Kuvat: Emma Suominen
Kymmenen tuopin haastatteluun lupautunut Leea Klemola neulookin ryyppäämisen sijasta sukkaa. Neuloessa Klemola kertoo Sylville muun muassa eläimistä, Grönlannista ja maaseudun tulevaisuudesta.
”Kallion siisteimmäksi baariksi” luonnehditun Bar MuCavan oven takana pakkastuulessa hytistessäni mietin, miten tulen selviämään illasta. Olen sopinut sunnuntai-iltapäivälle heti kello kolmeksi kymmenen tuopin haastattelun ohjaaja-näyttelijä-käsikirjoittaja Leea Klemolan kanssa, joka on paitsi tunnettu mieleenpainuvista elokuvarooleistaan, omaleimaisista näytelmistään sekä voimakkaasta karismastaan, mutta mielikuvani mukaan myös kyvystään kestää alkoholia paremmin kuin muut kuolevaiset.
Hämmästykseni on suuri, kun Klemola sisään tullessaan lausuukin: ”Oliko tämä se kymmenen tuopin haastattelu? Ei tee mieli juoda. Harjoituskaudella ja ensi-iltajuhlissa tuli juotua ihan tarpeeksi.”
Hän tilaa kahvin ja veden, ja kysyy, häiritseekö minua, jos hän neuloo haastattelun ajan sukkaa. Eipä tietenkään. Itse otan oluen, ja rentoudun hieman.
Kutomisen politiikasta
Olen käynyt edellisenä iltana Kansallisteatterissa katsomassa Klemolan ohjaaman sekä yhteistyössä veljensä Klaus Klemolan kanssa käsikirjoittaman Maaseudun tulevaisuus -näytelmän. Esityksessä tehdään käsitöitä Maksimi Kuorikosken kirkon kryptassa. Yleisölläkin on lupa ottaa puikot käteen esityksen ajaksi.
Maaseudun tulevaisuudessa pohjoisesta on tullut paikka, jonne tuotantoeläimet tulevat viettämään eläkepäiviään. Maksimi Kuorikoski, ruotsinlaivan entinen rumpali, on käynyt šamaanikurssin, löytänyt voimaeläimen, ja lähtenyt sen käskystä maalle lampuriksi.
Näytelmä nostatti otsikoita ennakkonäytöksistä kävelleiden katsojien takia. Osa tuohtui alastomuudesta, osa kiroilusta, osa siitä, että näyttämöllä nähdään ihmisen ja vuohen rakkauden hedelmä.
Minua nuo asiat eivät shokeeranneet. Olen nähnyt raisumpaa menoa ylioppilasteattereiden lavalla. Ehkä kyse onkin juuri siitä, paikasta: Kansallisteatterista ja sen ”vakioyleisöstä”. Mitä mieltä Klemola on kohusta?
”On aika harvinaista, että olisi yksi elementti, joka voisi loukata – kiroilu, tai alastomuus. Luulen, että on enemmän kyse muodosta. Jos odottaa perinteistä juonta, niin tässä esityksessä on paljon sellaista, joka voi tuntua kaoottiselta. Isoja joukkokohtauksia ja paljon yhtäaikaista puhetta. Ennakkonäytöksissä minäkin olisin kävellyt ulos! Ei siitä voinut tajuta kukaan mitään silloin. Se oli ihan kesken. Vihaan ennakoita. Kukaan ei voi käsittää, kuinka kesken esitys vielä ennakoissa on. Se voi näyttää valmiilta, mutta ei se ole. Esitys ei vielä ole kasvanut täyteen mittaansa.”
”Mutta kuuleman mukaan tässä vähän poikkeuksellista on se, että esityksistä on lähtenyt kesken pois vanhempia todella vihaisia, noin viisikymppisiä miehiä.”
Miksi juuri viisikymppisiä miehiä?
