Kategoria: Blog

Sylvi testasi luonnonkosmetiikan vegaanisimmat vaihtoehdot. Mukana hauskoja uutuuksia sekä liki historiallisia kaunistumisen keinoja.

Skin Blossom
Gentle Face Wash (150 ml) ja Reviving Eye Cream (15 ml)

Testaaja: Nainen, 35 vuotta, rasvoittuva sekaiho

  

Sarjan kaikilla tuotteilla on Soil Associationin sekä Vegan Societyn sertifikaatit, eli ne ovat aitoa ja turvallista luonnonkosmetiikkaa, eivätkä sisällä eläinperäisiä ainesosia. Tuotteita ei ole myöskään testattu eläimillä.

Tuotteet ovat hygieenisissä ja sopivasti annostelevissa, kauniin metsänvihreissä pumppupulloissa.

Puhdistusaineen luvataan sopivan kaikille mutta erityisesti rasvaiselle ja sekaiholle, jollainen minulla onkin. Pieni määrä tuotetta puhdistaa vaahtoutuessaan ihon hyvin – myös meikin – eikä jätä kiristelevää tunnetta. Tuote hillitsee selkeästi myös rasvoittumista ja edesauttaa terveellisen hehkun syntymistä iholle, tämän näkee jo parin viikon säännöllisen käytön jälkeen. Se tuoksuu miedosti mm. laventelille. Tuote on todellakin hintansa arvoinen – vaihtelee 10–12 euron välillä riippuen myyjästä.

Silmänympärysvoide joutui todelliseen testiin, sillä minulla oli testijakson aikana useita unettomia öitä. Se lupaa ”vähentää turvotusta, kosteuttaa kuivaa ihoa ja vaalentaa tummia silmänalusia”. Valvomisen aiheuttamaa turvotusta voide ei kyllä täysin laskenut eikä myöskään merkittävästi vaalentanut silmänalusia. Tuoksu on melko mitäänsanomaton, mikä ei ole huono asia. Se kosteuttaa ja tuntuu tarpeeksi hoitavalta. Tuote on silmänympärysvoiteeksi erityisen edullinen, vain noin 9–11 euroa.

Mia Höytö Cosmetics

Testaaja: Nainen, 39 vuotta, sekaiho

  

Mia Höytö Cosmetics on ekosertifioitu, kotimainen luonnonkosmetiikkasarja, jonka tuotteista testasin Kaunis­-puhdistusgeeliä ja Säihke­-kasvovettä. Siinä missä koko tuotesarjan nimi herätti luottamusta, yksittäisten tuotteiden nimet sopisivat Barbie-kosmetiikkalinjalle. Pakkaukset ovat kuitenkin hillittyjä ja apteekinvalkoisia. Ainoastaan ohuet kultaviivat viittaavat luksukseen.

Eniten pidän tuotteiden koostumuksesta. Alle sormenpään kokoinen nokare Kaunis­-geeliä vaahtoutuu koko pärstän peseväksi aineeksi. Liukas vaahto jättää ihon miellyttävän tuntuiseksi, puhtaan kimmoisaksi vaan ei kuivaksi. Tuoksu on melko neutraali, lähempänä asiallista kuin makeaa.

Säihke-­kasvovettä käytin laiskuuttani vain joka toinen päivä. Vika ei ole itse tuotteessa, joka sekin muodosti miellyttävän vaahdon mutta ei jättänyt ihoa märäksi. Näytän punakalta jälkiteiniltä kuten ennenkin. Iltaisesta kasvojenpuhdistuksesta on tullut kuitenkin ihan miellyttävä rutiini, vaikka aina en jaksakaan läträtä kasvoveden kanssa.

miahoyto.com

Flow­

Testaaja: Nainen, 28 vuotta, herkkä ja kuiva iho

Mustikka kasvosaippua

  

Seka­iholleni saippua toimi varsin moitteettomasti syksyllä, kun pakkaset eivät vielä kuivattaneet ihoa. Pesi lempeästi mutta tehokkaasti, ­silmämeikkiin tosin tarvittiin järeämpiä aineita. Mutta ilmojen viilennyttyä kuivaa ihoani kiristi pesun jälkeen, vaikka pakkauksessa erityisesti luvattiin ettei näin kävisi. Ihoni on verrattain hyvä, lukuunottamatta kerran kuussa keskelle otsaa, leukaa tai nenääni ilmestyvää jättimäistä finniä. Sen ilmestymistä ei tämäkään saippua onnistunut estämään.

Saippuan tuoksu on mieto ja mitäänsanomaton, pakkaus niin ikään samaa sarjaa. Mikään pakkauksessa ei viehätä esteettistä silmääni, eikä vaikutelmaa vähennä itse kasvosaippuan formaatti. Pakkauksessa ohjeistetaan, että palasaippuaa tulisi säilyttää alustalla, josta vesi valuu pois. Ei tullut alustaa varta vasten hankittua, joten saippua muuttui ajan myötäsiniseksi limapalaksi. Lisäksi saippua kirveli silmiä, ominaisuus, joka vähensi kasvojenpesunautintoa entisestään.

Suosittelen saippuaa sekaihoisille. Tuote on vegaaninen ja luomu.

Hilla Anti-Age kasvoseerumi

  

”Elvyttävä tehohoito kuivalle, herkälle ja ikääntyvälle iholle”, luvataan pakkauksessa. En tiedä, missä iässä anti­-age­tuotteita on tarkoitus alkaa käyttää, mutta jos ne ovat näin ihania, aloitan käytön mielelläni jo näin alle 30-­vuotiaana. Vaikuttavia aineita ovat lakan ja mustaherukan siemenöljyt, arganpensaan siemenöljy ja nerolin eteerinen öljy.

Öljyseerumi on niin tehokas, etten tarvinut kuin pari tippaa illalla kasvoille. Sitä voi käyttää aamuin illoin, mutta niin usein käytettynä ihostani tuli liian rasvainen ­ talvipakkasillakin. Ennen kaikkea tämä on ylellisyystuote: ei ehkä järin tarpeellinen, mutta niin herkullisen tuoksuinen ja tuntuinen, että haluan valehdella itselleni tarvitsevani tätä. Kirkkaasta pienestä purkista näkyy niin viekoittelevasti keltainen öljy, että se piti jättää vessan hyllylle esille. Ihanuutta lisää pipetti, jolla öljyä annostellaan.

Suosittelen kuivasta ihosta kärsiville, ja iholle, joka kaipaa piristystä talveen. Tuote on vegaaninen ja luomu.

Ruusuvesi

  

Käytin ruusuvettä kasvovetenä, mutta pakkaus kertoo sen sopivan myös kevyen meikin puhdistukseen. Sopii kaikille ihotyypeille, mutta lupaa hoitavansa erityisesti ”kuivaa, herkkää, couperoottista ja ikääntyvää ihoa.”

Herkkä ja kuiva ihoni pitikin tuotteesta. En ole ikinä pitänyt hirveästi ruusun tuoksusta. Mutta johtuneeko luomusta, tässä ei tuoksu ole niin tunkkainen, pikemminkin raikas ja miellyttävä. Ruusuvesi on piristävä ja ihanan kevyt kosteuttaja kasvojenpesun jälkeen, aamuin illoin. Pullo on käytännöllinen ja katseenkestävä. Suosittelen kaikille, jotka etsivät kevyttä kasvovettä piristämään ja kosteuttamaan ihoa. Tuote on luomu ja vegaaninen.

www.flowkosmetiikka.fi

Inkuto

Testaaja: Nainen, 49 vuotta, normaali, hieman pintakuivuuteen taipuvainen iho

Inkuto on ghanalaisen Edem Agbekey­Taylorin perustama kosmetiikkafirma. Tuotteet valmistetaan Suomessa, mutta raaka-aineet, kuten sheavoi, toimitetaan Agbekey ­Taylorin kotimaasta Ghanasta, jossa hän työllistää paikallisia naisia raaka-­aineiden viljeilijöinä ja kerääjinä. Inkuton ihon­ ja hiustenhoitotuotteet ovat luonnonmukaisia, reiluja ja käsintehtyjä eivätkä ne sisällä kemikaaleja tai parabeeneja.

Nutritive organic facial serum (vegaaninen, ekosertifioitu)

  

Tuotteen lupaus: Nuorekas ulkonäkö. ”Orgaaniset tehoaineet” auttavat ehkäisemään ryppyjen muodostumista. Ikääntymisen vaikutustenkin pitäisi kääntyä. Inkuton ravitseva seerumi on suunnattu kypsemmälle iholle, joten minä lähes viisikymppisenä lienen kohderyhmää.

