Kategoria: Blog

  

Aki Roukala tarjoaa mielenrauhaa pysäyttävillä, maalauksenomaisilla valokuvillaan.

Helsingin Punavuoreen saatiin tenhoava annos tummaa, ajatonta tunnelmaa, kun valokuvaaja Aki Roukalan Hailuoto-näyttely avattiin 6.10. Creat Spacessa. Näyttely pohjautuu Roukalan Hailuoto-valokuvakirjaan, joka julkaistiin toukokuussa.

Aki Roukala on oululaissyntyinen, Helsingissäkin asunut, mutta sittemmin perheensä kanssa sukujuurilleen Hailuotoon muuttanut kulttuurialan moniosaaja. Hän on työskennellyt mm. Image-lehden valokuvaajana, perustanut levy-yhtiö Kioskin ja Is This Art!-yrityksen, loihtinut musiikkifestivaali Bättre Folkin ja manageerannut useita musiikkiartisteja. Valokuvataiteen saralla hänet tunnetaan erityisesti ajatuksia herättävistä henkilö- ja maisemakuvistaan.

Pienen, noin tuhannen asukkaan saaren tummista tunnelmista ammentava Hailuoto-näyttely vetäisee hellän intensiivisesti unenomaiseen maailmaansa. Roukalan sumuisiin, maalauksenomaisiin valokuviin on miellyttävää uppoutua, vaikka jotkut teoksista ovat kuin näkymiä pahimmista painajaisista. Tyhjyyteen tuijottavia tyyppejä. Pimeitä maisemia. Hiljainen kylätie, joka pyytää kirkuen juoksemaan pakoon jotain karmaisevaa. Vaan teoksia katsellessa ei pelota.

Creat Space on somistettu puupöydällä ja penkeillä, räsymatolla sekä syliinsä kutsuvalla keinutuolilla. Tila tuntuu niin turvalliselta, että siellä voi huoletta antautua taiteen vieteltäväksi. Jopa nautitut kossunapsut suhisevat päässä poikkeuksellisen pehmeästi – hullun naisen humalatilasta ei ole tietoakaan.

Mielikuvitus rynnistää villiin laukkaan. Miten eksyneen oloinen tyylimies susineen on joutunut keskelle metsää? Paistaako Roukalan Hailuodossa koskaan aurinko? Näyttelyn anti antaa ajatuksille usvaisen upeat siivet. Unenomaisuus teoksissa rauhoittaa. Pulssi hidastuu. Verenpaine laskee. Mielenrauhaa ei tarvitse lähteä metsästämään mistään muualta.

Aki Roukala: Hailuoto
Creat Space, Albertinkatu 12, Helsinki
Näyttely avoinna 1.11. saakka arkisin klo 12–18 

Aki Roukala, Creat Space, Hailuoto, valokuvanäyttely, valokuvataide

20.8.2016

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Koskipuiston kupeeseen Hämeensillan lähelle aukesi vajaat kaksi vuotta sitten kahvila. Pääkadun varrella avaralla paikalla oleva liiketila sopikin kahvilalle hyvin – edellinen ruokapaikka taisi olla Taco House, josta hain yömyöhällä suolaisen nälkäisenä ristikkoperunoita, asuinhan noilla kulmilla liki vuosikymmenen.

Olin käynyt kahvilassa pari kertaa tekemässä töitä ja kerran vaimon kanssa kaupunkireissun levähdystauolla. Silloin tarjolla ei kuitenkaan ollut mitään vegaanista. Elokuun alussa kuitenkin kuulin facebookin Vegaaninen Tampere –ryhmästä, että Pellaan oli tullut tarjolle minttubrownieita. Pakkohan niitä oli päästä kokeilemaan. Sopiva tilaisuus koitti pian, kun odottelin työlään ensiapupäivystyskeikan alkua ja halusin helliä itseäni.

Brownie näytti pikemmin klassiselta konditorialeivokselta: kakkupohja, minttukreemi, rapea suklaakuori ja tuoreita marjoja. Ja se oli todella hyvää. Minun makuuni minttukreemi oli aavistuksen liian makeaa, mutta useimmille varmasti juuri sopivaa. Sen raikkaus tasapainotti kosteaa brownietaikinaa hyvin. Tuoreet marjat olivat ihania suklaan kanssa.

