Kategoria: Blog

(Extremely Loud and Incredibly Close, USA 2011)
O: Stephen Daldry
N: Tom Hanks, Sandra Bullock, Viola Davis, John Goodman, Thomas Horn
K 12
Ensi-ilta 13.4.2012

  

Poika yrittää paikata isän jättämää koloa 9/11:n jälkeisessä New Yorkissa.

Kymmenen vanhalla Oskarilla (Thomas Horn) on varsinainen super-isä. Tom Hanksin näyttelemä isukki jaksaa leikkiä, askarrella ja telmiä poikansa näköjään koko vapaa-aikansa. Aarrekarttoja piirretään ja kätköjä etsitään, väliin satuillaan kiehtovasti kotikaupunkin New Yorkin ”kuudennesta kaupunginosasta.”

Paitsi että eräänä päivänä isä ei enää palaa kotiin. Se päivä on syyskuun yhdestoista, 2001. Oskar pääsee terrori-iskun vuoksi jo aamulla koulusta ja ehtii kotiin kuulemaan isänsä perheen puhelinvastaajaan soittamat puhelut luhistumaisillaan olevasta World Trade Centeristä. Hän ei uskalla vastata puhelimeen.

Stephen Daldryn (Tunnit) Jonathan Safran Foerin romaanista ohjaaman elokuvan isoin käänne tapahtuu siis heti alussa. Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä on saanut kritiikkiä 9/11:n jälkeisellä, yhä vellovalla tunneaallokolla surfaamisesta, mutta elokuva ei oikeastaan yritäkään kertoa terrori-iskuista yhtään mitään. Se jännittyy kertomukseksi nimenomaan isä-poika -suhteesta. Kun isää ei enää ole, hänen merkityksensä Oskarille on yhä valtavampi.

Oskar löytää isänsä jäljiltä salaperäisen avaimen, jossa lukee ”Black.” Poika alkaa äidilleen (Sandra Bullock) kertomatta ja puhelinluettelon avulla kiertää New Yorkia etsimässä oikeaa ”Blackia.” Oskar on vakuuttunut, että näin hän selvittää isänsä hänelle jättämän viimeisen arvoituksen. Eli saa isänsä kesken jääneen persoonan täydennettyä kokonaiseksi, eli saa rauhan sielulleen.

Oskarin melkoinen pikkuvanhuus ja filmin häikäilemätön sentimentaalisuus ovat varmasti monelle liikaa. Jos tunnemanipulaatiosta ei ärsyynny, Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä on myös rikas, uskoa mielikuvitukseen, elämän salaperäiseen monimuotoisuuteen ja maailman yksityiskohtien loppumattomaan rikkauteen vaaliva elokuva. Ja onhan se myös tehokas lohtuelokuva elämässään suuria suruja kokeneille.

Max von Sydow tekee kiinnostavan sivuroolin Oskarin naapuritalossa asuvan isoäidin luokse muuttavana nimettömänä ja mykkänä vuokralaisena, jonka kanssa Oskar tavallaan hiukan ystävystyy. Vanhus voisi olla Oskarin isän isä, tai sitten hän voisi olla Suru, tai jopa Kuolema. Oli miten oli, kärttyisen ja oikukkaan vanhan miehen ilmestyminen on ratkaiseva käänne pojan toipumisprosessissa.

Filmin arvosanaa on pakko laskea puolen tähden verran loppuun säästetyn, paisutellusti esitetyn pikku yllätyskäänteen totaalisen epäuskottavuuden vuoksi. Se ei elokuvaa varsinaisesti pilaa, onpahan vain täysin tarpeeton, vähämerkityksinen ja halpa.