”Se saattaa olla se kutominen. ’Täällä pyöritään miten sattuu, kaikki miehet perkele itkeskelee ja kutoo’. Jos jollakin on jonkinlainen käsitys maskuliinisuudesta, niin se voisi olla, että se mieskuva jotenkin provosoi. Sitä on vaikea kääntää päinvastoin sitä sukupuoliaspektia. Vähän sama kuin jos joku mies imettäisi baarissa. Mikä voisi loukata minun naiseuttani miehen tekemänä, niin ehkä se, että mies imettäisi baarissa.”
Eläinten esittämisestä
Kulautan olutta kurkkuuni. Meinaan jäätyä, kun unohdan mitä olin ajatellut kysyä seuraavaksi. Vilkaisen muistikirjaani ja silmääni sattuu virke: ”Missä porsaat?”.
Pohjustan kysymykseni polveilevalla, mutta ohuehkolla, analyysillä esityksen eläinoikeusteemoista; Maaseudun tulevaisuudessa kysytään, miksi koira ei ole eläin, vaan ihmisen paras ystävä. Missä kulkee tuotantoeläinten ja kotieläinten raja? Kotieläimiä ei syödä.
Näyttämöllä nähdään viiden ihmishahmon lisäksi hevosia, koiria, yksi alkoholisoitunut lammas, vuohi, pässi, kukko ja hevosen sielu. Kysyn, miksei näytelmässä esiinny yhtään lehmää tai sikaa, Suomen maatalouden keskeisimpiä tuotantoeläimiä.
”Aluksi lähtökohtana oli, että kaikki näyttelee hevosia. Ei mitään ihmisrooleja, pelkkiä hevosia. Hevonen on tietyllä tavalla ollut niin monessa roolissa ihmisen käytössä. On sotahevosia, villihevosia, terapiahevosia, esteratsuja, ravureita, työhevosia, sirkushevosia… Oli ylipäätään halu päästä ihmisrooleista kokonaan eroon. Pyrkimys oli kuitenkin, että ne hevoset pitäisi ottaa yksilöinä. Siitä oikeastaan tuli se, että jokaista lajia näyttämöllä edustaisi vain yksi eläin, ei lauma. Hevosia pystyi kuvaamaan yksilöinä, vaikka niitä olikin monta. Siat jäi pois ihan absoluuttisesti sen takia, että se, miten ihminen on välineellistänyt sikaa, on niin kauheata.”
Sikahan on tutkimusten mukaan älykkäämpi kuin koira. Silti sikaa käytetään maataloudessa kulutushyödykkeenä, kahlittuna karsinaan ja porsimishäkkiin.
”Sika herättää niin paljon tunteita, että… Että pystyisi oikeasti kuvamaan niitä eläimiä jostain muusta kuin uhrilähtökohdasta käsin. Ja kun meidän tulokulma on se, että kannatetaan että ihmiset ja eläimet tekisivät yhdessä töitä. Esimerkiksi mongolialainen systeemi, että ihmiset vaeltavat eläinten perässä, on minun mielestäni helvetin hieno asia. Ihmisen pitäisi pystyä tarjoamaan ihmisarvoinen elämä niille eläimille sen aikaa kun ne elävät. En ole missään nimessä sitä mieltä, että me emme saisi syödä ollenkaan lihaa tai että eläimiä ei saisi käyttää. Päinvastoin. Kaikki osat eläimestä pitäisi syödä, loppuun saakka. Olen vaan sitä välineellistämistä, esineellistämistä, vastaan. Mua ei haittaa, jos joku ihminenkin tulisi syötyä siinä vahingossa samalla”, Klemola toteaa.
Niin, eläinoikeusaktivismin piirissä kannibalismin ja eläinten syömisen rinnastaminen ei ole tavatonta. Jos syöt sikaa, söisitkö ihmistä? Liha on lihaa on lihaa?
”En usko, että ihminen on kesyttänyt mitään eläintä. Villinä eläminen on aika hurjaa. Uskon, että ne ovat sopimuksia, sosiaalistamisprosesseja, joissa ihminen ja eläin ovat molemmat muuttuneet. Ihminen tarjoaa turvaa, ja saa hyötyä eläimestä. Mutta tämä mihinkä tämä on mennyt… Pelkään, että me menetämme eläimet, jos emme ota niitä käyttöön. Eläin pitäisi samaan aikaan kohottaa jumalaksi.”