Latten kanssa tarjottu suklaakin oli vegaanista, mikä oli mukavaa – olen ojentanut takaisin niin monta maitosuklaakonvehtia tilattuani maidottoman kahvin, että alkaa jo välillä naurattaa.

Tampere otti taas hiukan lisää etumatkaa Suomen parhaimpana vegaanitarjonnan kahvilakaupunkina.

Pella’s Cafe
Hämeenkatu 14
Tampere

ma–to 7.30–20
pe 7.30–21
la 9–21
su 10.30–20

Kotisivut

Facebookissa

Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Tampere, Tampere

Alejandro Lorenzo talked on video with Jiz Lee, a genderqueer adult performer straddling genders and porn genres and the guest star at Wonderlust conscious sexuality festival, 13th and 14th of June in Helsinki.

The video interview is divided in 6 chapters. In the second one Jiz Lee talks about feminism and the ethics of porn industry.

feminism, Jiz Lee, porn industry, video interview, Wonderlust

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Kurdilainen ravintola Mesopotamia on osa Rautatientorin laidalla olevaa kulttuurikeskus Caisaa ja onkin toiselta hieman harhaanjohtavalta nimeltään Café Caisa. Kahvilan sijaan paikka on buffetlounasravintola, joka tarjoaa ”itämäistä ruokaa Välimeren tyyliin”. Se kuvaa eklektistä valikoimaa aika hyvin.

Ruokavalikoima vaihtelee, mutta se on tuttua monista meze-paikoista: marinoituja papuja, yrttiperunasalaatteja, falafeleja, bulgursalaattia, viininlehtikääryleitä ja niin edelleen. Mesopotamia ei ole kasvisravintola, mutta kylmät ruuat ovat olleet kummallakin kerralla siellä käydessäni kasvis- tai vegaaniruokaa, ja tarjolla on aina myös lämmin kasvisvaihtoehto. Mitään erityisen kurdilaista en ruuasta keksi.

Tällä kertaa tarjolla oli marinoituja kikherneitä, mustasilmäpapuja sekä loistavia sitruunalinssejä, joissa oli käytetty suosikkiani suolasitruunaa. Lisäksi oli bulgurista tehtyä kisiriä, pastasalaattia, yrttiperunasalaattia, seesamleipää, perunoita ja lämmintä purjopataa.

Kaikki ruoka oli ihan okei, mutta linssejä lukuun ottamatta mikään ei jäänyt erityisesti mieleen. Joka ruokalajin maustamistapa oli melko samanlainen, mieto, yrttinen mutta lähinnä persiljalle perustuva. Purjopata oli sinänsä hyvä ajatus, mutta se oli maustettu kuivayrttiseoksella, joka on vaan huono raaka-aine. Aiemmalla kerralla tarjolla oli ollut falafeleja sekä kastikkeita, jotka toivat ruokaan monipuolisuutta. Etenkin kastikkeita sekä jotain hapanta, tulista tai erityisen suolaista kaipasin tällä kertaa.

Mesopotamian sijainti on kuitenkin hyvä ja se tarjoaa toimivaa joskin yksinkertaista perusruokaa – hyvä etenkin kiireiselle matkalaiselle. Vegaani saa monipuolista syötävää melko edullisesti, joskin valikoiman laatu ja runsaus riippuu päivästä.

Ravintola Mesopotamia
Kulttuurikeskus Caisa
(Rautatientorin laidalla, pääsy Mikonkadulta, Vuorikadulta ja Vilhonkadulta)

ma–to 10.30–22
pe 10.30–23
la 12–23

Bulgursalaatti, Café Caisa, falafel, Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Ravintola Mesopotamia, vegaaniruoka, viininlehtikääryle

(Ruotsi 2014)
O: Ruben Östlund
N: Johannes Kuhnke, Lisa Loven Kongsli, Clara Wettergren, Vincent Wettergren
K12
Ensi-ilta 23.1.2015

  

Keskiluokkaisen ruotsalaisperheen normit joutuvat syyniin lumivyöryn iskettyä laskettelumatkalla.

Tomas ja Ebba (Johannes Kuhnke ja Lisa Loven Kongsli) matkustavat Ranskan Alpeille laskettelemaan kahden kauniin lapsensa, Harryn ja Veran (Vincent ja Clara Wettergren) kanssa.

