvan rakenne hieman hajoilee kohti katsojaa epätyydyttävää loppuratkaisua, joka voisi olla lainattu mistä tahansa romanttisesta teinileffasta. Asioista vihjaillaan vähän turhankin hienovaraisesti ja seksuaalisia viitteitä riittää: äidin provosoiva iltasatu, sininen kasettinauha, kirkkaanpunainen Mustang-avoauto… Paljon jätetään auki. Mitä tapahtui? Onko todellisuus paljon synkempi ja Rachelin vakaa usko vain epätoivoista menneisyyden kieltämistä? Pohdittavaa riittää loppuillaksi.

Anna-Sofia Joro

TI 25.9 18.30 Kinopalatsi 8
KE 26.9. 18.30 Kinopalatsi 8
TO 27.9. 16.00 Maxim 1

Work Hard Play Hard
(Saksa 2011)
O: Carmen Lossman

  

Saksalaisen Carmen Lossmanin palkitun ohjauksen nimi johtaa harhaan: dokumentissa ei seurata nykyajan toimistotyöläisten kuormittavaa arkea ja sen vastapainokseen vaatimia raskaita huveja. Itse asiassa koko työnteko jää taka-alalle, sillä dokumentin keskiössä ovat standardoidut tavat mitata ja kehittää työntekijöiden suoritusta.

Globaalien suuryritysten pääkonttorit ovat arkkitehtuuritoimistojen taidonnäytteitä, joiden tahdotaan ”heijastavan tiimihenkeä”, ”tarjoavan kodin tuntua bisnesympäristössä” ja ”välittävän ajatusta, ettei työ ei ole rajoite”. Mistä muusta lopulta kuitenkaan olisi kyse kuin tarkkojen rajojen määrittelemisestä tiloissa työskenteleville ihmisille.

Vaikka nykyaikaiset mobiililaitteet ja verkkoratkaisut sallivat työtehtävien suorittamisen ajasta ja paikasta riippumatta, on kasvokkainen ihmiskontakti korvaamatonta. Esiteltyjen toimistojen onkin tarkoitus tarjota kohtaamisia, jotka edistävät luovuutta ja innovaatioita liiketoiminnan hyödynnettäväksi.

Työympäristöjen suunnittelun lisäksi dokumentissa seurataan henkilöstön työnteon arviointiin ja kehittämiseen erikoistuneita konsultteja. Hupia tuo klassikko: pukumiehet viedään metsään tiimi- ja johtajakoulutukseen. Arviointikeskuksessa nuori markkinoinnin ammattilainen puolestaan latelee vastauksiaan kuin tenttikirjan hädin tuskin suljettuaan – kokeneemmat kollegat uskaltavat jo ottaa hiukan rennommin. Tauolla haastatellut räpläävät älypuhelimiaan ja valmistautuvat kuulemaan konsulttien tiivistelmän itsestään.

Dokumentti ei sinällään ole uutta vähänkään vastaavanlaisissa ympäristöissä työskennelleille, mutta voi pysäyttää uhraamaan ylimääräisen ajatuksen nykyihmisen absurdille arjelle. Lasiseinäiset toimistot, vaaleiksi kalustetut avotilat ja näköyhteys kerrosten välillä luovat esitetyissä konttoreissa futuristista tunnelmaa. Kamera kiertää tyhjiä neuvotteluhuoneita ja halleja painostavan äänimailman soidessa taustalla. Viihtyisäksi suunnitellut tilat tuntuvatkin etäisiltä, jopa aavemaisilta. Hetkittäin tuntuu, kuin katselisi Kubrickin Avaruusseikkailua.

Eira Heinämies

LA 22.9. 16.15 Dubrovnik (Andorra)
SU 23.9. 14.15 Dubrovnik (Andorra)
TI 26.9. 12.00 Kinopalatsi 8

Chicken with Plums
(Poulet aux prunes, Ranska–Belgia–Saksa 2011)
O: Marjane Satrapi & Vincent Paronnaud
N: Mathieu Amalric, Maria de Medeiros

  

Paronnaud–Satrapi-työparin yhteinen esikoinen oli jälkimmäisen sarjakuvaan pohjaava Persepolis (2007). Satrapin sarjakuva on myös tämän elokuvan taustalla, mutta tällä kertaa emme näe taiteilijan piirrosjälkeä imitoivaa animaatiota vaan eläviä näyttelijöitä. Lopputulos on yhtä onnistunut.