Olen käyttänyt seerumeita siitä lähtien, kun niitä keksittiin ryhtyä markkinoimaan ikääntyville naisille. En usko lupauksiin juonteiden madaltumisesta, mutta heleyttäviä ominaisuuksia seerumilta toivon jo senkin vuoksi, että vaikutus on välittömästi todennettavissa. Tässä tuotteessa en sellaista ominaisuutta havainnut.

Pelkistetty pakkaus ei tue lupausta ylellisyydestä vaan päinvastoin antaa ehkä jopa hieman kotikutoisen vaikutelman. Mutta mikäpä siinä, kun pakkauskoko on erittäin riittoisa (50 ml). Käytin tuotetta kahden kuukauden ajan aamuin illoin, joskus voiteen alla, joskus sellaisenaan. Tänä aikana en huomannut nuorekkuuden lisääntyneen muuten kuin uusien lappuhaalareideni myötä. Eipä tuote myöskään ärsyttänyt herkkää ihoani.

Öljymäinen seerumi tuntui liian tuhdilta normaalille, pintakuivuuteen taipuvaiselle ihotyypilleni, mutta kuivalle talvi­-iholle tuote lienee omiaan. Seerumi on tuoksuton, mikä miellyttänee monia. Itse tunnustaudun hajustettujen tuotteiden ystäväksi.

Suosittelen konstailemattomalle, vintage­ikäiselle, kuivaihoiselle maailmanparantajalle, joka ei kaipaa ihonhoitotuotteeltaan ihmeitä tekeviä vaikutuksia tai erityistä luksusta.

Ultra­moisturising hyaluronic cream. Anti­wrinkle facial system. (vegaaninen)

  

Lupaus: pehmeämpi, tasaisempi ja nuorekkaamman näköinen iho.

Huh! Siinäpä tekninen ja toiveita herättävä nimi kasvovoiteelle. Pakkauskin on melko pieni (30 ml) mikä lisää oletusta tuotteen vakuuttavuudesta ja erityisen voimallisesta tehosta (niin se vaan menee).

Erittäin miedosti, jopa hienostuneesti, hajustettu voide on koostumukseltaan miellyttävän pehmeää ja täyteläistä. Siltikin käytin voiteen alla seerumia, koska yksinään se ei varsinkaan iltaisin tuntunut tuovan riittävää kosteutusta pintakuivalle iholleni. Ei liene yllätys, että mitään muutoksia en ihossani parin kuukauden aikana havainnut. Silti voisin hyvin kuvitella hankkivani voidetta tulevaisuudessakin, koska koostumukseltaan se sopi iholleni juuri toivotulla tavalla.

Suosittelen yli 40-­vuotiaalle normaali­- tai kuivaihoiselle, arjen ylellisyyttä tavoittelevalle maailmanparantajalle.

www.inkuto.com

Nafha

Testaaja: Nainen, 30 vuotta, pintakuiva ja atooppisuuteen taipuvainen iho

Huile d’Argan

  

Luomuarganöljyä oli ilo kokeilla. Pullo on suuri, varustettu pumpulla ja pakkauskoko on todella riittoisa ja tuote on 100 % arganöljyä. Olen käyttänyt öljyä päivittäin, lähinnä kasvoille, mutta myös iholle ilmestyviin atopialäikkiin. Toimii! Öljy tuntuu mukavalta, kosteuttaa hyvin, tuntuu tasoittavan ihon rasvoittumista ja auttoi myös niihin atooppisiin kohtiin. Ainoa miinus tulee öljyn tuoksusta, joka on vähän ankea. Mutta toisaalta kun kyseessä on nähtävästi hajusteeton tuote, niin annan anteeksi.

Soft Facial Scrub

  

Pehmeä kuorintavoide, pääsee kosmetiikkakaappini pysyväksi asukkaaksi. Kuorinta on ihanan pehmeä ja hienorakeinen kuorinta, mutta kuitenkin tehokas ja riittoisa. Kuorinta ei kuivattanut tai kiristellyt pintakuivaa ihoani, mistä sille tulee erityismaininta. Tuoksu oli mukavan mieto ja koostumus mukava. Myös perheen partasuu tykästyi tähän tuotteeseen, suosittelen tätä lämmöllä myös miehille.

NAFHA Eye and Lip Smoothing Care

  

Sarjan kiinteyttävä silmän- ja huultenympärysvoide oli testissä minun kannaltani vähän turha. Olen sellaista tyyppiä, joka haluaa kaiken yhdestä purkista, enkä mitenkään jaksa ylläpitää kovin monimutkaista kauneusrutiinia. Kätevään pumppupulloon pakattu tuote on kuitenkin hyvin imeytyvä ja tuoksultaan mieto (jotain mausteisen ja kukkaisen välimaastosta), joten ehkä vielä yritän opetella käyttämään sitä – ainakin silmien ympärille.

www.luonnonkosmetiikka.fi/tuotesarjat/nafha

Hurraw!-huulirasvat

Testaaja: Nainen, 29 vuotta, herkät pusuhuulet

  

Ensimmäisenä on tunnustettava oma huulirasva-addiktioni. Noin, nyt kun se on tehty, voin paljastaa vielä olevani aivan jumalattoman nirso sen suhteen, mitä turpavärkkini ympärykseen suostun kosteuttajaksi hieraisemaan. Siksi jokseenkin massiivinen Vitalis-purkki on kulkenut mukanani vuosikausia.

Monia muita rasvoja olen tullut vuosien mittaan testanneeksi, mutta aina jokin on ollut vialla: rasva on liian tönkkö, imeytyy huonosti, paakkuuntuu huulilla, ei kosteuta tarpeeksi, maistuu pahalta, haisee kummalliselta, tai ongelmaksi on muodostunut jokin muu seikka, kuten epäkätevä pakkaus.

Sain testattavakseni vegaanisista Hurraw!-huulirasvoista sitruunan, kookoksen, vaniljan ja kanelin.

Huulirasvat ihastuttivat pakkauksillaan: kätevän kokoiset pikku pötkylät istuvat käteen mukavasti, ja toimintamekanismi on kätevä ja miellyttävä. Huulirasvojen koostumus on erinomainen: hieman kiiltävä, hyvin levittyvä ja miellyttävän tuntuinen huulilla. Erityisplussaa herkullisesta ja aidosta tuoksusta.

Suosikikseni neljästä testikappaleesta valikoitui sitruunahuulirasva, sillä sen raikas ja makea tuoksu sai hyvälle tuulelle. Myös kaneli ja kookos ansaitsevat erityismaininnan, mutta kaneli jäi vähemmälle käytölle, sillä se aiheutti kutinaa huulissa. Kanelihuulirasvan pakkauksessakin tosin varoitellaan, että se saattaa aiheuttaa ärsytystä, eikä kanelin tuhti tuntuma tuntunut sopivan herkälle hipiälleni.

www.hurrawbalm.com

Talvisirkus Uni
6.11.2014–6.1.2015
Kaapelitehtaan Pannuhalli

  

Eka kerta Talvisirkuksesssa lumosi katsojansa täysin.

Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus on lumonnut katsojia jo vuodesta 1994 lähtien. Tämä on minulle kuitenkin ensimmäinen näkemäni Talvisirkus ja millainen kokemus se onkaan! Esitys on kaikin puolin hieno esimerkki siitä, millaisen tunnelman intiimillä tilalla, lahjakkailla taiteilijoilla ja taidokkaalla, yksityiskohtia myöten hiotulla kokonaisuudella voi luoda.

Sirkustaide on aina kiehtonut minua. Olinkin innostunut kun luin Talvisirkuksen tämän vuoden teemasta eli unesta. Sirkusestetiikassa on jotain maagista, arvaamatonta ja aavistuksen nyrjähtänyttä, joka jo itsessään on minulle eräänlaista unitodellisuutta, alitajunnan kieltä. Tämän hetkittäin sanallista ilmaisuakin pakenevan maailman Hurjaruuth on ansiokkaasti vanginnut kaksituntiseen esitykseensä.

Talvisirkuksen tila on suhteellisen pieni ja esitykset myytiinkin loppuun ennätysajassa. Ensi vuonna kannattaa siis olla ajoissa liikenteessä, jos mielii päästä osalliseksi tästä monille jo joulunajan traditioksi muodostuneesta esityksestä. Myös Kaapelitehtaan Pannuhallin aulatilan aivan omanlaisensa, aavistuksen nostalginen tunnelma jää mieleen. Esityksen väliajalla voi nauttia virkokkeita, makeisia ja suolaistakin purtavaa. Lapset nauravat ja popcorn tuoksuu, sirkuksen taika on käsinkosketeltavissa.

Tekijät ovat lähestyneet teemaansa monipuolisesti, ennakkoluulottomasti ja kekseliäästi. Eri sirkustaiteilijoiden irtonumeroita on monta, mutta ne soljuvat taidokkaasti toistensa lomaan. Sekä teemasta että esiintyjien persoonallisuuksista ja lahjakkuudesta on otettu kaikki irti.