Ensimmäistä lomapäivää, perheen rutiineja ja hiihtokeskuksen banaaliutta kuvataan piinaavan realistisesti. Juuri mitään ei tapahdu, mutta sykähdyttävät maisemakuvat ja Vivaldin musiikki saavat odottamaan jotain kammottavaa.

Kun perhe on toisena hiihtopäivänään syömässä ravintolan terassilla pastaansa, iskee lumivyöry. Jos kyseessä olisi amerikkalainen koko perheen elokuva, paniikin ja sekasorron keskelläkin isä pelastaisi ensisijaisesti lapsensa ja vaimonsa. Sen sijaan Tomas jättää heidät terassille, nappaa iPhonensa ja juoksee pakoon. Kun lumivyöry paljastuukin vaarattomaksi, on Tomaksen rooli isänä ja aviomiehenä saanut aimo kolauksen.

Seuraa mehukkaita keskusteluita siitä, miten perhe suhtautuu Tomaksen käytökseen. Tomaksella ja Ebballa on erilaiset näkemykset tapahtumien kulusta, eikä niistäkään uskalleta puhua suoraan keskenään, vaan vasta kun tukena ovat paikalle matkustaneet ystävät ja alkoholi.

Ruben Östlund ravistelee neljännellä pitkällä elokuvallaan edellistensä tapaan yhteiskuntamme sosiaalisia konventioita, kyseenalaistaa vakiintuneita rooleja ja tarkastelee yksilön käyttäytymistä laumassa. Hän tekee sen mustan huumorin siivittämänä. Lumivyöry ja sen hallitseminen ovat metaforia ihmisen todelliselle luonnolle: kuten luonnonvoimia, on ihmisen todellista käyttäytymistä vaaratilanteessa mahdotonta ennustaa. Toimimme vaistojemme varassa, emmekä aina ehdi miettiä, kuinka milloinkin kuuluisi käyttäytyä.

Monet elokuvan kohtauksista ovat pitkiä, pelkistettyjä, eikä kamera liiku kohtauksissa paljoa. Dokumenttimaisuus saa epäsovinnaisen käyttäytymisen näyttämään juuri niin kiusalliselta kuin se onkin. Kun Tomas itkee lapsenomaisesti hiihtokeskuksen hotellin lattialla, saa se katsojan kiemurtelemaan vaivaantuneena tuolissaan. Itse lumivyörykuva on ällistyttävä, saaden aikaan kenties samankaltaisia tuntemuksia katsojassa kuin aikoinaan Lumiéren veljesten L’arrivée d’un train en gare de La Ciotat (Juna saapuu asemalle) vuonna 1896.

lumivyöry, Ruben Östlund, Turisti

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Ensimmäinen Soi Soi perustettiin aikanaan Tampereelle, ja se oli parhaimmillaan erittäin hyvä paikka kasvisruokaa kaipaavalle. Mikäli muistan oikein, sitä ennen seitania ei tahtonut saada Tampereella juuri mistään Pikkukiinalaisen annoksia lukuun ottamatta. Sieltä saa mock duck -tyylistä purkkikamaa (joka on itse asiassa erittäin laadukasta), mutta nyt tarjolla oli talon omaa koostumukseltaan tiiviimpää ja sitkeämpää seitania. Soul Mama’s Seitan -annos oli minulle erityisen rakas.

Valitettavasti Tampereen Soi Soi kärsi samanlaisista ongelmista kuin kaupungissa vain hetken elänyt Vegemesta. Aukioloajat olivat sekavat, kaikkea listalla lukevaa ei ollut aina tarjolla, ja ennen kaikkea ruoan taso ja valmistusaika vaihtelivat luvattoman paljon sen mukaan, kuka sattui olemaan töissä. Ruoka oli silti reippaasti silloista Vegemestaa parempaa ja palvelu luotettavampaa – nykyinen Vegemestahan on vallan mukava pikaruokapaikka ja ilmeeltään aivan erilainen.

Soi Soi joutui lopettamaan liiketilan remontin vuoksi eikä sitten alkanutkaan uusissa tiloissa. Ongelmista huolimatta jäin kaipaamaan sitä. Seitanmättöä ei enää saanut Tampereelta, eikä samantyylistä saa vieläkään paitsi joskus Rongankadun Gopalin iltalistalta (en vain ole koskaan osunut paikalle niinä päivinä, nyyh).