Sylvi ja tähdet Berlinalessa

Tom Hanks ja Sandra Bullock eivät vaivautuneet Berlinaleen, jossa Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä sai Euroopan ensi-iltansa. Niinpä pressitilaisuudessa elokuvaa edustivat näyttelijäpuolelta ruotsalaisveteraani Max von Sydow sekä pääosaa esittävä, 14-vuotias Thomas Horn. Paikalla oli myös ohjaaja Stephen Daldry (mm. Billy Elliott, Tunnit).

Horn esiintyy lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Poika suhtautuu työsarkaansa kuitenkin mutkattomasti ja itsevarmasti. Lehdistölle hän kertoo tämän olleen hänen ensimmäinen iso roolinsa. Kun ohjaaja Stephen Daldry kysyy hänen muista rooleistaan – selvästi kiusallaan ­– Horn vastaa olleensa kerran heinäsirkka koulun näytelmässä.

Mykkää vanhusta näyttelevän Max von Sydow’n cv näyttää aivan toisenlaiselta. Muun muassa Ingmar Bergmanin, Bille Augustin ja Steven Spielbergin ohjauksessa työskennellyt näyttelijä asuu tätä nykyä Ranskassa, mikä tuntuu olevan ruotsalaistoimittajille kova paikka. Normaalin kysymys-vastaus-rutiinin sijaan pari ruotsalaista käyttää puheenvuoronsa kertoakseen, kuinka von Sydowia kaivataan Ruotsissa (”Sweden misses you”, ”we love you dearly”).

Von Sydow ottaa kaipuun kohteliaasti vastaan:

”Kiitos paljon. Rakastan Ruotsia. En oikeastaan edes ole tällä hetkellä kovin kiireinen, mutta olen laiska.”

Elokuva keskittyy ohjaaja Daldryn mukaan Jonathan Safran Foerin kirjaa enemmän Oskariin. Myös loppua on muutettu. Käsikirjoitusta työstäessä keskusteltiin erilaisten 9/11-tukiryhmien kanssa, jotta lopputulos pysyisi kunnioittavana uhreja kohtaan.

”Aiheen ympärillä on edelleen paljon polemiikkia. Toisille tämäkin elokuva saattaa olla liikaa ja liian varhain. Mutta näitä tarinoita pitää kertoa.”

Kaisu Tervonen

(2011)
O: David Cronenberg
N: Michael Fassbender, Viggo Mortensen, Keira Knightley, Vincent Cassel
Ensi-ilta 13.4.2012
K12

  

Tältä tuntuu, kun suosikkiohjaaja pettää.

Mikään ei voita sitä kihelmöivän jännittävää odotuksen tunnetta, kun tiedät yhden lempiohjaajasi tekevään uutta elokuvaa. Kaikki, mitä projektista ulos tihkuu, kuulostaa hyvältä. Se kertoo kiinnostavasta historiallisesta aiheesta, sivuaa erään tieteenalan kehitystä ja näyttelijävalinnat tuntuvat osuneen nappiin.

Senpä vuoksi tuon elokuvan varsinaisen katselun jälkeiseen aikaan latautuu kovia odotuksia. Ja siksi se petetyksi tulemisen tunne, mikä A Dangerous Methodin katselusta tällä kirjoittajalle seurasi, oli niin kova, että halusin lähteä välittömästi läimimään David Cronenbergia ympäri korvia.

A Dangerous Method kertoo periaatteessa psykologian freudilaisen ja jungilaisen haaran törmäyksestä. Törmäyksen kipupiste on Carl G. Jungin (Michael Fassbender) potilaaksi vuonna 1904 tuleva parikymppinen Sabine Spielrein (Keira Knightley). Jung soveltaa ensimmäisenä psykoanalyytikkona Spielreiniin Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) puheterapiaa, loistavin tuloksin. Historia tietää kertoa, että sittemmin Spielreinista itsestään tuli vaikutusvaltainen lastenlääkäri ja psykoanalyytikko.