Lahjakas viulisti Nasser Ali Khan (Mathieu Amalric) päättää kuolla. Syy selviää pitkin elokuvaa, joka kattaa Ali Khanin viimeiset päivät sekä takaumien kautta suuren osan hänen menneisyyttään. Kuolonhoureet tuovat mukaan annoksen fantasiaa ja suuret poliittiset tuulahdukset hitusen realismia.

Kauniisti kuvattu elokuva on pohjimmiltaan melodraamaa, mutta siitä uupuu turha totisuus. Ali Khanin tuska välittyy nostalgian ja melankolian pehmentämänä.

Kaisu Tervonen

SU 23.9. 21.00 Maxim 1
MA 24.9. 16.00 Maxim 2
KE 26.9. 18.30 Maxim 2

My Brother the Devil
(Iso-Britannia 2012)
O: Sally El Hosaini
N: James Floyd, Fady Elsayed, Saïd Taghmaoui

  

Brittidraama sijoittuu Itä-Lontooseen, jossa kaksi egyptiläistaustaista veljestä elää vanhempiensa kanssa. Rashid (James Floyd) on huumekauppaa käyvä rikollisen alku, ja pikkuveli Mo (Fady Elsayed) haluaa olla kuin isoveljensä. Vakavan välikohtauksen myötä Rashid alkaa kuitenkin ottaa etäisyyttä jengiinsä, mikä tekee tilaa pikkuveljelle.

Sally El Hosainin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva pitää yllä jännitystä, vaikka kääntyileekin melko ennalta-arvattavia polkuja. Tyylikäs kuvaus ja lavastus sen sijaan väistävät kliseet huojuvasta käsivarakamerasta betonilähiön nuhjuisissa nurkissa.

Raikkaalta tuntuvat myös näyttelijöiden kasvot, joista aiemmin tuttu on oikeastaan Rashidin uutta toveria näyttelevä Saïd Taghamaoui.

Kaisu Tervonen

PE 21.9. 21.15 Kinopalatsi 10
LA 22.9. 14.15 Kinopalatsi 10
TI 25.9. 21.15 Kinopalatsi 10

Your Sister’s Sister
(USA 2011)
O: Lynn Shelton
N: Emily Blunt, Rosemarie DeWitt, Mark Duplass

  

Romanttinen komedia ei tästä luontevammaksi enää käy. Mutta se ei tarkoita, etteikö mukaan mahtuisi epämukavia tilanteita. Koko elokuvan lähtökohta on sellaisessa.

Kolmenkympin rajapyykin ylittäneet Iris (Emily Blunt) ja Jack (Mark Duplass) ovat parhaita ystäviä, minkä takia Iris usuttaa veljensä kuolemaa potevan Jackin perheensä mökille kokoamaan itseään.

Mökillä on kuitenkin toinenkin surutyötä tekevä, Iriksen sisko Hannah (Rosemarie DeWitt), joka on juuri jättänyt seitsemän vuoden suhteen. Hannah ja Jack päätyvät tequila-pullollisen jälkeen sänkyyn, mikä tekee Iriksen yllätyssaapumisesta seuraavana aamuna vähintäänkin kiusallisen.

Blunt, Duplass ja DeWitt ovat indiedraaman kantava voima. Heidän näyttelijätyönsä ei näytä työltä ollenkaan. Samaa aitouden fiilistä dialogissa, joka siirtyy sujuvasti pannareista puhkottuihin kondomeihin.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Lynn Shelton tekee fiksusti kömpelöä ihmissuhdesoppaa.

Kaisu Tervonen

21.9. klo 16.00 Bio Rex
23.9. klo 18.45 Maxim 2
29.9. klo 16.00 Bio Rex

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.