Soi Soi syntyi sittemmin uudelleen Helsinkiin Vaasankadun seudun kasvisruokakeskittymään. Ehdin käydä Soi Soissa vihdoin vasta tammikuussa järjestelyillä Tieteen päivillä, joilla olin viisi päivää lehti- ja kirjamyyntihommissa. Hyvä tekosyy siis käydä Soi Soissa – niinkin hyvä, että kävin siellä lopulta kaksi kertaa.

Ravintola on pieni hieman (joskus enemmänkin) rasvankäryinen paikka, jossa ei soinut odotusten mukaisesti enää pelkkä reggae vaan sekalainen valikoima musiikkia. Ensimmäisen annokseni söin Nirvanan tahdissa, toista taustoittivat Simon & Garfunkel. Palvelu oli iloista, ja ruoka tuli kummallakin kerralla suht nopeasti.

Vegaanista ruokalistalla on tarjolla vaikka mitä ja erilaisin proteiinivaihtoehdoin: seitania, tofua, hamppupihviä, soijapaloja ja soijapihviä. Vegaanivaihtoehdot oli merkitty selvästi.

Ensimmäisellä kerralla en halunnut syödä liian raskasta lounasta, joten valitsin vegaanisen soijapurilaisen. Vaihtoehtoina oli ruis- tai kauraleipä, joista valitsin jälkimmäisen. Leipä on valitettavasti Reissumiestä tai jotain vastaavaa litteää ja sitkaista leipää, joka ei oikein sovi purilaisiin. (Sama ongelma oli edesmenneessä Helsingin Vegemestassa.) Varsinkin soijarouhepohjainen pihvi tahtoo litistyä ja tursuta ulos. Loppu on pakko syödä paperista sormin tai haarukalla. Minun mielestäni purilainen kaipaa pehmeämpää ja mehevämpää leipää. Terveys schmerveys.

Tästä huolimatta soijapihvissä oli keskitasoa parempi tuollaisten pihvien maku. Kaikki eivät soijarouhepihveistä pidä, mutta minä kaipaan sellaista aina välillä seitanin tai tofun sijaan. Purilainen oli kasvisten ja kastikkeiden ansiosta myös tarpeeksi mehevä, joskin ehkä jokin hieman vahvempi ja savuisempi maku olisi sopinut raikkaan majoneesin ja kirpeän ajvar-kastikkeen rinnalle. Soijajuustoa vegaanipurilaisiin ei ole valitettavasti tarjolla. Purilainen ei noussut tällä kokemuksella suosikkien joukkoon, mutta ihan hyvää perusruokaa se on, Tampereen Vegemestan kanssa samaa kastia.

Manu kuitenkin totesi, että pelkän purilaisen perusteella paikkaa ei saisi arvioida, koska hän on ihastunut Sataman seitan -annokseen. Olihan se pakko mennä testaamaan parin päivän päästä, kun oli isomman lounaan kaipuu.

Annos oli iso, jopa järkyttävän suuri, giganttinenkin. Lautasella oli valtava keko bataattiranskalaisia ja niiden päällä läjä paistettuja seitanviipaleita. Kyytipojaksi oli soijamajoneesia, ajvar-kastiketta, suolakurkkuja, coleslaw-salaattia sekä jäävuorisalaattia jonkinlaisella pestokastikkeella.

Ahmin ruokaa onnesta hymisten. Eri maut täydensivät toisiaan ja antoivat mukavaa vaihtelua. Häpeäkseni tunnustan kuitenkin, että en jaksanut loppuun. Bataattiranskalaisia oli niin paljon. Anteeksi, Manu. Kaiken muun kyllä söin, viimeiseen kastikepisaraan asti, onnellisena.

Jos haluaa saada onnellisen ruokakooman, suosittelen lämpimästi Sataman seitania.

Soi Soi
Vaasankatu 9
Helsinki

ma–to 11–23
pe–la 11–02
su 13–19

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Soi soi

Alejandro Lorenzo talked on video with Jiz Lee, a genderqueer adult performer straddling genders and porn genres and the guest star at Wonderlust conscious sexuality festival, 13th and 14th of June in Helsinki.

The video interview is divided in 6 chapters. The first one is About Being Queer and About Sexual Genders.