Kohottaa jumalaksi?
”Niin, meidän pitäisi pitää eläimiä jumalina. Niin kuin se vanha systeemi, kun eläimet olivat jumalia, me ihailimme niitä, niillä oli ominaisuuksia – ”
”- joita toivoimme myös itsellemme?” täydennän.
”Aivan. Näytelmässä Hattara-lammas kohotetaan ristille Kristuksen tilalle. Toiseuden tulisi olla palvonnan kohde, eikä halveksunnan. Siksi meillä ei ole sikoja näytelmässä. Ihminen on ollut niin paha sikaa kohtaan. Sika on kärsimyksen symboli. Kaikki me ajattelemme ensimmäisenä, kuinka kauhealla tavalla sikoja on kohdeltu. Jos meillä olisi ollut sika roolihenkilönä, niin en tiedä minkälainen marttyyri siitä olisi pitänyt tehdä – tai väkivaltainen hullu, niin kuin sellainen sotatraumatisoitunut.”
Kysyn ohjausprosessista eläinten esittämisen takana. Näyttämöllä on Jaska-niminen hevonen, eli Jukka Puotila esittämässä hevosta. Näyttelijät eivät laskeudu nelinjaloin kontilleen tai ääntele kuin eläimet, vaan puhuvat kuin ihmiset.
”Jo alun pitäen päätettiin, että eläimet puhuvat ja ihmiset ymmärtävät mitä ne puhuvat – ne ovat siis henkilöitä. Eläinrooleja ratkaistiin niin kuin ihmisrooleja. Koska enhän mä tiedä, miltä hevosesta tuntuu. En mä voi tietää muuten kuin yrittämällä kuvitella. Ikään kuin se ihminen olisi ollut siellä eläimen historiassa. Ikään kuin ihminen olisi kokenut sen eläimen historian. He näyttelevät hyvin vähän eläimiä. Ei ole mitään yhtenäistä linjaa, muuta kuin että ei täällä aleta mitään eläintä esittämään. Se on ollut ihan alusta pitäen selvää. Se menisi äkkiä semmoiseen lastensatunäytelmään.”
Eläinten syömisestä
Kysyn, uskooko Klemola ihmisten voivan elää hyväksikäyttämättä eläimiä.
”Varmaan jossakin mielessä ilman hyväksikäyttöä, mutta en usko siihen, että ihmiset voisivat elää ilman eläimiä. Luulen että ihmislaji on sellainen, että se kaipaa muita lajeja rinnalleen. Oikeasti uskon, että eläimet tekevät meistä ihmisiä. Luulen, että se on ihan kohtalokasta meille. On inhimillistä, että ihmiset haalivat ympärilleen eläimiä, kun sivilisaatio on johtanut sellaiseen pisteeseen, ettemme tavallaan enää tarvitse eläimiä, emmekä luonnostaan elä niiden kanssa – koska meillä on talot ja kerrostalot ja kaikki saatana. Koko se kyky eläytyä myös muihin – tiede halveksii sitä, että ’ihminen inhimillistää eläimiä’ ja näkee niissä kaikkia tunteita.”
Usein argumentoidaan ettei eläimillä ole sielua. Jos taas ajattelee, että eläimellä on sielu, niin ihmiset saattavat pitää lapsellisena.
”Luulen, että se että me luemme eläimiin samoja tunteita kuin meissä itessämme on, se on reitti eläinten luo. Uskon, että eläimillä on hyvin paljon samoja tunteita, tai niillä voi olla monia tunteita, mitä meillä ei ole ollenkaan. Varmasti on liskoillakin tunteita.”