Lavalla nähdään niin akrobatiaa kuin jonglööraustakin, taikuutta ja tasapainottelua. Välillä riehaannutaan tyynysotaan yleisön kanssa. Kokonaisuus on niin viimeistelty ja hallittu, että se tuntuu syntyneen kuin itsestään. Vauhtia ja jännitystä riittää, mutta esityksen intensiteettiä ja riehakkuutta on taiten tasapainotettu seesteisemmillä ja tummasävyisemmillä hetkillä.

Kirsi Mannisen pukusuunnittelua ja lavastusta ei voi kuin ihailla. Pieniä, ihastuttavia yksityiskohtia riittää ja esityksen visuaalinen anti ilahduttaa yltäkylläisyydessään ja vivahteikkuudessaan. Livemusiikki luo Talvisirkukseen oman henkensä.

Talvisirkus on kokemuksena ikimuistoinen, samanaikaisesti koskettava ja viihdyttävä. Unien maailmalla uskalletaan hullutella ja irrotella unohtamatta kuitenkaan sen salaperäisiä, pelottaviakin ulottuvuuksia.


Ohjaus: Arja Pet­ters­son

Kore­ografia: Sanna Sil­ven­noinen

Musi­ikin sävellys ja esi­tys: Otto Eske­li­nen, Pentti Luo­makan­gas, Tapani Varis, Niko Votkin 

Pukusu­un­nit­telu ja lavas­tus: Kirsi Man­ni­nen

Video­su­un­nit­telu: Joona Pet­ters­son

Val­o­su­un­nit­telu: Riku Virtanen
Esi­in­tyjät: Jatta Borg, Chris Hills, Tuk Fred­erik­sen, Arce López Gutiér­rez, Panu Heiska­nen, Jouni Iha­lainen, Heikki Lep­pävuori, Car­los May­orga Macias, Joni Paka­nen, Nacho Ricci, Angelo Lyerzkysky Rodriguez, Sofie Sabroe, Vilma Tihilä

Kuva: Joona Petterson/Talvisirkus Uni

Hurjaruuth, Talvisirkus

(Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance), USA 2014)
O: Alejandro González Iñárritu
N: Michael Keaton, Zach Galifianakis, Edward Norton, Andrea Riseborough, Emma Stone, Amy Ryan, Naomi Watts
Ensi-ilta 16.1.2015
K-12

  

Birdman on metafiktiivinen musta komedia, jonka ensimmäisessä kohtauksessa Michael Keaton levitoi alushoususillaan.

Alejandro González Iñárritun uusin kertoo jo keski-iän ylittäneestä näyttelijästä, Riggan Thomaksesta (Michael Keaton), joka on jäänyt esittämänsä supersankarihahmon roolin vangiksi. Todistaakseen maailmalle – sekä itselleen – olevansa varteenotettava näyttelijä, adaptoi hän Broadway-näyttämölle Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -novellin.

Jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Birdman vyöryy eteenpäin mielipuolisen beat-runon tavoin eikä päästä katsojaa otteestaan koko kahden tunnin kestonsa aikana. Birdman vaihtaa jatkuvasti tyylilajia satiirista maagisen realismin kautta mustaan komediaan ja siitä draamaan.

Elokuvassa seurataan monen roolihahmon kautta, miten Rigganin näytelmän harjoitukset etenevät vääjäämättä ensi-iltaa kohti. Kiireen tuntu saadaan välitettyä katsojalle loistavan kuvauksen ja editoinnin ansiosta: elokuva on kuvattu pitkissä otoksissa niin, että se vaikuttaa yhdeltä otokselta. Leikkaukset on häivytetty huomaamattomiksi, ja tarkan koregrafioinnin ansiosta kameran liike ei lopu – paitsi silloin kun on tarve. Tämä hektinen kuvakerronta yhdistettynä pelkistettyyn soundtrackiin, jossa kuulemme suurimmaksi osaksi vain improvisoitua jazz-rummutusta, pitää huolen siitä, että katsojakin hengästyy.

Mikään ”normaali” teatterista kertova elokuva tämä ei ole. Siitä pitää huolen Rigganin mieli, jonka paikoitellen valtaa hänen alter-egonsa, supersankari Birdman. Ajoittain Riggan uskoo olevansa tämä vahvasti Keatonin omaan Batman-rooliin viittaava supersankari. Hän saattaa sormia napsauttamalla räjäyttää auton tai kineettisiä voimiaan hyödyntäen viskoa tavaroita ympäriinsä. Jazz-rummutus vaihtuu Tsaikovskiin, kun astumme Rigganin päänsisäiseen maisemaan, jossa hän voi toteuttaa itseään irrallaan todellisuuden kahleista.

Riggan ei ole elokuvan ainoa ongelmien riivaama hahmo, vaan koko näyttelijäseurue on kuin Bellevuen psykiatriselta karanneita. Mielenkiintoisimpia sivuhahmoista on viime hetkellä produktioon mukaan kiinnitetty, seksuaalisista turhautumista kärsivä mulkvisti metodinäyttelijä Mike Shiner (Edward Norton).

Michael Keatonin ja Edward Nortonin roolisuoritukset ovat loistavat, mutta muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa esimerkillisesti.

Iñárritu ja hänen käsikirjoitustiiminsä ovat tuottaneet nokkelaa ja hauskaa dialogia, joka saa paikoin nauramaan ääneen ja paikoin ajattelemaan. Elokuva vilisee metaforia sekä osuvaa kommentaaria viihdemaailmaan ja sosiaaliseen mediaan. Se on hykerryttävän itsetietoinen. Katsojaa muistutetaan toistuvasti, että hän on katsomassa elokuvaa, ja Iñárritu ruotiikin modernin viihdeteollisuuden ja sen kulutuksen välistä suhdetta elokuvan sisällä moneen otteeseen. Birdman myös vaatii katsojalta enemmän kuin Hollywoodin perusrainat ja tekee sen upean arrogantisti.

Birdman on loistava elokuva teknisesti sekä sisällöllisesti. Se on sekä hauska että vakava. Se on myös yksi niistä harvoista elokuvista, jonka olisin mielelläni katsonut heti uudestaan. Elokuvan syke on huumaavan korkealla, joten tätä ei kannata mennä katsomaan väsyneenä. Suosittelen kahvia ja virkeää mieltä.

Alejandro González Iñárritu, Birdman, Edward Norton, Emma Stone, metafiktio, Michael Keaton

Vilma Vuorio lähti Brasilian MM-kisoihin. Hän opettelee katsomaan jalkapalloa.

Kuljen keskellä sademetsää. Puiden lomassa poukkoilee pieni puro, joka solisee kivien yli. Kuljen kivien yli, viileä vesi huuhtoo varpaitani. Horjahdan hieman, mutta onneksi ympärilläni on neljä miestä, he tulevat maailman eri maista, ja he kaikki ojentavat salamannopeasti  vahvan käsivarren.
Hellästi ja suojelevasti, kuitenkin varmasti ja voimakkaasti, estävät minua kaatumasta.

Hymähdän hieman. ”Kiitos pojat.”

Mutta pojat ovat jo unohtaneet tuon ohikiitävän vaaratilanteen ja ympäröivän luonnon. Miehet puhuvat jalkapallosta.

Muutamaa päivää aiemmin olen Salvadorissa nukkunut dormissa, jossa oli yhdeksän miestä ja minä. Aamulla nousin ylös ja unisena vedin yöpaitaani alemmas, miehet virnistivät hieman. Jokunen kohotti kulmakarvaansa. Suuni vääntyi huomaamattani pieneen toispuoleiseen hymyyn. ”Huomenta pojat.”

Mutta pojat olivat jo unohtaneet tuon ohikiitävän vilauksen pitsisestä alushousun suusta ja maidonvalkeasta reidestä. Miehet puhuivat jalkapallosta.

Stereotypiat seisovat edessäni piinkovina. Mikään ei ole tärkeämpää kuin jalkapallo. Vaikka nautin – tai nauttisin – pienestä flirtistä, arvostan sitä että olemme täällä Brasiliassa katsomassa jalkapalloa. Sitä varten minäkin olen täällä.

Tiedän jotain jalkapallosta.

Tiedän esimerkiksi, että suurinta osaa suomalaisista ärsyttää jos ilmoitan lempipelaajakseni Fernando Torresin. Se ärsyttää melkein kaikkia, koska minä varmastikin pidän Fernando Torresista sen takia, että hän on hyvännäköinen.

Myönnetään. Pidän Fernando Torresista, koska Fernando Torres on mielestäni hyvännäköinen.

Jalkapalloa seuraamattakin tiesin, että Torresin fanittaminen on syvällisesti väärin. Torres on tyttöjen mieleen, mutta ei oikeasti edes osaa pelata jalkapalloa. Turha jätkä.

