Dokumenttielokuvan festivaali DocPoint alkaa tänään Helsingissä. Sylvin raati katsoi ennakkoon festivaalin elokuvia, joissa kaikuu muistoja muun muassa Batmanista, Elviksestä ja äärivasemmistolaisesta saksalaisesta militanttiryhmästä.
The Wolfpack
(USA 2015)
O: Crystal Moselle
K-12
Angulon veljekset ovat gangstereita ja poliiseja. He ovat Batman ja Jokeri. Resuisella Lower East Siden alueella Manhattanilla elävät teiniveljekset katsovat elokuvia ja kuvaavat niitä sitten uusiksi neljän seinän sisällä.
Tämä olisi jo itsessään kiinnostava tarina. Se ei kuitenkaan ole koko tarina. Angulon perhettä hallitsee puolihippi-isä, joka haluaa pitää jälkikasvunsa ja vaimonsa ulkona yhteiskunnasta. Koulukin on hoidettu kotona. Yksi vanhimmista veljistä kertoo, kuinka yhtenä vuonna he pääsivät ulos yhdeksän kertaa, toisena vuonna eivät kertaakaan.
The Wolfpack ei kuitenkaan ole järkyttävä rikostarina. Se on lämmin kuvaus veljesten keskinäisestä siteestä, rakkaudesta äitiin ja valoisasta huumorintajusta. Kauhistuttavan sijaan dokumentaristi Crystal Moselle löytää veljesten arjesta kaunista.
Moselle törmäsi Angulon poikiin sattumalta New Yorkin kadulla. Se, että veljekset ja hyvillä vaistoilla varustettu dokumentaristi tapasivat, on yksi elokuvan ihmeistä. The Wolfpackissa elokuvat ovat kuitenkin ihme sinänsä. Ne ovat portti toiseen maailmaan, pakokeino kotidiktatuurista.
Kaisu Tervonen
Ti 26.1. Savoy klo 19.00
La 30.1. Savoy klo 19.45
Martha & Niki
(Ruotsi 2016)
O: Tora Mårtens
Juste Debout on yksi maailman suurimmista katutanssikilpailuista. Vuonna 2010 hiphopin kaksi vastaan kaksi -kategorian voiton veivät Martha Nabwire ja Niki Tsaposs Ruotsista. Voitto oli tärkeä monestakin syystä, mutta eniten siksi, että kyse oli nuorista Pohjoismaissa kasvaneista naisista. Katutanssilajit ja etenkin eniten media-aikaa saavat kilpailut kun tuppaavat edelleen olemaan miesten dominoimia.
Tora Mårtensin henkilödokumentti alkaa tällä räjähdysmäisellä voiton kuvauksella. Varsinainen tarina kuitenkin vasta alkaa siitä hetkestä, kun Martha ja Niki halailevat toisiaan voitonjulistuksen jälkeen niin tiukasti, ettei siihen väliin ketään muuta mahdu. Tästä dokumentissa Martha & Niki on lopulta kyse: ystävyydestä, tanssimisesta, elämän etappien saavuttamisesta.
Martha & Niki ei kuitenkaan ole ”pelkkä” henkilödokumentti tai lähelle kohteitaan menevä kasvutarina. Se on samalla kuva naiseksi kasvamisesta miehisessä maailmassa ja mustaihoisena elämisestä valkoistakin valkoisemmassa kulttuurissa. Syvälle mennään tanssimisessakin, jota ilman eivät jotkut ihmiset yksinkertaisesti voi elää. Niki ja Martha ovat tehneet tanssista osan paitsi omaa elämäänsä, myös ystävyyssuhteen olemistavan. Niki kipuilee sydäntäsärkevästi hiljaisemman Marthan vetäytyessä kauemmas hänestä ja yhdessä tanssimisen tapahtumasta.
Mårtensin dokumentti on yllättävä samoin kuin hiphop-duon battle koko muuta maailmaa vastaan. Siinä on tunnustelevaa vastapuolen katselua ja arviointia, intensiivisiä freestyle-soolopätkiä ja uskomattomia parina tanssittuja koregografioita, joissa fyysisesti hyvinkin erilaiset naiset löytävät keskinäisten flown sieltä, mihin muilla ei ole mitään asiaa.