More info:
www.wonderlust.fi
www.jizlee.com

adult performer, gender, genderfuck, genderqueer, Jiz Lee, queer, video, Wonderlust

(USA 2015)
O: Michael Mann
N: Chris Hemsworth, Viola Davis, Wei Tang, Wang Leehom, Ritchie Coster
K16
Ensi-ilta 23.1.2015

  

Michael Mannin uusin toimintaelokuva on väärällä tavalla vanhanaikainen.

Ohjaaja-tuottaja Michael Mann tuntuu palanneen hakkeritoimintaelokuvallaan parinkymmenen vuoden takaiseen aikaan. The Heatin (1995) jälkeen muun muassa Collateralin (2004), Miami Vicen (2006) ja Public Enemiesin (2009) tehnyt Mann ei saa Blackhatissa mitään uutta irti hakkereista ja maailmanlaajuisesta teknoterrorismista, vaan toistaa omien maneeriensa lisäksi muualla aiemmin ja paremmin tehtyjä ratkaisuja.

Käsittämättömimmät kamera-ajot nähdään heti alussa, jossa käytetään pitkiä minuutteja virtapiirien sisällä surffaamiseen. Alleviivaava makroefekteillä leikittely sopisi paremmin musiikkivideoihin tai 2000-luvun alun elokuviin, mutta Blackhatissa se on ainoastaan typerryttävän tylsää. Samankaltaista vanhan toistoa nähdään pakollisissa toiminta- ja räiskintäkohtauksissa, joissa kamerahippa puuduttaa jo ensimmäisen kujanjuoksun jälkeen, mutta viimeinenhän se ei todellakaan tässä jatkumossa ole.

Chris Hemsworth on ehtinyt Thor-rooliltaan esittämään Nick Hathawayta, ylinerokasta hakkeria, joka värvätään kesken pitkän vankilatuomion auttamaan amerikkalais-kiinalaisessa virusterroristia jahtaavassa operaatiossa. Alkuasetelma vaikuttaakin lupaavalta, sillä päähenkilöiksi on bodatun Hathawayn ohella kirjoitettu musta nainen ja kiinalaiset sisarukset. Mahdollisuus kuitenkin hukataan lopulta, sillä niin hyvää työtä kuin Viola Davis omissa kohtauksissa tekeekin, ei juonen kökköydelle ja ohjauksen kaavamaisuudelle yksinkertaisesti voi mitään.

Mannin ohjaustavan ongelma on sen tasapaksuus. Ennalta-arvattavia tapahtumia on jonossa paljon ja elokuvan juju, Blackhat-hakkerin perimmäinen motiivi, ratkeaa yli puoli tuntia ennen loppurytinöitä, mikä tarkoittaa sitä, että jännitysnarkkari ei jaksa enää seurata, miten paha hakkeri saadaan nalkkiin.

(Lopeta lukeminen nyt, jos et pidä juonipaljastuksista.)

Elokuvasta jää kuitenkin mieleen kaksi poikkeuksellista kohtausta. Ensimmäisessä Davisin esittämä agentti Barrett kuolee. Tappava luoti tulee yllättäen ja on oikeastaan täysin Barrettin omaa typeryyttä astua niin ilmiselvästi vihollisen tulilinjalle. Kuitenkin se, että räiskinnän sekaan leikataan kiirettömiä kuvia Barrettin yllättyneistä kasvoista ja silmien asteittaisesta lasittumisesta, tekee kuolemasta ainutlaatuisen. Ikäänkuin Barrett olisi tiennyt etukäteen, milloin kalma saapuu.

Toinen kohtaus seuraa pian tämän jälkeen, ja on hyvinkin mahdollista, että siinä nähdään moneen elokuvaan verrattuna aidointa tunnetta vähään aikaan. Wei Tangin näyttelemä tietoverkkoasiantuntija Lien istuu lentokoneessa vain tunteja veljensä räjäytysmurhan jälkeen ja katsoo pysähtyneessä tilassa ikkunasta ulos, kun kone lähtee Hongkongista kohti Jakartaa. Tapa, jolla Lienin patoutunut suru purkautuu ulospäin, kasvojen kouristuksenomainen ja turvonnut asento, on rumaa katseltavaa. Niinkuin itkevä ihminen usein on.

(Juonipaljastukset päättyvät tähän.)