Valmistautuminen

Tein päätöksen lähteä Brasiliaan katsomaan jalkapalloa eräänä huuruisena baari-iltana kesällä 2013. Melko kritiikittömässä tilassa ollut ystäväni heitti ilmoille kutsun lähteä mukaan poikien jalkapallomatkalle. Asiaa sen tarkemmin miettimättä päätin suostua.

Jalkapallomatkalle ei tietenkään lähdetä pelkästään läpällä ja kännissä.

Ensin hommataan lippuja. Nyt niitä lippuja sitten on, viiteen otteluun. Kolumbia-Kreikka, Belgia-Algeria, Argentiina-Iran, Englanti-Costa-Rica ja A-lohkon voittaja vastaan B-lohkon toiseksi paras. Jälkimmäinen todennäköisesti tarkoittaa Brasiliaa ja joko Espanjaa tai Hollantia.

Olen jo oppinut, kuinka nyökkäillä peleistä puhuttaessa. ”Ainakin pääse näkemään Argentiinan, Messi ja silleen.” ”Joo, kunhan pääsisi Brasilian pelin näkemään.”

Lippujen hommaamisen lisäksi olen opiskellut, mitä paitsio tarkoittaa. Olen valinnut lempiseurajoukkueekseni Arsenalin, luettuani tunteja eri seurojen historioita. Olen istunut sporttibaareissa tuntemattomien ihmisten ympäröimänä katsomassa Mestareiden Liigaa ja Valioliigaa, ja kuunnellut kun korvaani huudetaan miten pisteet lasketaan missäkin liigassa. Luen Zlatanin elämäkertaa, kun makailen rannalla.

Ymmärrän teoriaa. Esimerkiksi että paitsio on se, kun hyökkääjä menee kahden alimman puolustajan väliin ilman palloa hengailemaan ja odottelemaan pelivälinettä. Ja puolustajat voivat tehdä paitsioansan juoksemalla puolustuslinjan yläpuolella olevan hyökkääjän ohi. Italia pelaa ilmeisesti kilpikonnapuolustuspeliä, joka on tylsää katseltavaa mutta tehokas strategia. Ja sen sellaista.

Vajaan vuoden valmistautuminen ei kuitenkaan ole vielä tehnyt minusta täysin suvereenia asiantuntijaa ja keskustelijaa.

Jalkapallon juhlaa

Ensimmäisen viikon jälkeen Brasiliassa ymmärrän, että jalkapallossa todella on kyse kielestä ja kulttuurista. Hostelleissa jaksetaan puhua hetki patikoinnista ja sukeltamisesta. Mutta kun joku sanoo jalkapallo, saattaa keskustelu pyöriä jouhevasti kolme tuntia jalkapallon ympärillä. Ihmiset ovat kannustavia sen suhteen, että olen päättänyt alkaa katsoa jalkapalloa, mutta eivät jaksa jutella aiheesta sen pidempää. Usein vieressä puhutaan jo oikeita jalkapalloasioita.

Kuuntelen, ymmärrän sanat, ymmärrän ilmiön, mutta en ole vielä osa sitä.

Viikko sitten Salvadorissa kävin katsomassa ensimmäistä kertaa eläessäni jalkapallo-ottelun. Kyseessä oli Kroatian ja Australian välinen höntsäilymatsi. Ympärilläni oli miehiä, naisia ja lapsia, joille huuteleminen, laulaminen ja käsimerkit olivat maailman luonnollisin ilmiö.

12. kesäkuuta – tänään – potkaistaan jalkapallon MM-kisat 2014 käyntiin. Tämä on kansallinen vapaapäivä. Brasilia aikoo imeä minut mukanaan jalkapalloon. Joten, ei kai tässä muu auta.

Maidonvalkeat reidet piiloon, kädet heittämään aaltoja katsomossa, päähän hassu hattu ja kannustuslaulut huutaen pihalle.

Kuva: Jinho Jung / CC 

Brasilia, Fernando Torres, jalkapallo, jalkapallon MM-kisat, paitsio

Alejandro Lorenzo talked on video with Jiz Lee, a genderqueer adult performer straddling genders and porn genres and the guest star at Wonderlust conscious sexuality festival, 13th and 14th of June in Helsinki.

The video interview is divided in 6 chapters. The fourth one is about Personal and Professional Health of a Porn Performer.

Jiz Lee Interview #4/6: Personal and Professional Health of a Porn Performer from Alejandro Lorenzo – Photography on Vimeo.

More info:
www.wonderlust.fi
www.jizlee.com

health, Jiz Lee, porn, porn performer

Camping 3 – Hyvä ja paha kieli
Circo Aereo
Cirko – Uuden sirkuksen keskus 8.–25.1.2015

  

Circo Aereon Camping 3 tarjoilee aikamatkan 80-luvulle Timo Taikurin kera ja satirisoi purevasti myös tätä päivää.

Saliin astuessa koen voimakkaan tunnistamisen hetken, yleisöä vastaanottavan risteilyisännän ääni kuulostaa kovin tutulta. Sehän on Timo Kulmakko, jonka minä ja muut 80-luvulla kasvaneet tuntevat Timo Taikurina. Kulmakon lupsakka ja vähän kömpelön humoristinen tapa jutustella vie aatokset samantien jonnekin lapsuuteen. ”Ananasakäämä” vain puuttuu.

Varsin viistolta tuntuukin siksi esityksen loppupuolella saatava pastissi (vai voiko omasta hahmostaan sellaista tehdä?), jossa Timo Taikuri punaisissa haalareissaan ja lätsässään tekee ihan niitä samoja tuttuja temppuja, mutta jossa Tuomas Norvion painostava äänimaailma ja taikurin puhumattomuus tekevät kohtauksesta yllättävällä tavalla varsin karmivan. Minulle tämä on koko esityksen kiinnostavin hetki. En tosin tiedä, miten se liittyy Maksim Komaron ohjaamaan kokonaisuuteen, mutta toisaalta sama tunne tulee monta kertaa esityksen aikana, joten ei anneta sen haitata.

Circo Aereon esitys Camping 3 – Hyvä ja paha kieli on nykysirkusta, joka lähestyy esitystaidetta runsaudessaan ja täydellisessä välinpitämättömyydessään lajien rajoista. Vaikka siinä toki nähdään myös muutama selkeästi taitoon perustuva sirkusnumero, sirkusesitykseksi sen määrittelee lähinnä esityspaikka Cirko – Uuden Sirkuksen Keskus. Tanssifestivaalille tämän voisi yhtä lailla lykätä, miksei nykyteatteripäivillekin.

Sirkuksen lisäksi esityksessä on valtavasti kaikenlaista muuta kerrostumaa, jonka läpi keskeinen aihe yrittää pintaan. Monitaiteinen ja -tieteinen esitys on osa maahanmuuttoa ja siihen liittyviä moraalisia ja sosiaalipoliittisia kysymyksiä käsittelevää teossarjaa.

Ensimmäistä ja toista osaa en ole nähnyt, joten en pysty ottamaan kantaa, miten aihe on sarjan edetessä kehittynyt. Tässä esityksessä se tuntuu kuitenkin olevan enemmänkin sivulauseena kuin pääväittämänä. Ilmiselvimmin aihetta käsittelee maahanmuuttajiin liittyvillä stereotypioilla leikittelevä räppäri Prinssi Jusuf, jonka kappaleessa kamelikaveri jää etiopialaiselle lentokentälle, kun Prinssi lähtee etsimään Suomesta itselleen prinsessaa. Sossuun mennessä suomenkielen taitokin heikkenee olennaisesti.

Keskellä merta keinuvassa laivassa on käynnissä hyvinvointiyhteiskuntaristeily, jonne kaikki eivät ole tervetulleita. Laidan yli heitetään surutta niin yksinhuoltajat, työttömät humanistit, maahanmuuttajat kuin muukin ylimääräinen paino. Minulle eivät täysin avaudu sosiaalipsykologi Kristiina Janhusen ja evoluutiotutkija Osmo Tammisalon (sirkustaiteilijoita toki molemmat) kieltä ja ihmisyyttä käsittelevät luento-osuudet, vaikka tieteen ja taiteen yhdistämisen ajatus onkin herkullinen.

Huomaan kaipaavani enemmän sirkusta, mutta sen sijaan saan runsaasti kökköhuumoria. Prinssi Jusuf laulaa laivan karaokessa Kake Singersin hirvitystä Me halutaan olla neekereitä, joka vaihtuu vielä astetta hirveämmäksi Hausmyllyn versioksi. Ihanaa poliittista epäkorrektiutta.