Elokuvan alkuasetelmasta alkaen on selvää, että ennemmin tai myöhemmin Spielrein ja Jung päätyvät sänkyyn. Vääjämätöntä tapahtumaa katalysoi Jungin potilaana pyörähtävä Otto Gross (Vincent Cassell), jonka mielestä mitään haluja ei saa tukahduttaa. Lopulta Carl Gustav päätyy samalle kannalle ja läimimään Sabinen vaaleana kuumottavia pakaroita nahkavyöllään.

Samoin kuin tähän tekstiin, Freudin olemuksen mahdutus elokuvaankin on väkinäistä. Viggo Mortensen on taatusti tutkinut isä-Sigmundin roolin perinpohjaisemmin kuin mitä siitä lopulta lopullisessa leffassa nähdään. Dialogit jäävät kesken perustelemattoman leikkauksen vuoksi, joissakin teoreettisissa keskusteluissa ei ole päätä eikä häntää, ja tiedemiesparin välirikon kannalta olennainen matka Amerikkaan loppuu siihen, kun Vapaudenpatsas siintää Sigmundin profiilin takana. Todellista näyttelijänkykyjen ja materiaalin tuhlausta siis.

Elokuvan varsinainen ongelma on kuitenkin cronenbergilaisen, itseensäkäpertyneen maskuliinisen maailmankuvan puute eli juuri se, minkä takia 2000-luvulla tehdyt Spider (2002), A History of Violence (2005) ja Eastern Promises (2007) ovat niin väkeviä elokuvia. 1900-luvun alun Sveitsi ja Wien ovat liian aurinkoisia ja Keira Knightleyn näytteleminen liian epäkypsää, että kenenkään henkilön ajatukset tai ongelmat koskettaisivat katsojaa ohikiitävää hetkeä kauempaa, jos sitäkään.

David, mitä h*lvettiä oikein tapahtui?

Opin pitämään David Cronenbergistä katsomalla ja analysoimalla aivan hemmetisti David Cronenbergin elokuvia. Hyvin kapeaan dvd-hyllyyni on pesiytynyt täysin vahingossa ja erityisesti keräämättä sekä Erottamattomat (1988) että Eastern Promises (2007) muutaman muun Kanadan elokuvakoneen tuotoksen lisäksi.

Cronenberg on osoittanut jatkuvan uudistumiskykynsä neljän vuosikymmenen aikana. Tuotanto on monipuolinen, kiinnostava ja ennen kaikkea elokuvaa kerrontamuotona eteenpäin vievä. Ohjaaja on käsitellyt seksiä, minuuden ongelmia ja väkivaltaa tavoilla, jotka ovat aluksi tuntuneet vierailta, mutta jälkikäteen on huomannut ajattelevansa ”noinhan se olisi pitänyt tehdä muutenkin”.

2010-luvun olisi voinut olettaa alkavan ohjaajan osalta taas uudella vaihteella. Ja niinhän se alkoikin. Sääli vain, että A Dangerous Method on kaikkea sitä, mitä Cronenbergiin ei haluaisi yhdistää: epälooginen ja sanomansa hukkaava teos, jossa on aivan liikaa valoa. Edes ihmisten sisältä kumpuava pimeys ei välity, vaikka siitähän koko jutussa (kai) lopulta on kyse.

A Dangerous Method tuntui esituotantovaiheessaan napakympiltä. Koska eihän Viggo Mortensenilla, psykoanalyysillä ja Cronenbergillä voi mennä vikaan, eihän?

Näemmä voi. En varmasti ole ainoa, joka miettii A Dangerous Methodin nähtyään, mitä helvettiä Cronenbergin kokonaisuudenhahmotuskyvylle oikein on tapahtunut. Sitä suuremmalla pelonsekaisella odotuksentunteella on suhtauduttava jo tämän vuoden kesäkuukausiin aikataulutettuun seuraavaan ensi-iltaan Cosmopolis, jonka pääosassa nähdään Twilightissä kasvonsa leimannut Robert Pattinson.