Johanna Siik
Ti 26.1. klo 18.30 Galleria-sali
Pe 29.1. klo 15.15 Kinopalatsi 8
Don Juan
O: Jerzy Śladkowski
(Ruotsi–Suomi–Puola, 2015)
Äiti tietää parhaiten, kuinka olla mies. Ainakin 22-vuotiaan Oleg Maximovin äidillä on selvä käsitys siitä, ettei hänen poikansa täytä miehen vaatimuksia.
Puolalaissyntyisen mutta sittemmin ruotsalaistuneen Jerzy Śladkowskin dokumentti katsoo piinallista äiti-poika-suhdetta läheltä. Niin läheltä, että katsojaa kiusaannuttaa. Miten äiti voi kutsua poikaansa vastenmieliseksi? Miten hän voi jatkuvasti heittäytyä kyynelsilmin uhrin osaan? Ja miksi hän ei näe vikaa itsessään vaan pojassaan?
Sosiaalisesti kömpelö Oleg osallistuu äidin mieliksi – tai tämän painostuksesta – erilaisiin terapioihin ja keskusteluihin. Yksi yrittää huutaa, läpsiä ja raivota hänet mieheksi ja toinen kehottaa suorasukaiseen seksuaaliseen häirintään mieheyden nimissä. Parhaiten näyttää toimivan luovan ilmaisun ryhmä, jossa Oleg joutuu jatkuvasti jakamaan harjoittelutilan nuorten naisten kanssa.
Kun Olegia tungetaan ahtaaseen ja vanhakantaiseen miehen muottiin, huonosti sopivaksi paljastuu muotti eikä nuori mies. Śladkowski näyttää tämän terävästi ja hauskastikin. Huumori tasapainottaa piinallisuutta muutenkin. Harvoin sitä näkee terapeutin ratsastavan potilaallaan.
Kaisu Tervonen
Ti 26.1. Kinopalatsi 2 klo 18.45
La 30.1. Kinopalatsi 7 klo 21.00
Su 31.1. Savoy klo 18.00
Orion: The Man Who Would Be King
(USA–Britannia 2015)
O: Jeanie Finlay
K-16
Laulaja Jimmy Ellis teki uraa monella eri nimellä. Suurimman suosion hän sai kuitenkin nimellä, jota ei mainittu. Pari vuotta Elviksen kuoleman jälkeen Ellis alkoi keikkailla Orionina maski silmillä ja kuninkaan otteita imitoiden. Hänen äänensä oli jo valmiiksi erehdyttävän samankaltainen kuin Elviksellä.
Moni tosifani uskoi Orionina esiintyneen Ellisin olevan oikeasti Elvis. Artisti levytti Sun Records -levy-yhtiölle vuoroin gospelia, vuoroin countrya, mutta alkoi pikkuhiljaa kyllästyä ratsastamaan toisen maineella.
Jeanie Finlayn mainio dokumentti kertoo pisteestä, jossa menestyksen halu, mysteeri ja levy-yhtiön ahneus kohtaavat, ja jonka jälkeen tekemisen ilo alkaa näivettyä. Tuottaja ja manageri vannottivat Ellisiä pitämään maskin kasvoillaan vielä siinäkin vaiheessa, kun artisti halusi jatkaa omana itsenään. Orionin tarina rakennetaan Ellisin tuttavien haastatteluiden ja arkistopätkien kautta. Haudan takaa ääneen pääsee mies itsekin.
1990-luvun lopussa kuolleen Ellisin tarina on surullinen. Hän oli toisaalta periamerikkalainen menestyjä – hevostilan ainoa poika, lukion suosikkikasvo ja naisten mieleen – toisaalta traaginen tapaus. Komea ääni osoittautui myös kiroukseksi. Kun vain Elvis ei olisi ehtinyt ensin!
Kaisu Tervonen
Ti 26.1. Kinopalatsi 1 klo 16.30
La 30.1. Kinopalatsi 7 klo 19.00
A German Youth
(Une jeunesse allemande, Ranska–Sveitsi–Saksa 2015)
O: Jean-Gabriel Périot
Olisipa tämä dokumentti tehty ennen fiktioelokuva Baader Meinhof Complexia (2008). 70-luvulla syntyneelle militantin Rote Armee Fraktionin (RAF) tekoset olivat pelkkää lähihistoriaa Wikipediassa, sinänsä ihan kiinnostavia aikansa ilmiöitä, ja elokuvakin jäi valitettavan etäiseksi ilman omakohtaisia muistikuvia.