Jo edellisissä osissa seikkaillut ahvenanmaalainen Stigu, tanssija Kaisa Niemen viiksekäs ja takatukkainen drag king -hahmo välihuutelee itsensä mukaan esitykseen sen ensimetreiltä. Mitään ihmeempää syytä en tälle hahmolle löydä, mutta onpahan ainakin alkuun ihan hupaisa tapaus. Ehkä aiemmat osat nähneille hahmo avautuisi paremmin. Minulle hahmon hauskuus kuluu loppuun kuitenkin jo ensimmäisen episodin jälkeen.

Mutta saako sitä sirkusta lopulta? No saa sitäkin. Jori Reunasen tolppa-akrobatia sekä Janhusen ja Tammisalon juopunut pariakrobatia keinuvalla alustalla tuovat mukanaan ihan oikeaa vaaran tunnetta. Bellina Sörenssonin irrallisessa, mutta kauniissa ilma-akrobatiakohtauksessa on jotakin riipaisevan surullista.

Melkoinen sillisalaatti tämä esitys on ja siinä onkin sekä sen vahvuus että heikkous. Kokonaisuudesta on vaikea saada otetta, mutta yksittäisissä kohtauksissa on pirullisen purevaa satiiria tästä päivästä.

Konsepti, ohjaus: Maksim Komaro
Esiintyjät: Prinssi Jusuf, Timo Kulmakko, Bellina Sörensson, Kristiina Janhunen, Osmo Tammisalo, Kaisa Niemi, Jori Reunanen
Valosuunnittelu: Kauri Klemelä
Äänisuunnittelu: Tuomas Norvio
Pukusuunnittelu: Suvi Hänninen
Lavastus: Maksim Komaro, Juho Rahijärvi

Circo, nykysirkus, sirkus, Timo Taikuri

Kuvat: Cherry Saranya Chalermchai

Thaimaalainen lesboparatiisi paljasti kääntöpuolensa.

Bangkokissa liikkuessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota kaikkialla näkyviin tyttöpareihin: heitä tulee vastaan tavarataloissa, kaduilla, skytraineissa ja kahviloissa. Naisparit huomaa ainakin katsoja, joka on tottunut tunnistamaan lesboja kaupungilla.

Parit on kylläkin helppo tunnistaa, koska yleensä toinen tytöistä on hyvin poikamainen ja toinen tyttömäinen. He pitelevät toisiaan kädestä ja pussailevat – toisin kuin thaimaalaiset heteroparit, joiden näkee tuskin koskaan kuhertelevan julkisesti.

Tästä syntyy helposti käsitys, että Bangkok on lesboparatiisi. Thaimaassa onkin kuulemma Aasian vapaamielisin suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja myös transsukupuolisuuteen. Asiat eivät kuitenkaan ole aivan niin ruusuisesti kuin ulkopuolinen kuvittelisi.

Tyttöpareja näkyy kaikkialla, paitsi…

Olen vähän aikaa sitten tullut takaisin kotiin kolmen ja puolen kuukauden Bangkokin reissultani. Hankin Thaimaassa ollessani Megan J. Sinnottin kirjan Toms and Dees – Transgender Identity and Female Same-sex Relationships in Thailand. Kirja on ensimmäinen ja ainoa englanninkielinen tutkimus naisten välisistä rakkaussuhteista Thaimaassa.

Yhdysvaltalainen professori Megan Sinnot asui Thaimaassa yhdeksän vuotta opettaen kahdessa yliopistossa naistutkimusta, kansainvälisiä suhteita ja antropologiaa, ystävystyi samalla monien paikallisten lesbojen kanssa ja julkaisi uraauurtavan kirjansa vuonna 2004.

Kirjan julkaisemisen jälkeen, kymmenessä vuodessa, lesbokulttuurista on tullut entistä näkyvämpää Thaimaassa. Tähänkin kolumniin valokuvat ottanut 32-vuotias freelance-valokuvaaja kertoi, ettei vielä hänen teini-iässään Bangkokissa näkynyt yhtä paljon tyttöpareja kuin tänä päivänä.

Sinnottin kirja avaa hyvin lesbokulttuurin kehitystä ja erityispiirteitä Thaimaassa. Kirja vastasi kysymyksiin, joita ihmettelin edellisessä kolumnissani.

Vaikka naispareja näkyy kaupungilla monta kertaa enemmän kuin miespareja, silti Bangkokissa on lukematon määrä homomiehille tarkoitettuja yökerhoja, muttei tällä hetkellä yhtään lesbobaaria. Lesbobaarien puutetta selittää Sinnottin mukaan se, ettei kunniallinen thaimaalainen nainen vietä aikaa yökerhoissa.

Lesbot tapaavatkin toisiaan ennen kaikkea Bangkokin valtavissa ostoskeskuksissa ja niiden kahviloissa. Tällä hetkellä myös keskiluokkaisten ja nuorten lesbojen organisaatio Lesla järjestää kerran kuukaudessa hyvin suosittuja bileitä, jonne pääsevät vain naiset. Juhlat järjestetään bangkokilaisen hotellin yksityistiloissa, jonne thai-naisten on turvallisempi tulla kuin yökerhoon.

Onko tyttörakkaus teinivillitys?

Silmiinpistävää on, että kaupungilla näkyvät parit ovat nimenomaan nuoria naisia, monet teinejä. Sinnottin mukaan tyttöparien nuoruutta sekä yleistä hyväksyntää heitä kohtaan selittää – länsimaalaisen mielestä nurinkurisesti – se, että Thaimaa on konservatiivinen maa.

Nuoren tytön vanhemmat eivät katso hyvällä, jos tytöllä on poikakaveri. Naisen oletetaan Thaimaassa, ennen kaikkea maaseudulla, yhä olevan neitsyt kun hän menee naimisiin. Jos nuorella tytöllä on suhteita poikien kanssa, hän pilaa sekä oman että perheensä maineen. Lisäksi tyttö voidaan erottaa koulusta, jopa yliopistosta, jos hän tulee raskaaksi.

Monien vanhempien mielestä onkin turvallisempaa, että heidän tyttärellään on tyttöystävä poikaystävän sijaan. Tyttöystävän uskotaan estävän tyttöä joutumasta kosketuksiin poikien kanssa. Erilliset tyttö- ja poikakoulut ovat yhä yleisiä, ja moni thai-teini ei ole tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Pojille tosin yleisesti sallitaan esiaviolliset ja jopa avioliiton ulkopuoliset naissuhteet, vaikka nykyään naimisissa olevien miesten syrjähyppyjä suvaitaan vähenemässä määrin.

Sinnottin mukaan heterosuhteiden vaarallisuus tytöille on johtanut siihen, että lesbosuhteet voivat kukoistaa. Tämän taustalla on kuulemma se, etteivät monetkaan thaimaalaiset heterot usko, että kahden naisen välillä voi olla seksiä. Naisparin uskotaan korkeintaan pussailevan keskenään. Toisin kuin länsimaissa, joissa lesbot usein yliseksualisoidaan, Thaimaassa naisparit nähdään epäseksuaalisina.

Thaimaassa ajatellaan perinteisesti, että naiset eivät tunne seksuaalista halua ja että naisväki valitsee ennemmin halailun ja pussailun kuin seksin. Tytöille opetetaan usein jo pieninä, että naisen vartalo on hävettävä ja likainen, toisin kuin miehen. Tällä tavalla naisen seksuaalisuutta voidaan kontrolloida. Sinnott kertoo, ettei tavannut yhtään naimisissa olevaa thai-naista, joka olisi nauttinut seksistä miehensä kanssa, tai ainakaan myöntänyt sitä.

Tapasin Bangkokissa lähes kolmekymppisen naisparin, joista toinen oli poikamainen lentokenttämekaanikko ja toinen tyttömäinen englanninkielenopiskelija ja myös töissä lentokentällä. Pari oli seurustellut neljä vuotta. Kummatkin osapuolet asuivat vielä vanhempiensa luona, eivätkä koskaan viettäneet öitä yhdessä. Heille tuntui olevan tärkeää, että he vaikuttavat ”kunnollisilta”. Heidän perheensä ja heteroystävänsä hyväksyivät heidän suhteensa, vaikka välillä asiasta oli kuulemma pientä kinaa. Naiset suunnittelivat parin vuoden päästä muuttavansa yhteen ja menevänsä (epävirallisesti) naimisiin.

Aviomies on taannut taloudellisesti turvatun tulevaisuuden

Thaimaalaisten vanhanaikainen siveellisyys voi tuntua yllättävältä länsimaalaisesta, joka on tottunut mielikuvaan, että monet länsimaisista hetero- ja homomiehistä matkustavat Thaimaahan nimenomaan seksiseikkailujen vuoksi. Thaimaassa ei kuitenkaan saa seuraa helposti siksi, että paikalliset olisivat tavallista vapaamielisempiä. Turisti saa seuraa yleensä thaimaalaisista seksityöläisistä, joskus toki muistakin thai-naisista. Vaikka thaimaalainen keskiluokka kasvaa ja vaurastuu, ovat monet thaimaalaiset köyhiä. Nopein – ja joskus ainoa – keino saavuttaa parempi elintaso on suhde ulkomaalaisten miesten kanssa.