Varmasti on. Kerron noudattavani vegaanista, eli täysin eläimetöntä, ruokavaliota parhaani mukaan. Syyni ovat eettisiä, ekologisia ja terveydellisiä. Klemola kertoo syövänsä lihaa, mutta vain vähän. Suurimmaksi herkukseen hän listaa raa’an kalan.
Kysyn onko Klemola koskaan metsästänyt. Hän kieltää.
Haluaisiko hän?
Klemola toteaa, ettei hän tiedä pystyisikö painamaan liipasinta, ellei siihen olisi hyvää syytä. Kuten, että eläin pitäisi päästää kärsimyksestään.
Olen itse miettinyt, pystyisinkö tappamaan eläintä, ja tullut johtopäätökseen, etten pysty enkä halua.
”On vaikeaa ottaa henki pois. Kun tehtiin se arktinen trilogia [Kokkola, Kohti kylmempää, New Karleby], vietimme pari kuukautta Grönlannissa. Olimme Nuukissa, ja sitten ihan siellä pohjois-Grönlannissa Qaanaaqissa kuukausi. Siellä koko sen kylän elinkeino pitkälti oli metsästäminen ja kalastaminen. Hylkeitä, jonkun verran jääkarhuja ja valaita. Hehän ovat itse tehneet sellaisen säädöksen, että valaita ei saa pyytää kuin harppuunoilla veneestä käsin. Valas ei ole niin helposti lahdattavissa. Se tavallaan estää sitä riistopyyntiä. Siellä kaikilla on suhde tappamiseen. Mutta samaan aikaan en oo missään nähny eläimiä kunnioitettavan niin paljon kuin siellä. Sama Mongoliassa, kun ihmiset oikeasti tarvitsevat niitä eläimiä pärjätäkseen. Kun he paimentavat niitä eläimiä, ei ole aitoja. Eläimet vapaaehtoisesti valitsevat ne ihmiset. Ihmiset puhuvat eläimistä persoonina. Ja siellä eläimestä käytettiin kaikki, kun se tapettiin. Ihan siis viimeistä piirtoa myöten.”
Arktisilla leveysasteilla (sukan varren kutominen etenee)
Kerron itsekin käyneeni Grönlannissa, itärannikon kylässä nimeltä Qulusuk. Kylässä asui nainen, joka piti yllä hylkeennahkaisten vaatteiden valmistuksen traditiota. Hän halusi pitää yllä perinnettä siitä, että kaikki osat eläimestä käytetään. Nainen sanoi pelkäävänsä, että nuoremmat polvet unohtavat sen.
Totean, että Grönlannissa kasvaa kutakuinkin vain yksi varpukasvi. Variksenmarjan tapainen, jota tarjoiltiin Qulusukissa hylkeenveren kera. Kyläläiset ampuivat myös jääkarhun ollessani siellä. Lihat jaettiin tasapuolisesti kyläläisten kesken, ja karhun nahka jätettiin aurinkoon kuivumaan. Sen näkeminen oli voimakas kokemus, herkistävä ja ahdistava. Muistan itkeneeni, mutten kerro sitä Klemolalle.
”En ole koskaan nähnyt siellä jääkarhua”, Klemola sanoo.
”Sieltä oli tosi vaikea tulla takasin. Mun oli hirveen vaikeeta ymmärtää, miksen jäänyt sinne. Oltiin tammikuun alusta helmikuun alkuun Qaanaaqissa. Siellä oli täysin pimeetä. Siellä oli kerran kuutamo sinä aikana. Valokuviakin piti ottaa, mutta ei siellä ollu valoa missään. Olen aina tykänny pimeydestä. Se tuntui niin kamalalta, kun palasi sieltä ja näki auringon. Kuin olisi pakotettu jostain ihanasta pussista ihmisten ilmoille. Tai osoitettu valolla johonkin luolan perälle.”
Keskustelumme ajautuu grönlantilaisten ihmiskäsitykseen: jokaisessa ihmisessä on hyvää ja pahaa, luotettavaa ja epäluotettavaa. Yhteisö on niin pieni, ettei ole varaa menettää yhtäkään sen jäsentä. Veljensä murhaajaa ei hylätä ulkopuolelle.