Eteerinen, uuden aallon henkinen A German Youth on huolella koottu arkistomateriaalidokumentti, joka painottuu äärivasemmistolaisen liikkeen toisen puuhahenkilön Ulrike Meinhofin taustaan ja toimintaan. Materiaalia on paljon, sillä Meinhof oli tunnettu journalisti, joka esiintyi televisiossa ja radiossa. RAF – tai tutummin Baader-Meinhofin ryhmä – kiinnosti paljon myös mediaa, joten vankilareissuista, paoista ja ryhmän jäsenistä löytyy paljon uutiskuvaakin. Käytössä ovat lisäksi ryhmän omat manifestiset lyhytelokuvat, jotka ovatkin dokumentin kiinnostavin anti.
A German Youth pyrkii erään ideologian kuvaamiseen dokumentaarisin keinoin ja käyttämällä välillä varsin onnistuneita taiteellisia ratkaisuja, mutta elokuvan edetessä kikkailusta tulee ennalta-arvattavaa, eikä se enää palvele aihettaan. Siitä huolimatta dokumentti lienee pakollista katsottavaa jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle.
Johanna Siik
To 28.1. klo 16.15 Kinopalatsi 2
La 30.1. klo 13.15 Galleria-sali
Under the Sun
(V paprscích slunce, Venäjä–Pohjois-Korea–Latvia–Saksa–Tshekki 2015)
O: Vitali Manski
Kun kävin Pohjois-Koreassa keväällä 2009, mieleen jäi päällimmäisenä harmaus. Jälkikäteen muka muistin usein, ettei aurinko paistanut maaliskuussa lainkaan, mutta kyllä se paistoi: välillä muistan jopa varjostaneeni käsilläni silmiäni, ja metsässä ankeaan betonipolkuun heijastui huhtikuisia varjoja.
Ulkomaailman ja pohjoiskorealaisten kuvat Pohjois-Koreasta ovat hyvin kaukana toisistaan. Muistan, kuinka oppaamme kertoi meille, että maan kansalaiset oikeastaan oppivat lapsesta asti esittämään jotain muuta kuin ovat, hymyilemäänkin, sillä koskaan ei voi tietää, onko vieressä urkkija. Venäläinen ohjaaja Vitali Manski pyydettiin Pohjois-Korean valtion eli DPRK:n toimesta tekemään elokuva ”maailman parhaasta valtiosta” ja siellä elävästä ”aivan tavallisesta perheestä”.
Under the Sunin alkuteksteissä kerrotaan, että kuvauspaikat ja ajankohdat, kuten myös valmis kuvattu materiaali, on DPRK:n tarkastamaa, mutta katsoja yllättyy positiivisesti, millainen valmiiksi leikattu lopputulos on.
Päähenkilö on 8-vuotias tyttö Zin-Mi, jonka elämää on kuvattu noin vuoden ajan. Tarinan keskipisteessä on Zin-Min liittyminen kansalliseen lasten unioniin, jossa kaulaan sidottava punainen huivi on ensimmäinen askel kohti yksilön integroitumista suureen valtion koneistoon.
Hidastempoisen, toisteisen alun jälkeen kulissit alkava konkreettisesti kaatua. Harkitusti rajattuihin kuviin tuodaan mukaan korealainen ohjaaja ja tämän apurit, jotka tyrkyttävät Zin-Mille ja tämän vanhemmille käsikirjoituksen uusinta versiota. Zin-Min vanhemmille keksitään elokuvan kuvausten ajaksi uudet työpaikat ja koulupäivätkin manipuloidaan aivan toisenlaisiksi kuin miltä ne elokuvan työryhmälle pääkaupunki Pjongjangissa näyttivät.