Sinnottin mukaan vanhemmat katsovat yleensä suopeasti tyttärensä naissuhteita, kun tyttö on teini-ikäinen ja vähän päälle parikymppinen. Tyttären tyttöystävä voi jopa asua perheen kanssa saman katon alla. Myöhemmin naisen kuitenkin oletetaan jättävän tyttöystävänsä ja menevän naimisiin miehen kanssa. Aasiassa vanhemmilla on suuri vaikutusvalta aikuistenkin lastensa elämään.

Thaimaalaisille naisille ylipäätään suhde mieheen ja lasten hankkiminen ovat keino saada taloudellisesti turvattu tulevaisuus. Joskus tyttö voi hankkia aviomiehen, mutta silti pitää samalla tyttöystävänsä, jopa asumassa samassa asunnossa. Käytäntö ei haittaa aviomiestä eikä pariskunnan vanhempia, päinvastoin. Vaimon rakastajatar voi auttaa kodin- ja lastenhoidossa, ja tyttöystävän uskotaan suojelevan vaimoa pettämästä aviomiestään toisten miesten kanssa.

Perhe voi tehdä kaikkensa painostaakseen tytön menemään naimisiin, koska yleensä vanhempienkin kunnia ja turvattu vanhuus riippuvat siitä, meneekö heidän tyttärensä naimisiin miehen kanssa. Naisten palkat ovat Thaimaassa yleensä huomattavasti pienemmät kuin miesten. Aikuiset pojat eivät myöskään lähetä rahaa vanhemmilleen, vain tyttäret.

Mutta tässä onkin porsaanreikä. Jos tytär nimittäin onnistuu saamaan varakkaan naisystävän, niin vanhemmat yleensä sallivat sen, että tyttö menee miehen sijasta epävirallisesti naimisiin naisen kanssa.

Thaimaalainen lesboidentiteetti syntyy ja kehittyy

Thaimaalainen lesboidentiteetti syntyi 1980-luvulla ja on siitä lähtien vahvistunut. Aikaisemminkin naisilla oli toki keskenään suhteita, mutta yleensä he olivat silti naimisissa miehen kanssa, eivät identifioineet itseään lesboksi tai biseksuaaliksi, saati pitäneet yhteyttä toisiin queer-naisiin.

Lesboidentiteetin syntymisen mahdollisti kasvava kaupungistuminen, vaurastuminen ja yhä suurempien länsimaalaisten turistimäärien saapuminen Thaimaahan. Ennen tytöt olivat asuneet kotikylissään vanhempiensa luona, kunnes menivät nuorina naimisiin. Nyt tytöt alkoivat muuttaa jo teini-ikäisinä yksin maalta kaupunkeihin opiskelemaan sekä töihin tehtaisiin, baareihin, toimistoihin ja turismin pariin.

Kun maaseudun ja pikkukylien tytöt muuttavat teineinä pois kotoa kaupunkeihin, heillä on ennennäkemättömällä tavalla mahdollisuuksia tutkia seksuaalisuuttaan, saada tietoa ulkomaailmasta, käydä riennoissa ja luoda rakkaussuhteita. Vanhemmat eivät ole tienneet tästä kaikesta mitään.

Köyhät vanhemmat ovat olleet tyytyväisiä, kun tytär on lähettänyt joka kuukausi heille lähes koko palkkansa. Kaikista köyhimpiä vanhempia ei ole haitannut edes se, jos kaupunkiin muuttanut tytär on ryhtynyt seksityöläiseksi, koska raha on painanut vaakakupissa enemmän. Tytöt ovat 1980-luvulta lähtien voineet elää isoissa kaupungeissa naimattomina jopa vähän päälle kolmekymppisiksi asti – ja joskus jopa jäädä naimattomina kaupunkiin loppuelämäkseen, jos heillä on hyväpalkkainen työpaikka.

Lesboelämää edesauttaa sekin, että naimattoman tytön ei ole Thaimaassa tapana asua yksin eikä edes nukkua sängyssään yksin. Naimattomat tytöt jakavat sänkynsä naispuolisen kämppiksen kanssa. Thaimaassa työpaikka yleensä tarjoaa asunnon asuntolassa. Tehtaassa tai baarissa kaikki työntekijät voivat olla nuoria naisia.

Mahdollisten omien kokemustensakin vuoksi suurin osa naisista ei tuomitse (nuorten) naisten välisiä suhteita. Thaimaassa lesbouteen ei liity samanlaisia häpeän ja piilottelun kokemuksia kuin länsimaissa, vaan naiset voivat täysin avoimesti puhua naissuhteistaan.

Homoseksuaalien mustamaalaaminen ja kiusaaminen

Kuitenkin jos thaimaalainen nainen on jo kolmekymppinen ja elää yhä naisystävänsä kanssa tai on selvästi tyyliltään poikamainen, hän voi kohdata työpaikalla pilkkaa ja joutua eristetyksi muista. Moni voi kokea sosiaalisesti helpommaksi hankkia poikaystävän tai pukeutua töihin naisellisesti, koska se yleensä lopettaa kiusaamisen työpaikalla. Syrjityksi tulemisen kokemukset töitä hakiessa ja työpaikalla ovat toki tuttuja myös monelle länsimaalaiselle lesbolle, homolle, biseksuaalille ja transsukupuoliselle.

Thaimaalainen lehdistö on levittänyt laajasti uskomuksia siitä, että homoseksuaalit ovat väkivaltaisia, luonnottomia ja epävakaita. Homoseksuaalien ja transsukupuolisten tekemät rikokset saavat lehdissä paljon palstatilaa. Lehdistö on kuvannut laajasti julkisessa elämässä yhä näkyvämpää teinityttöjen välistä rakkautta ja rauhoitellut vanhempia väittämällä, että kyseessä on vain nuoruuden kokeiluihin kuuluva, ohimenevä vaihe. Erityisesti koulutettu keskiluokka on omaksunut lääkäreiden ja yliopiston professoreiden väitteen siitä, että homoseksuaalisuus olisi sairaus.

Koska länsimaalaistuminen ja turistit ovat tehneet homoseksuaalisuuden näkyvämmäksi Thaimaassa, uskovat monet thaimaalaiset, että länsimaalaiset ovat tuoneet homoseksuaalisuuden mukanaan ja että kyseessä on ei-thaimaalainen ilmiö ja moderni vitsaus. Kuitenkin jo ikivanhoissa thaimaalaisissa temppelikuvissa esiintyy naispareja.

Emme ole lesboja, olemme tom ja dee

Vaikutteet lesboidentiteetin syntymiseen tulivat lännestä, ja paikalliset kutsuvatkin itseään englannin kielestä lainatuilla termeillä tom (sanasta ”tomboy”) ja dee (sanasta ”lady”). Thaimaalaisen lesboparin dynamiikka muistuttaa paljon 1950-luvun amerikkalaista butch ja femme -kulttuuria.

Thaimaalaiset tomit ja deet vieroksuvat lesbo-sanaa, koska heillä se yhdistyy länsimaalaiseen pornokuvastoon. Sana ”lesbo” tarkoittaa monen tomin ja deen mielestä naista, joka ajattelee vain seksiä eikä tunteita.

Toisin kuin länsimaissa, joissa seksuaalinen suuntaus määrittää identiteettiä paljon, Aasiassa identiteettiä määrittää ennen kaikkea sukupuoli. Kärjistetysti sanoen: jos olet thaimaalainen nainen, joka tykkää naisista, sinut nähdään miehenä ja sinun oletetaan käyttäytyvän kun mies. Silloin olet tom.

Koska monet tomit muistuttavat ulkoisesti poikia, heidän kumppaninsa dee nähdään ”tavallisena naisena”, jota viehättää kumppanissa maskuliinisuus, on kyseessä sitten mies tai maskuliininen nainen. Koska dee on naisellinen, häntä ei pidetä lesbona tai biseksuaalina, vaikka hänellä on suhde toisen naisen eli tomin kanssa. Kuitenkin nykyään osa deeistä sanoo, että he eivät ole ”feikki-deeitä”, jotka voivat olla niin miehen kuin naisen kanssa, vaan he ovat ”aitoja deeitä”, jotka haluavat kumppanikseen vain tomin.

Tomeilla on paljon enemmän liikkumatilaa kuin tavallisilla thai-naisilla. Heidän sallitaan käyttäytyvän kuin machomies eli ryyppäävän, kiroilevan, asuvan yksin ja pitävän kerralla useita rakastajattaria. Tomeilla on lyhyt poikatukka, ei meikkiä ja miestenosaston vaatteet.