On hämmästyttävää, että muuten niin perinteisiin ratkaisuihin nojaavassa elokuvassa annetaan aikaa tämänkaltaisille kuville. Voidaan puhua myös eräänlaisista tunnehuipuista, sillä Jakartassa kamera palaa valitettavasti takaisin levottomaan liikkeeseensä ja kohtauksiin, joiden seuraamiseen käytetty aika tuntuu hukkaanheitetyltä edellisen toistolta.

73-vuotias Mann ei näytä oppivan uusia temppuja, ja Blackhatin aiheeseen yhdistettynä lopputulos on nolo. Genre-elokuvaan tietysti vaaditaan genren piirteitä, tarpeetonta juoksentelua ja ammuskelua, mutta aihepiirin sisällä nörtteilyn ja pyssyjen paukkeen yhdistelmä on epäuskottava. Kun pieninkin huumorin mahdollisuus loistaa tilanteessa poissaolollaan, ei ryppyotsaista terroristijahtia voi suositella oikein kenellekään, ei ainakaan muuten kuin tilaisuutena nukkua univelkoja pois parin tunnin ajan.

Chris Hemsworth, hakkerit, Michael Mann, Viola Davis

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Tapasin rakkaan ruokaa rakastavan ystäväni Helsingissä, ja ehdimme vihdoin vierailla tässä paljon kehutussa kiinalaisessa ravintolassa. Olin vilkuillut ruokalistaa sillä silmällä monta kertaa, koska se vaikutti kiintoisalta ja tuntui poikkeavan liiankin tutusta länsimaistetusta kiinalaisesta ruuasta.

Tilasimme munakoisoa korealaisessa chilikastikkeessa sekä tirisevää tofua pannulla. Annosten ulkonäkö lupasi hyvää: kastikkeessa lilluvan kasan sijaan saimme selkeästi asetellut annokset, jossa pääraaka-aine oli etusijalla. Munakoiso oli leikattu pitkiksi paksuiksi suikaleiksi ja tarjoiltu kastikkeella peitettynä salaatin kanssa, tofuviipaleet todellakin tirisivät valurautapannulla kuumassa sipulisessa kastikkeessa. Mieleeni tuli välittömästi West Lake Tea House, jossa olen ehtinyt käydä uudelleen edellisen arvioni jälkeen, ja joka on tällä hetkellä ehdottomasti ravintolasuosikkieni kärkijoukossa. Dong Bei Hun annokset olivat kuitenkin astetta krouvimman näköisiä, eivätkä tuoksut olleet yhtä huumaavia.

Munakoisoannos olikin osittain pettymys. Itse munakoiso oli valmistettu hyvin, mutta korealainen chilikastike muistutti keskinkertaista, hieman liian makeaa barbecue-kastikketta aasialaisella vivahteella. Olen tehnyt korealaista ruokaa itse, ja pidän hapatetun gochujang-chilitahnan mausta. Korealaista ruokaa tarjoavassa Makki Makkissa sain gochujang-pohjaista samjang-kastiketta, jossa tuo hapatettu chili on parhaimmillaan. Nyt sen ominaismaku oli hävinnyt liki kokonaan liian makeuden ja hieman ketsuppimaisen happamuuden alle. Olen joskus ostanut ”aasiakaupasta” korealaista barbecue-kastiketta, joka oli samanlainen pettymys, mutta se oli silti ehkä parempaa.

Pienellä muokkauksella annos olisi kuitenkin toiminut. Salaatin joukossa oli tuoretta korianteria, ja kun sitä sai mukaan, kastike maistui huomattavasti paremmalta. Jos annoksessa olisi West Lake Housen ihanan munakoisoannoksen tapaan ollut kunnolla korianteria, se olisi korjannut kastikkeen puutteita.

Tofuannoksen kastike sen sijaan oli onnistunut: paahteinen sipuli ja runsas valkosipuli toimivat hyvin yhteen. Leivitetty ja paistettu tofu oli sellaista pehmeää, liki silkentofumaista laatua, jossa tofun hera maistuu aavistuksen liikaa, mutta kastikkeen ja siinä olevien chilipalasten kanssa se oli hyvää.