”Se teki valtavan vaikutuksen, että kaikki ovat tarpeellisia, kaikkia ihmisiä tarvitaan. Sietokykyä toisten ihmisten virheellisyydelle. Kun siellä oli niin pitkään, niin siellä rupesi itsekin armahtamaan itseään toisella tavalla. Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on se, että joutuu yhteisön ulkopuolelle. Siellä yritetään korjata ihminen niin, että hänet otetaan takaisin yhteisön jäseneksi. Sen takia siellä on avovankiloita. Vangit käyvät töissä, ja menevät yöksi vankilaan. Että he tavallaan kuntoutuisivat, ja pääsisivät takaisin yhteisön jäseniksi. Ihminen, joka on tehnyt teon joka rikkoo yhteisöä vastaan, on lähtökohtaisesti sairastunut – eikä parane sillä, että hänet laitetaan koppiin kahdeksi vuodeksi.”
Meidän yhteiskunnassamme rikoksentekijät ja mielenterveyspotilaat suljetaan helpommin ulkopuolelle. Pääsy yhteiskunnan ytimeen suljetaan.
”Joo, yhteisön jäseneksi takaisin pääseminen vaikeutuu. Grönlannissa ajateltiin, että ihminen on jo sairas, kun hän tekee rikoksen. Vaikeimmat tapaukset, kuten pedofiilit, lähetetään Tanskaan. Semmoiset, joita yhteisö ei enää pysty parantamaan. Varmaan aikasemmin ne on myös tapettu”, Klemola toteaa kolkosti.
Maaseudun tulevaisuus? (sukan varsi valmistuu)
Kysyn haluaisiko Klemola palata luontaistalouteen, omavaraisuuteen? Taloussanakirja määrittelee luontaistalouden kansantaloudeksi, ”jossa vaihdannan ja erikoistumisen sijaan jokainen ruokakunta on itsenäinen kulutus- ja tuotantoyksikkö. Kaikki kulutus perustuu omaan työhön.”
”En voi pitää itseäni minkään maatalouden asiantuntijana. Tämä on kuitenkin niin kuin fiktiota”, Klemola toteaa.
”Jos minut voitais vapauttaa tästä taiteilun taakasta, niin kyllä varmaan luontaistalous voisi olla semmoinen elämäntapa, jossa elämällä on eniten merkitystä. Olisihan se ratkiriemukasta elää niin monien lajien kanssa.”
Klemola ja hänen veljensä Klaus matkustivat tutkimusreissulle Mongoliaan Maaseudun tulevaisuuden käsikirjoitusprosessia varten.
”Kyllä mä haaveilen sellaisesta, että voisi elää kaksi vuotta Mongoliassa paimentolaisten kanssa ja paimentaa hevosen selästä omia vuohiansa, joita olisi satoja.”
Kaupungistuminen toi mukanaan myös ydinperheideaalin. Yhteisöt pienenivät.
”En tiedä miten pitäisi elää, mutta kyllä tämäkin on vaikea tämä idea siitä, että kaksi ihmistä yksin kasvattavat lapsensa, ja se on tosi tärkeätä, että kukaan ei kuole ja että niitä lapsiakin on enimmillään kaksi. Sitten on tosi tärkeätä, että he pärjäävät elämässä. Kaikki on jotenki kauhean yksin. Tosi yksin koko ajan. Tämä suomalainen yhteiskunta on varmaan vielä erityisen yksin.”
Minkähän takia?
”Ehkä meitä ei oo kesytetty. Tarkotan, että ehkä me ei olla sosiaalistuttu toisiin ihmisiin. Ollaan vielä täysin kesken!”
Nauramme.
”Me ollaan niin alkeellisia. En mä tiedä.”
Vasta sukan varsi on valmis ja tunnetusti vaikein kohta on kantapää. Jutun seuraavassa osassa Leea Klemola kertoo šamanismista, kissoista ja koirista, uskomuksista ja juodaan toinenkin kalja.