Tomin kunniatehtävä on tyydyttää kumppaninsa. Useimmat tomit eivät sängyssä edes riisuudu eivätkä salli tyttöystävänsä koskevan itseään, koska he eivät halua rikkoa sitä illuusiota, etteivät olekaan miehiä.

Tomit myös yleensä tukevat deetä taloudellisesti, kantavat deen käsilaukkua ja ostoskasseja, hakevat deen töistä tai koulusta ja vievät deetä ja hänen perheettäänkin ulos huvituksiin. Tässä tom muistuttaa perinteistä mielikuvaa thai-naisesta, jolle tärkeintä on kumppanin seksuaalinen mielihyvä ja muiden palveleminen.

Asetelma ei ole ongelmaton. Moni tom sekä rakastaa tyttöystäväänsä että valittelee, että deet haluavat vain hyötyä heistä rahallisesti, ovat passiivisia sängyssä, pitävät suhteessa yllä tiukkoja sukupuolirooleja ja aina lopulta jättävät tomin mennäkseen naimisiin miehen kanssa. Deet taas valittavat, että tomilla voi olla useampi nainen kierrossa samaan aikaan, he vaihtavat naista kuin paitaa ja että tomit yrittävät liikaa olla miehiä, vaikka monet deet haluavat nimenomaan olla suhteessa maskuliinisen naisen eivätkä miehen kanssa.

Tomeilla on kuitenkin tukenaan tom-kulttuuri. Heillä on omat tom-kaveriporukkansa, jotka kokoontuvat baareissa ja kahviloissa ja tekevät yhdessä ulkomaanmatkoja. Vaihtuvat dee-tyttöystävät usein vain käväisevät näissä piireissä. Harva vanhempi myöskään yrittää painostaa tomia naimisiin miehen kanssa, mutta suurin osa deeistä kokee tätä painostusta. Tomeista käytännössä kaikki ovat suhteissa vain naisten kanssa, eikä tom-kulttuuri salli tomeille biseksuaalisuutta.

Buddhalaisuuteen kuuluu uskomus, että tomiksi eli näkemyksen mukaan väärään sukupuoleen syntyminen on rangaistus edellisen elämän teoista. Buddhalaisen käsityksen mukaan tom-identiteettiin ei syvimmältään kuulu ylpeyttä omasta itsestä. Tämän katsomuksen mukaan tomin elämän kuuluu olla kärsimystä. Kärsimyksen aiheuttaa se, ettei tom koskaan voi olla täysin mies ja että dee yleensä lopulta jättää tomin ja menee naimisiin miehen kanssa. Osa tomeistakin uskoo näin, osa ei.

Jotkut tomit ovat transsukupuolisia. Transsukupuolisista tomeista tosin vain harva menee sukupuolenkorjausleikkaukseen, koska monet kokevat elämän tomina riittävän heille. Kaikilla ei myöskään ole varaa kalliiseen leikkaukseen.

Vanhempien totteleminen on Aasiassa aivan eri luokkaa kuin länsimaissa. Tapasin esimerkiksi 22-vuotiaan, hierojana työskentelevän tomin, joka koki olevansa mies. Hän sanoi, että haluaisi korjata sukupuolensa, muttei voi mennä leikkaukseen, koska äiti on kieltänyt.

Osa tomeista taas kokee vahvasti olevansa naisia, joilla vain on poikamainen tyyli. Tom-kulttuurin näkyvyydestä kertoo jotain se, että kävin Bangkokissa kahdessa tomeille suunnatussa pienessä vaatekaupassa, jotka löytyivät täysin avoimesti suosituista ostoskeskuksista. Kaikissa myytävissä paidoissa oli sisällä korsetti, joka litistää rinnat. Kaupoilla on omat pienet tehtaat, joissa tom-vaatteet tehdään.

Sinnottin mukaan dee on Thaimaassa radikaalimpi identiteetti kuin tom. Deet ovat avoimesti naisia, jotka valitsevat kumppanikseen toisen naisen, yleensä tomin. Lisäksi deet etsivät seksuaalista nautintoa ja hemmotelluksi tulemista. Yleensä nöyrän thai-naisen ei kuulu ajatella tällaisia asioita.

Moni dee sanoo, että heillä on ollut kumppaneina niin miehiä kuin tomeja, ja he valitsevat mieluiten tomin, koska tomit ovat usein huomaavaisempia, empaattisempia ja hauskempia kumppaneita kuin heteromiehet.

Positiivisia muutoksia tapahtuu yhä nopeammin

Koska thaimaalainen kulttuuri on vanhanaikainen sukupuoliroolien osalta, hakevat lesboparit yleistä hyväksyntää sillä, että he muistuttavat idealisoituja heteropareja. Tämä ei tietenkään ole vierasta lännessäkään.

Thaimaalainen lesbokulttuuri on kuitenkin jähmeämpi ja tuomitsevampi kuin tämän päivän länsimaalainen. Monelle tomille olisi kauhistus seurustella toisen tomin kanssa ja deelle taas toisen deen kanssa. Osa tapaamistani tomeista ja deeistä sanoi, etteivät he edes halua nähdä tällaisia ”kuvottavia” pareja.

Tom-tom-pareja tosin on. Opin tapaamiltani thaimaalaisilta lesboilta, että tomeista tykkääviä tomeja kutsutaan nimellä ”tom-gay”. Sinnottin mukaan jos kaksi tomia tai kaksi deetä ihastuu toisiinsa, toinen yleensä muuttaa tyyliään enemmän miehekkääksi tai naiselliseksi, jotta heistä voi tulla hyväksytty tom ja dee -pari. Androgyynit naiset, jotka eivät ole selkeästi maskuliinisia tai feminiinisiä tai jotka vaihtelevat tyyliään, kokevat jäävänsä ulkopuolisiksi paikallisessa lepakkokulttuurissa.

Asiat ovat kuitenkin koko ajan menossa parempaan suuntaan. Esimerkiksi Sinnottin kymmenen vuotta vanhassa kirjassa vielä todettiin, että thaimaalaisille naispareille on täysin mahdoton ajatus hankkia lapsi keinohedelmöityksellä. Itse taas tapasin jo aiemmin mainitun naisparin, joka suunnitteli yhteen muuttamista – ja myös lapsen hankkimista keinohedelmöityksellä.

Kohtasin myös 28-vuotiaan deen, joka on insinööri ja asuu yhdessä tyttöystävänsä (tom) ja tämän äidin kanssa. Hän sanoi, ettei hänellä ole naistyyppiä, vaan hänellä oli aikaisemmin tyttömäinen tyttöystävä. Heitä ei syrjitty muiden lesbojen keskuudessa.

Tapasin lisäksi tyttömäisen, 31-vuotiaan bangkokilaisen lesbon, joka työskentelee biolääketieteen alalla. Hän sanoi olevansa kiinnostunut vain naisellisista naisista, eikä kohdannut syrjintää tämän takia. Tosin hän on sinkku ja on etsinyt tyttöystävää jo kuusi vuotta. Vanhemmat eivät ole painostamassa häntä naimisiin miehen kanssa.

Tiukoista sukupuolirooleista kiinnipitävä kulttuuri on pikkuhiljaa vapautumassa.

Valokuvissa esiintyy bangkokilaisia lesboja. Kuvat on otettu keväällä 2014.
Kuvaajan kotisivut: www.saranyachalermchai.com

Päätoimittaja: Niina Holm (Sylvi 6)
Luova johtaja: Aki Ala-Kokko
Visuaalinen päällikkö: Riitta Supperi
Taustapaperi: Emilia Värelä
Toimitussihteerit: Maija-Kaisa Myllymäki, Kaisu Tervonen, Emmi Ketonen, Niina Holm, Mari Pöyhtäri, Johanna Siik, Lotta Sonninen, Satu Paasovaara, Manu Haapalainen, Kirsi Kissmyassinger, Mertta Hätinen
Sylvin emo: Julle Jalava
Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ
ISSN-L 2242-8127

ISSN 2242-8127

Toimitus: Inka Valima, Emilia Värelä, Kiia Beilinson, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Jaana Semeri, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Heta Pyhäjärvi, Vilma Vuorio, Varpu Löfman, Nina Simonen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Riitta Supperi, Laura Liimatainen, Paula Ojanen, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Reetta Kauranen, Anu Tahvanainen, Jukka Vuorio, Ville Lähde, Katariina Saxton, Eva-Liisa Orupold, Tuuli Sirkeinen, Petra Piitulainen, Henna Raatikainen, Eira Heinämies, Eero Suorsa, Susanna Karhapää, Minna Uimonen

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia. 