Vaikka tämä kokemus oli osittainen pettymys, on Dong Bei Hu silti huomattavasti peruskiinalaista ravintolaa kiinnostavampi. Totesimme, että se olisi varmasti parhaimmillaan pienellä seurueella niin, että pöytään tilataan useita annoksia, jotta maut pääsisivät tukemaan toisiaan. Silti itse menen paljon mieluummin melko lähellä olevaan West Lake Tea Houseen, jos satun tuonne päin ja tekee kiinalaista mieli.

Dong Bei Hu
MUUTTANUT! NYT Vuorikatu 20
Helsinki

ma–pe 11–23
la 12–23
su 14–22

Kotisivut

Facebookissa

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, kiinalainen ruoka, korealainen ruoka

Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.

Tämä mitä ilmeisimmin ärsyttävän nettihokeman ”om nom” mukaan nimetty ravintola sijaitsee rauhallisella sisäpihalla Annankadun varrella lähellä Kampin keskusta. Olin kuullut paikasta paljon, mutta en ollut ehtinyt käydä siellä, sillä lounasaikaan olen harvoin niillä kulmilla. Yliopistolla järjestetyt Tieteen päivät antoivat kuitenkin oivan tilaisuuden kokeilla.

Omnam oli lounasaikaan pullollaan porukkaa. Minut ympäröi iloinen hälinä ja klassisen kasvisravintolan tunnelma. Ei siis mitään tiettyä etnistä sävyä, ei vaihtoehtokulttuurista väriä, vaan perinteinen monipuolista perusruokaa tarjoava keittiö. Tällaisia paikkoja on aika harvassa. Tiskin yläpuolella olevasta liitutaulusta huomasin, että ravintola tarjoaa myös aamiaista, erikoiskahveja, suolaista ja makeaa – sekä viiniä! Ajattoman ilmeensä lisäksi Omnam ei myöskään ole pelkkä terveysruokaravintola, mikä on pelkästään mukavaa. Makeissa leivonnaisissa raakaruoka oli kyllä enemmistössä, mutta tarjolla olisi ollut ainakin tofupiirakkaa ja omenapiirakkaa perinteisesti leivottuna.

Lounaaksi oli tarjolla vegaanista porkkanakeittoa garam masalalla maustettuna ja linsseillä höystettynä sekä juuresgratiinia, josta olisi ollut myös vegaaninen vaihtoehto. Vegaaninen gratiini kuulostaa aina vähän arveluttavalta, joten päädyin keittoon, joka sopi muutenkin lämmittämään tuulisena talvipäivänä. Salaattipöydän antimet sai mukaan yhteishintaan 12 euroa, mikä ei ollut paha hinta. Etenkin kun tarjoilija muistutti, että lisää saa ja kannattaa hakea, koska lautaset ovat pieniä. Arvostan.

Keitto tuntui alkujaan hieman suolattomalta, mutta vihannesten maku oli niin syvä ja keitto muuten mausteinen, että se ei häirinnyt, varsinkin kun kyytipojaksi sai talon tuoretta leipää. Leivän päällä söin hyvää hummusta ja talon siemenlevitettä. Se ei maistunut liian terveelliseltä, ja siementen öljyt oli saatu irtoamaan niin, että levitteessä oli mukava kermainen maku ja tuntu.

Salaattipöydästä otin kirpeää kaalisalaattia, meheviä uunivihanneksia, kurpitsaa ja spelttiä sekä punajuuria linssien kanssa. Speltti ja kurpitsa yllättivät: viljainen maku sopi erinomaisesti makean kurpitsan kanssa, eikä siinä ollut yhtään sellaista tunkkaisuutta, joka speltissä joskus on. Punajuurissa oli hyvä paahteinen maku, ja linssit sopivat kylkeen mainiosti.

Söin tällä kertaa aika kevyesti, mutta täällä saa kyllä mahansa täyteen kohtuuhinnalla. Ruoka ei ole mitään erityistä, vaan pikemmin taiten tehtyä hyvää perusruokaa, jolle on ehdottomasti paikkansa. Suosittelen, ja varmasti käyn täällä itsekin uudelleen, kun satun kulmille.

Omnam
Annankatu 29B (sisäpiha)
Helsinki

ma–pe 9–17
la 11–15

Kotisivut: http://omnam.fi/

Facebookissa: https://www.facebook.com/omnamHelsinki/info?tab=page_info

Helsinki, Hyvä kurkku, Hyvä kurkku Helsinki, Omnam