Tom of Finland – Uusi Sylvi

(Suomi 2017) O: Dome Karukoski N: Pekka Strang, Lauri Tilkanen, Jessica Grabowsky, Taisto Oksanen Ensi-ilta 24.2.2017

 star-1841136star-1841136 

Kuvittaja Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin tie kansakunnan kaapin päälle on ollut nopea – harva tiesi häntä vielä 1990-luvullakaan. Ylpeiden ja iloisten homomiesten kuvista on tullut ikonisia, ja samalla Laaksonen tuli antaneeksi kokonaiselle ihmisryhmälle sukupuoli-identiteetin.

Kyse ei ole mistään vähäisestä asiasta, mutta silti voi sanoa, että Touko Laaksonen (1920–1991) oli parhaimmillaankin vain hyvä mainospiirtäjä. Hänellä oli kyllä täysin tunnistettava tyylinsä, mutta mistään suuresta taiteesta ei ole kyse. Tom of Finlandin piirrokset ovat sen verran helposti lähestyttäviä, että ne sopivat (tai ainakin osa niistä sopii) hyvin kahvipaketteihin ja kangaskasseihin. Jos tuoteperhe vielä laajenee, voidaan puhua uudesta Muumi-ilmiöstä. Ei kestä kuin kymmenisen vuotta, kun ihmiset ovat yhtä kyllästyneitä kuviin kuin Unikkoihin.

Tässä muumistumisprosessissa yksi suurimpia merkkipaaluja on elämäkertaelokuva Tom of Finland, joka on osa virallista Suomi 100 vuotta -ohjelmaa. Sen ohjannut Dome Karukoski tunnetaan ajankohtaisista ja helposti katsottavista elokuvistaan, ja helposti katsottava on myös Tom of Finland.

Aleksi Bardyn käsikirjoitus vain tekee saman virheen kuin niin moni muukin suomalainen elämäkertaelokuva: se kertoo ihmisen koko tarinan, vaikka jäntevämpiä ja kiinnostavampia tarinoita olisi saanut keskittymällä johonkin yhteen ajanjaksoon tai teemaan. Nyt niitä – jälleen kerran – juostaan läpi kahden tunnin ajan, ja elokuvassa on myös kömpelöitä siirtymiä.

Kömpelöimmässä kohtauksessa siirrytään ajassa 20 vuotta eteenpäin ja toiselle puolelle maailmaa, Kaliforniaan. Tämä on tehty, jotta Tom of Finlandin koko tarina voitaisiin kertoa, koska vain siten on saatu mukaan Tom of Finlandin uskomattoman laaja suosio Yhdysvalloissa. Parempi elokuva olisi tullut keskittyneemmästä tarinasta. Kuinka koskettava elokuva olisi voinut tulla vaikkapa 1980-luvun aids-epidemiasta ja Touko Laaksosen voimattomuuden tunteesta sen edessä!

Tom of Finlandin pitäisi olla myös nostattava kertomus miehestä, joka oppii ymmärtämään vastuunsa ja tekee kaikkensa, jotta hänen edustamansa alakulttuuri hyväksyttäisiin. Kun Touko Laaksonen elokuvan loppukohtauksessa nousee estradille, hän sanoo vain: ”Okay, boys.” Ehkä suomalaisesta miehestä ei vain saa aikaiseksi nostattavia loppukohtauksia.

Sama tunteettomuus ja elettömyys vaivaa muutakin elokuvaa. Siinä on hetkensä, jolloin katsoja voi samastua hahmoihin, mutta enimmäkseen heidän tarinansa vain soljuu eteenpäin tekemättä kummoista vaikutusta. Homojen vainoaminen tuntuu loppujen lopuksi ulkokohtaiselta. Touko Laaksosen rakkaus ei oikein koskaan tunnu rakkaudelta, suhde Lauri Tilkasen esittämään tanssijaan on paria kohtausta lukuun ottamatta pelkkää ulkokohtaista söpöilyä.

Ainakaan se ei tunnu himolta tai kiimalta. Touko Laaksonen sanoo elokuvassa, että jos hänellä seisoo, kun hän piirtää, kuva on onnistunut. Dome Karukoski ei kuitenkaan koskaan näytä himoa tai kiimaa – kenelläkään ei taatusti seiso elokuvan aikana. Ainoa kohtaus, jossa eroottinen halu tulee lihaksi, nähdään lupaavassa alussa, jossa sodassa palveleva Touko Laaksonen näkee lihaksikkaan miehen tulevan ylös avannosta. Lähikuvassa nähdään, miten Laaksosen hengitys melkein salpautuu.

Muissa kohtauksissa ähistellään puskissa.

Tom of Finland onkin korostetusti heteron heteroille tekemä elokuva. Se on koko perheen elokuva, jota 12-vuotiaankin voi viedä katsomaan. Elokuvassa nähdään vain yksi kyrpä, vaikka kyrvät ovat oleellinen osa Tom of Finlandin taidetta – ja sekin, nopeasti ohimenevä kohtaus on enemmän koominen kuin eroottinen.

Kiitos ajatuksista ja kommenteista Veikko Halmetojalle.

Dome Karukoski, elämäkertaelokuvat, elokuvat, Tom of Finland, Touko Laaksonen