Toinen asia, jonka matkaltani muistan, oli Pjongjangin katujen ja oikeastaan kaikkien ajamiemme maanteiden autius. Oppaamme kertoi, että autoja, busseja ja traktoreita kyllä periaatteessa on, mutta kenelläkään ei ole varaa polttoaineeseen. Ihmiset siis kävelevät suunnilleen joka paikkaan ja kyntävät peltonsa rehubensalla toimivalla härkäparilla. Tätäkin Manski elokuvassa taitavasti valottaa etenkin loppupuolella, jonka yllä soi Schindlerin listasta tuttu viuluteema. Eräänlainen sisäänupotettu kritiikinpisto sekin.
Johanna Siik
To 28.1. klo 21.00 Savoy-teatteri
La 30.1. klo 13.00 Savoy-teatteri
Cartel Land
(USA–Meksiko 2015)
O: Matthew Heineman
Pari vuotta sitten Rakkautta & Anarkiaa -festivaali esitti ohjelmistossaan elokuvan Narco Cultura, jonka ylimääräistenkin näytösten lipuista taisteltiin ankarasti festivaalin loppumetreillä, eikä ihme. Kyseessä oli intensiivinen kuvaus Yhdysvaltojen ja Meksikon välisen rajan levottomasta tilanteesta. Samalla kyse oli kahden maantieteellisesti lähekkäin mutta kulttuurisesti kaukana olevan alueen kuvauksesta kiinnostavan kulttuuri-ilmiön kautta.
Matthew Heinemanin ohjaamasta ja pitkälti kuvaamasta Cartel Landista olisi odottanut samanlaista taidonnäytettä, mutta toisin käy. Ilmiön taustoihin, syihin ja seurauksiin aluksi lupaavalla tavalla paneutuva dokumentti typistyy lopulta aika ulkokohtaiseksi henkilökuvaukseksi.
Päähenkilöt löytyvät molemmin puolin rajaa. Arizonassa omatoimista aavikkopartiointia harjoittaa Tim ”Nailer” Foley, jonka puheista tulee eittämättä mieleen viime aikojen Soldiers of Odin -porukan sekoilut. Foleylla on kuitenkin toimissaan edes jotain järkeä, vaikka hän kavereineen aseen kanssa heiluukin. Kohteena eivät ole niinkään laittomat siirtolaiset, vaan huumekartellit. Foleylla tiedostaa käyvänsä liki mahdotonta taistelua, mutta silti hän jatkaa eteenpäin ideologiansa ajamana.
Se kiinnostavampi osapuoli on meksikolainen lääkäri José Mireles. Michoacan osavaltiossa asuva mies on kyllästynyt etenkin The Knights Templar (kyllä, todellinen nimi!) -kartellin terroriin ja nousee kansalaispoliisi-ryhmä Autodefensan johtohahmoksi. Mirelesin elämän ja Autodefensan kuvaus on Cartel Landin parasta antia, sillä kamera sattuu olemaan paikalla juuri tapahtumien käännekohdassa. Mirelesin karismasta ei ole epäilystäkään, ja siksi esimerkiksi kakkosmiehen nousu valtaan Mirelesin joutuessa epäilyttävään lentokoneonnettomuuteen tulee melkoisena yllätyksenä. Samalla tavalla Mirelesin henkilökohtainen heikkous, nuoret ja kauniit naiset, tuodaan mukaan vähän puun takaa romuttamaan muuten jeesusmaisen hahmon kuvaa.
Cartel Landin suurin heikkous on ylenmääräinen ahnehtiminen. Nopeasti käy selvästi, että Mirelesissä ja Autodefensassa olisi dokumenttiin tarpeeksi materiaalia, ja Foleyn puuhastelu rähjäisen näköisessä tukikohdassaan lähinnä säälittää. Toisaalta Mireleskin jää melko etäiseksi, eikä Heineman ole uskaltanut laittaa tätä seinää vasten, kuten ehkä sitkeä tutkiva journalisti olisi tehnyt.
Cartel Land on ehdolla parhaan dokumentin Oscarin saajaksi, minkä ymmärtää täysin, kun kyseessä on amerikkalainen instituutio ja elokuvan aiheena ajankohtaiset huumesodat. Elokuvana Cartel Land ei kuitenkaan nouse esimerkiksi juuri Narco Culturan tasolle, vaan pysyttelee hyvinkin turvallisilla vesillä yllätyksettömyyteen asti.
Johanna Siik
Pe 29.1. klo 21.00 Savoy-teatteri
La 30.1. klo 20.45 Kinopalatsi 1