Jytätrion esiintyessä liekeissä ovat soittajat ja kuulijat, joskus myös soittimet.
Takanani on lähes kaksi viikkoa kestänyt tiukka työputki. Siltikään en edes miettinyt vaihtoehtoa, ettenkö olisi taivaltanut perjantai-iltana Elmun Baariin Stupido-klubille, jonne Tampereelta saapuisivat jytäämään Jukka Ja Jytämimmit lämmittelijöinään Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet.
Jukka Ja Jytämimmit koostuu laulaja-kitaristi Jukka Nousiaisesta, basisti Mara Ballsista (Maria Mattila) ja rumpali Raaka-Ginistä (Sini Mäenpää). Bändi on perustettu viime vuonna ja noussut median lemmikiksi raketinlailla. Heistä kirjoitetaan paljon ja keikkarintamalla eletään aktiivista aikaa.
Jutustelua bändistä ei ole voinut vältellä median ulkopuolellakaan. Sävy on pääosin palvovaa. On kuitenkin alkanut suuresti sapettamaan miespuolisten henkilöiden minulle heittämät kommentit: ”No Jukka on sellainen rokkijumala… Jukka on ilmiömäinen, Suomen musamaailman uusi messias… No ne mimmit sitten, kumpaa niistä se Jukka rakkaudellisesti hoitelee, vai molempiako? … Ne Jytämimmit vähä veivaa siellä niitä soittimiaan, onhan ne kuumia, mutta Jukka on Jukka.”
Feministisydämeni vuotaa verta. Mitä ihmettä? Olisivatko kommentit toisenlaisia, elleivät Jytämimmit olisi niin hyvännäköisiä tai olisivatkin soittotaidoiltaan yhtä lahjakkaita kuin nyt, mutta jytäjätkiä? Käsittämätöntä.
Lämmittelijöiden ollessa lavalla Nosturin alakerrassa Elmun baarissa mietin huolissani, mikä tätä yleisöä vaivaa: jengistö seisoi hevosenkengän muotoisessa kiemurassa jäykkyyttä uhkuen. Lämmittelyakti teki kuitenkin tehtävänsä ja kuulijoiden kinttuosastolla oli huomattavissa tanssiliikkeitä. Jukka Ja Jytämimmien aloitellessa rytistystään sali oli täysin valmis jytäämään!
Laulaja-kitaristi Jukan lavatouhuaminen oli jälleen ennalta-arvaamatonta ja siksi niin kiehtovaa. Aivan kuin joku voimakas noitavoima häntä liikuttelisi: yleisömereen sukeltelua, kitara pään päällä, kitara siellä, kitara täällä, välistä hän on makaamassa maassa, välistä syleilemässä seinää. Vaatteet hän kuitenkin malttaa Jytäkeikoilla pitää yllään, toisin kuin toisen bändinsä Räjäyttäjien keikoilla.
Mutta entäpä Jytämimmit?
Tuo heidän in your face -asenteensa vetoaa supermagneetin lailla. Raaka-Gini paukutti hiukset liehuen rumpujaan sellaisella intensiteetillä, että hänen rinnallaan suurin osa rumpaleista kalpenee. Ja Mara Ballsin bassonraavinta? Ei voinut kuin haltioitua kokonaisvaltaisesti hänen revitellessään upeat saappaansa suhisten.
Ovatko karkeita sanojaan Jytämimmeistä heittäneet miehet keski-ikäisiä, omat rokkihaaveensa romukoppaan heittämään joutuneita mimmien uskomatonta lavakarismaa ja musikaalisuutta kadehtivia tyyppejä?
Bänditrion sisäinen, keskinäinen kemia on taianomaista ja säkenöi yleisöön saakka. Kuin yhteenhitsautunut jytätehdas. Ainutlaatuista. Nerokasta. Vaaran tuntua. Joka soluun tunkeutuvaa rokkimätkettä. Ekstaattista!
Aika ajoin keikalla minua alkoi hivenen stressaamaan edessäni nyrkkiään vinhasti veivaava miekkonen, jonka kyynärpään lävähtämistä naamaani jouduin aktiivisesti väistelemään. Poskessani oli jo ruhje tukkani käherrysepisodista aikaisemmalta viikkoa, enkä halunnut lättyyni lisää elämän merkkejä. Yritin kuitenkin ymmärtää tuota ihmistä. Aivan normaalia tällä keikalla jytähtää moisella antaumuksella!
Jytäkesä 76:n soidessa tajusin: nyt alkoi myös minun kesäni. Aurinko sisuksissani syttyi. Keikan lopuksi syttyi myös Jukan kitara pieniin lieskoihin. Konkreettisesti. Lähestyvä täysikuukin hymyili ihanasti käveltyäni ulos Nosturin alakerrasta kohti pimeitä Hesan katuja. Olin liekeissä minäkin.
Kirjoitellessani kuuntelin Tame Impalaa.
Jaa:
