Kuninkaan puhe – Uusi Sylvi

David Seidler – Kari Heiskanen: Kuninkaan puhe

N: Carl-Kristian Rundman, Pertti Sveholm, Vuokko Hovatta, Eija Vilpas, Rauno Ahonen, Jari Pehkonen, Iikka Forss, Kirsi Karlenius
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatteri 15.3.2012

 star-6661598star-6661598star-6661598 

Kaupunginteatterin näyttämöllä välittyy kuninkaan ahdinko mutta ei hänen asemansa.

Kun siihenastisen suurvallan tuleva hallitsija änkyttää ajankohtana, jolloin maailmaa valloittaa demoninen puhuja, eletään näytelmäkirjailijaa kiihdyttävää historiallista hetkeä.

Tällainen hetki osui 1930-luvun loppuun. Hitler pauhaa maailman megafoneissa ja Englannin tulevalla hallitsijalla, Yrjö VI:lla, on paha puhevika. Siirtomaavallan mureneminen saa häkellyttävän konkreettisen ilmauksen.

Näytelmähän siitä sitten syntyi, David Seidlerin Kuninkaan puhe. Vaikka emme siitä kyllä mitään tietäisi ilman Tom Hooperin oivallista, Oscareilla kuorrutettua elokuvaa.

Tilanne on draaman kannalta kutkuttava. Juuri kruunattu kuningas Edward, Yrjön veli, luopuu kruunusta (eronneen! amerikkalaisen!) naisen vuoksi ja hiljaiseloon kasvanut Yrjö joutuu vastoin tahtoaan hallitsijaksi.

Juuri kun Englanti on joutumassa sotaan. Aikana, jolloin hallitsijan julkinen, reaaliaikainen puhetaito on äärimmäisen tärkeää; aikana ennen televisiota.

Yrjö oli klassinen tapaus. Isä pompotti ja veli kiusasi. Yrjö ei ollut veljensä tavoin reipas ja sosiaalinen vaan hiljainen yksinviihtyjä. Hänet jätettiin ulkopuolelle. Hän alkoi jännittää ihmisten seurassa. Hän alkoi änkyttää. Tuleva kuningataräiti Elisabeth kuitenkin ihastui Yrjöön ja lopulta hänet pelastikin. Vei muutaman katastrofaalisen puheyrityksen jälkeen miehensä puheterapeutille.

Tämä kaikki selviää niin luokkayhteiskunnan merkkejä kuin henkilöhistorian kipupisteitäkin taitavasti esiintuovassa, hienostuneessa elokuvassa, jonka pääosissa loistavat Colin Firth ja Geoffrey Rush. Myös ”se kahdesti! eronnut amerikkalainen”, Wallis Simpson asetetaan paikalleen, tylysti ja tarkasti.

Tässä vaiheessa astumme Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomoon. Kari Heiskanen ohjaa näytelmästä version, jonka pääosissa ovat Carl-Kristian Rundman ja Pertti Sveholm. Näyttämöllä ja katsomossa on meitä tasavaltalaisia.

Meiltä puuttuu – siis kaikilta – jotain, jolla esiintuoda tätä rivien väliin kirjoitettua, sanattoman kielen draamaa. Ymmärrämme toki yksityishenkilön ahdingon. Ja ymmärrämme historiallisen tilanteen; Hitlerin taidokas demagogia vs. Yrjön takeltelu. Kiusattu ihminen yhtäkkiä valokeilassa, jossa vastapuoli suorastaan paistattelee. Tämä taso Heiskasen versiossa toimiikin hyvin. Suuri, lähes autio näyttämö korostaa vetäytyvän miehen vaikeaa osaa kansakunnan silmätikkuna, Adolfin huutaessa taustalla.

Mutta entä se kuninkaalliseen julkisuuteen liittyvä kaikki muu? Se mistä me tasavaltalaiset emme mitään tiedä. Se, josta vaikka Länsi-Göötanmaan uusi herttua, Daniel, osaisi kertoa? Kaikki se alamaisuus ja ylemmyys ja ne pienet merkit – eleet, ilmeet, aksentit – joilla osoitetaan syntyperään perustuvat asetelmat ja joiden avulla koko yhteiskuntarakennelma pysyy kasassa?

Sen kanssa on kaupunginteatterissa vaikeaa. Näyttämöltä puuttuu tasoja ja katsomossa vallitsee tietynlainen välinpitämättömyys. Emme me hätkähdä edes, kun puheopettaja laskee kätensä tulevan kuninkaan olkapäälle. Näytämöllä taas ei tätä elettä lukuunottamatta tiedetä, miten näytelmän olennaista piirrettä, luokkaristiriitaa, kuvattaisiin ja esitettäsiiin uskottavasti. Sitä, että siniverinen joutuu turvautumaan tavallisen (australialaisen! muistakaa maan orjahistoria!) ihmisen apuun voidakseen hoitaa kunnialla sitä ainoaa tehtävää, joka hänen syntymässä saatuun poliittiseen valtaansa enää kuuluu.

Miten osoittaa meille tasavaltalaisille, että tässä on kyse syvistä ja perityistä ja ylittämättömistä asioista, ei vain turhantuntuisten pokkurointien baletista?

Sellaiseen kun väistämättä vähän joudutaan. Näyttelijät joutuvat tyypittelemään sen sijaan että levollisesti ilmentäisivät (vrt. Downton Abbey). Touhutaan sujuvasti mutta tyhjänpuhuvasti, kun pitäisi antaa painokkaasti putoavia iskuja. Kuninkaan yksinäisyyden oiva kuva, suuren näyttämön loputon autiuskin, vain korostaa tehtävän mahdottomuutta.

Laajan lavan yli riennetään ehtimiseen ja kerkeästi, ja energiaa kuluu. Mutta mitä tällä rientämisellä saadaan kerrottua?

Heiskanen kertoo intiimin ongelman tarinaa etäältä nähtyinä kuvina, nokkelin siirtymin.  Toki Carl-Kristian Rundman ja Pertti Sveholm pääosissa ovat varsin oivallisia. Teksti antaa heille siihen myös mahdollisuuksia. Sveholm on sopivan rehevä, Rundman ahdistunut, jopa koskettava. Mutta emme pääse kuninkaan iholle emmekä puheopettajan huoneen nurkkaan vakoilemaan. Joudumme tyytymään tietoon sen sijaan, että saisimme kokea. Ja kun meiltä sitten puuttuu syvä ymmärrys tämän kaiken aidosta merkityksellisyydestä, jää katsomiskokemus myös etäiseksi.

Sujuvaa ja melko näyttävää, siinä kaikki.

Vaan eipäs aivan. Eipäs sanota me, kun ollaan minässä.

Ensi-iltayleisö ja erityisesti miehet puhkeavat taputuksiin ja bravot kaikuvat salissa. Tieto, ajatus kuninkaan kokemuksen vaikeudesta ja aavistus näyttelijöiden taidoista riittävät tällä erää kaupunginteatterin katsomossa, entisen Kansanteatteri-Työväenteatterin uskollisen katsojakunnan pyhätössä.

Carl-Kristian Rundman, David Seidler, Helsingin kaupunginteatteri, Kari Heiskanen, Kuninkaan puhe, Yrjö VI