Spinefarm / Universal
Synkkien setien vahva nykyvire saa jatkoa.
Vakava suositus: Näitä Killing Joken uudempia levyjä ei kannata kuunnella krapula-aamuina. Sen verran lujasti läsnäolevaksi Jaz Coleman huutaa vainoharhaisen ahdistuneen maailmankuvansa.
Kuten Colemanin johtamaa bändiä seuranneet tietävät, tämä nykyinen 2000-luvun Killing Joke on alkuperäiseksi palautuneesta kokoonpanosta huolimatta musiikillisesti aivan toinen yhtye kuin se 80-luvun post-punk -suuruus. MMXII jatkaa tasan tarkaan siitä, mihin vuoden fantastisen voimakas 2010 Absolute Dissent -albumi jäi.
Levy vyöryy eteenpäin raskaiden, industrial-metallisten riffien kuljettamina ja kertosäkeissä Coleman sitten lähinnä lausuu pari sanaa hiukan painokkaammin (Fema Camp). Vaihtelua kokonaisuuteen tuovat kuutosraita In Cytheran ja sitä seuraavan Primobilen kevyempi, melodisempi, lähes synapophenkinen ote (etenkin jälkimmäinen voisi vähän vähemmällä huudolla olla uudempaa Depeche Modea), sekä avausraita Pole Shiftin hidas, eeppinen maalailevuus.
Ihan Absolute Dissentin tasoinen jytky ei Colemanin tämänkertainen maailmanloppuvisio sentään ole. Rapture, Colony Collapse ja Trance junnavat yksinkertaisesti melodiattoman tylsästi, mitä korostaa soundimaailman täysi ennakoitavuus. Mitään varsinaisen uuden kuuloista MMXII ei tarjoa.
Silti albumi on vahva, viriili, vihainen ja vakuuttava osoitus punk-setien taaksepäin katselemattomasta asenteesta ja järkähtämättömästä visiosta. Oikeassa mielentilassa (joka siis, korostan, ei ole krapula) MMXII on voimaannuttava, taisteluhenkeä nostattava mielenpiriste. Tuossa pari riviä aiemmin tuli keksittyä neljä v-kirjaimella alkavaa adjektiivia. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että levy on neljän tähden arvoinen.
Kuuntele MMXII