Arvioituani Star & Moonlightin lounasta päätin katsastaa muitakin tamperelaisia intialaisia ja nepalilaisia ravintoloita, ja nimenomaan lounasmielessä. Erinomaista tämän makumaailman illallista saa Bengol Currysta, mutta sen lounaspöydän vegaanitarjonta ei ole oikein säväyttänyt. Olen maininnut parikin kertaa, että yleensä arvioin tällaiset ravintolat mieluiten iltalistan perusteella, sillä lämpöaltaissa ruoka menettää paljon. Olin kuitenkin kuullut paljon hyvää sekä Nanda Devin että Swagathin lounastarjoilusta, joten päätin kokeilla.

En ollut käynyt Nanda Devissä muistaakseni kuin kerran pari aikaisemmin, eikä mieleen ollut jäänyt mitään erityistä. Vaimoni kuitenkin oli kehunut sen antimia useasti ja maininnut, että tarjolla on aina vähintään kaksi maidotonta kasvisruokaa. Tapasin pari rakasta ystävääni joulunaluskiireiden keskellä, kun toimitin heille lomakatsottavaksi Pakanamaan kartta -levyni. Keuhkoputkentulehdus teki tuloaan, joten mausteista ja lämmittävää ruokaa teki mieli ystävien lohduttavassa seurassa.

Tarjolla oli mungpavuista tai mustasilmäpavuista tehtyä daalia (olin uupunut enkä jaksanut tutkailla tarkemmin), joka oli paljon parempaa kuin odotin. Pavut oli keitetty sopivasti, ja maku oli monipuolinen. Yksipuolinen maustaminen sopii mielestäni vain linssdaaliin, koska linssien oma maku on tarpeeksi vahva – tosin vain, jos ne keitetään kunnolla ja makua tuetaan suolalla ja jollain happamalla. Huono linssidaal on masentava ruoka, ja juuri sellaisten kokemusten takia olin vuosia käymättä lounaalla intialaisissa ravintoloissa. Tässä papudaalissa oli käytetty mausteena muun muassa kokonaisia tumman kardemumman siemenkotia ja sitruunan viipaleita. Toisin kuin Star & Moonlightissa, eri maut erottuivat ja tukivat toisiaan eivätkä sulautuneet mielenkiinnottomaksi huminaksi.

Toinen ruokalaji oli kasvismuhennos, jonka aineksista en oikein päässyt perille. Siinä oli ainakin tarhapapuja ja mahdollisesti okraa, mutta pääainekset jäivät minulle arvoitukseksi, etenkin kun makuaistini ei kipeänä ollut parhaimmillaan. Luultavasti muhennoksen pohjana oli ainakin kukkakaalia. Tämäkin ruoka oli hyvää, mutta ei pärjännyt daalille maustamisessa. Kolmanneksi pöydästä löytyi vielä perunapakoroita, jotka oli tehty nähdäkseni yrttisestä karkeasta perunamuhennoksesta. Pakorat eivät olleet tuttuja taikinoituja uppopaistettuja palluroita vaan muistuttivat enemmän paistinperunoita tai brittiläistä bubble and squeak -paistosta. Herkkua joka tapauksessa.

Naan-leivässä oli kananmunaa, mutta tarjolla oli onneksi papadumeja. Lisukkeet olivat muutenkin kohdallaan: oivallista mangochuthneyta, tulista pikkelssiä ja olisi ollut habanerotahnaakin, muta ihan niin tulista ei tehnyt mieli. Salaattipöytäkin oli ihan hyvä, ja päälle sai tuttua tummanpunaista makeaa kastiketta. Riisi oli maustettu kurkumalla, kanelilla, kardemummalla ja muilla mausteilla.

Ateria oli buffetlounaaksi suorastaan erinomainen, paras tällainen pitkään aikaan. Suosittelen lämpimästi.

Nanda Devi
Näsilinnankatu 17
Tampere

ma–to 11–22
pe 11–23
la 12–23
su 12–22

Kotisivut: http://www.nandadevi.fi/

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, intialainen ruoka, Nanda Devi, Tampere

Anna Todd: After
Otava 2015
Suom. Maija Kauhanen
588 s.

Löperön nettifanifiktion painamatta jättäminen olisi pelastanut palasen sademetsää.

After on 2500-sivuinen kirjasarja siitä, mitä brittiläisen poikabändin One Directionin amerikkalainen faninainen toivoisi pystyvänsä puuhailemaan vällyjen välissä fanittamiensa miespoikien kanssa. Päästäkseen harrastamaan oikein oikeaa seksiä kiltin tytön alter egonsa kautta ei sarjassa tietenkään kerrota suoraan poikabändin jäsenestä Harry Stylesistä, vaan Hardinista, tatuoidusta ja lävistetystä (mutta kaunokirjallisuutta lukevasta ja aluksi raivoraittiista) ”pahiksesta”, joka kuuntelee rankempaa rockmusiikkia ja panee kaikkea mikä liikkuu.

Mutta sellaisia nuorten tyttöjen seksifantasiat usein ovat. On jotain tuttua, mutta laitetaan siihen ripaus vaaraa, koska eihän turvallinen ole millään tavalla kiihottavaa. After kuitenkin astuu henkilö- ja miljööasettelussaan niin kauas One Direction -bändistä, että herää kysymys, miksi sen taustalla ylipäätään täytyy todistella olevan mitään todellisuuden elementtejä.

Ai niin, tietysti siksi, että tarina saataisiin myytyä edes faneille. Kukaan muuhan ei sitä sitten toivottavasti luekaan. Saati tuhlaa rahojaan sademetsiä kiitettävästi polttaneeseen painotuotteeseen.

Hardin ei muistuta mitenkään median luomaa kuvaa Harry Stylesistä, vaan on täysin kirjoittajansa mielikuvituksen tuotetta niin ulkoisesti kuin ”luonteeltaankin”. Ensimmäisenä Hardinista tulee mieleen Twilight-elokuvien Edward – mistä päästäänkin siihen syyhyn, miksi After ylipäätään on suomennettu: fanifiktiota nettiin loputtomasti (ja taas loputtomasti) kirjoittanut Anna Todd ei olisi koskaan saanut kustannussopimusta ilman Twilight-kirjojen ja niistä tehtyjen elokuvien menestystä.

Twilight oli jo sellaisenaan valmista fantasiointimateriaalia monille aikuisillekin naisille – koska kukaan ei enää muista muinaista Anne Ricen tuotantoa – mutta E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey ja sen kaksi jatko-osaa veivät fanifantasiat aivat uudelle tasolle. Helmikuussa oman elokuvakierroksensa avaava Fifty Shades kun on BDSM-seksillä koristeltu versio Twilightistä.

Anna Toddille täytyy nostaa hattua yhdessä mielessä: hän jaaritteli 24-vuotiaan armeijavaimon kesyn yliopistoseksifantasiansa kokoon niin nopeasti, että kuka tahansa elantonsa kirjoittamalla kokoon riipivä ihminen olisi siitä kateellinen. Ensimmäinen, keväällä 2013 aloitettu kirja sisältää 97 lukua ja on suomennettuna 588 sivua. Kustannustoimittajaa on vaivattu äärimmäisen vähän, sillä Todd hyödynsi kirjoittamisessa Wattpad-älypuhelinsovellusta ja kirjoitteli menemään tylsistyessään ruokakaupassa, omaa tekstiään turhaan jälkeenpäin lukematta.

Olen kirjoittanut viisi kappaletta pääasiassa muusta kuin Afterin sisällöstä ja siihen on syynsä. Kirjassa ei nimittäin ole sisältöä kuin parin aukeaman teininovellin verran ja novellin synopsiksen kertaaminen pilaa sen pienenkin lukukokemuksen. Säästääkseni ketään lukemasta Afteria seuraa kuitenkin tiivistelmä:

Neitsyt-tyttö Tessa rakastuu kokeneempaan pahaan poikaan Hardiniin collegessa ja he harrastavat paljon pettingiä ennen kuin Tessan lakanat ovat verestä punaiset. Tämä tapahtuu sivulla 432. Loput ensimmäisen osan 156 sivua käytetään yhteenmuuttamiseen, mustasukkailuun ja huonoimmin kirjoitettuun cliffhangeriin ikinä.

On alistuttava siihen, että huonot asiat tulevat useammassa erässä. Niin myös After. Toisen ja kolmannen osan suomennokset ilmestyvät myös tänä keväänä. Toisessa osassa –

*** SEURAA JUONIPALJASTUKSIA***

– Tessa ja Hardin harrastavat kuukautisseksiä ja Tessa on kuolla häpeästä, kun Hardin koskee tampooniin.

Olkaa hyvä, voitte nyt hypätä suoraan kolmanteen tai viimeiseen osaan menettämättä mitään olennaista. Tai sitten olla lukematta yhtään After-sarjan kirjaa ja käyttää ajan hyödyllisemmin vaikka tunnepohjaltaan eroottisemman rakkaustarinan, Anna Kareninan uudelleenlukemiseen.

After, Anna Todd, fanifiktio, Fifty Shades of Grey, One Direction, Twilight, Wattpad